torstai 30. joulukuuta 2010

The beginning


Aloitetaan alusta. Sen tapahtumaketjun ensimmäisestä lenkistä, jonka päässä odotit sinä.

Se oli melko tavallinen päivä, keskiviikko, jos en väärin muista. Minä ja ystäväni olimme roadtrippimme puolivälissä. Olimme päätyneet muutaman kaupungin kautta etelä-Irlantiin telttailemaan. Takana oli kaksi sateista, kylmää ja viinanhuuruista yötä teltassa ja tunsin itseni ällöttäväksi ja likaiseksi, kaikkea muuta kuin viehättäväksi. Koko telttaepisodi tehtiin lähinnä kostoksi, todisteeksi epäilijöille, jotka sanoivat että emme pystyisi siihen. Pystyimme, ja näin jälkeepäin ajateltuna se oli yksi hienoimmista kokemuksista ikinä. Nukuimme meren rannalla, niemen nokassa ja myöhäiset juttutuokiot teltassa taskulampun valossa, tuulen humistessa, olivat kohtalaisen hyvää terapiaa. Seuraava päämäärämme oli edelleen hämärän peitossa, mutta haaveissa oli sänky ja suihku, joten melkein mikä tahansa kyläpahanen kelpaisi. Auton nokka käännettiin kohti Kerryä, koska olimme kuulleet siellä olevan hevosia. Siis vaunuja ja hevosia. Jokaisessa nuoressa naisessa asuu sen verran prinsessaa, että olihan se päästävä kokemaan. Kaupunki nimeltään Killarney väläytteli itseään jatkuvasti, mutta syystä tai toisesta se ei houkutellut meitä ollenkaan. Se, miten kuitenkin sinne päädyimme, on edelleen pieni mysteeri, mutta jo kauan ennen kuin auto pysähtyi kaupungin keskustassa olevan baari-majataloyhdistelmän eteen tiesin meidän löytäneen kultaa. Jokin minussa huusi että olin löytänyt paikan, jossa sydämelleni löytyisi vastakappale. Löytyikö? Tavallaan.

Löysimme majapaikan kohtuullisen helposti. Muistaakseni. Koko reissumme aikana kävimme niin monen oven takana kinuamassa, että en ole varma kuinka monta koputusta tällä kertaa vaadittiin. Mutta majapaikka löytyi erään baarin yläkerrasta ja ensikosketus kaupungin hyvään pubimeininkiin syntyi juuri siinä. Pubissa oli kolme nuorta miestä juomassa ja katsomassa laukkakilpailuja ja he auttoivat meitä kantamaan kamppeemme yläkertaan. Yksi jätkistä oli todellinen karkki, johon iskin välittömästi silmäni. Hän ei kuitenkaan ollut sinä, minun ja hänen tarina oli ihan erilainen. Se ei sattunut, mutta ei myöskään tuntunut. Kun kamppeet oli saatettu yläkertaan ja suihkussa vihdoinkin käyty ja teltta ripustettu kuivumaan, lähdimme alakertaan siiderin ääreen miettimään jatkoa. Muutaman tunnin, useamman irlantilaisen siiderin ja jatkuvan silmäpelin jälkeen ne kolme jätkää huikkasivat lähtiessään yökerhon nimen, jossa olisivat myöhemmin ja jonne toivoisivat meidänkin saapuvan. En arvannut, että siitä yökerhosta tulisi näyttämö meidän tarinallemme. Siellä kokisin yhden tähänastisen elämäni hienoimmista hetkistä. Mutta ei vielä tänä iltana.

Nyt onkin mietittävä hetki. Mitä tapahtui seuraavaksi ja missä järjestyksessä? Emme lähteneet heti poikien perään, tietenkään. Vähän pitää pelata, aina. En muista kävimmekö jossakin toisessakin pubissa vai pysyimmekö majapaikassamme. Yhdentekevää sinänsä, juotavaa siellä oli ainakin. Sitten lähdimme etsimään tätä yökerhoa, jonka nimen olimme saaneet. Siinä nimessä oli hotel, joka hämäsi meitä. Emme oikein tienneet mitä ja mistä etsiä. Kun löysimme paikan, emme ymmärtäneet miksi ihmeessä pojat haluaisivat sinne. Se oli kaksiosainen baari-yökerho-mikälie, jonka etuosassa oli pubi ja takaosassa iso tanssilattia ja toinen baari. Tanssilattia vaan oli täynnä irlantilaisia kansantansseja tanssivia ihmisiä. Olimme varmoja, että tämä ei ollut se oikea paikka ja lähdimme pois. Olitko sinä siellä jo silloin? En muista. En usko. Olisit varastanut katseeni.

Juostuamme ympäri Killarneya ja kyseltyämme ihmisiltä onko täällä toista samannimistä yökerhoa kuin se missä olimme jo käyneet, päädyimme menemään takaisin sinne humppalandiaan. Tunnelma olikin sitten siihen mennessä jo ihan toinen. Livebändi etubaarissa, aiemmalla humppapuolella olikin nyt kunnon dj, hyvää musiikkia ja menoa ja meininkiä. Ja ne jätkät. Ja se karkki. Mutta ennen kuin näimme heidät, näin sinut. Muistan sen hetken erittäin hyvin. Olit siinä etubaarin tiskin takana, pitkä, tumma, ihana. Sanoin ystävälleni, että kato nyt. Muistan sanoneeni. Mutta sitten kävelin ohi. Vain sen yhden ainoan kerran kävelin sun ohi. Ehkä olis pitänyt kävellä vastedeskin, ehkä ei. En osaa päättää oliko hetket sun kanssa kaiken tän kivun arvosia.

No sinä iltana päädyin joka tapauksessa sen karkin matkaan. Tarkoitus oli jäädä siihen yökerhoon after partyihin sen sulkeuduttua, koska olimme tutustuneet paikan pokeen, joka iski silmänsä kaveriini ja pyysi meitä jäämään. Kun odottelimme, että paikka tyhjennetään muista asiakkaista, karkki kavereineen tuli houkuttelemaan meitä mukaansa. En tiedä miten ja miksi, mutta istuimme yhtäkkiä taksissa matkalla heidän majapaikkaansa. And then blank. Kusetusta, muistan oikeasti kaiken, mutta en kirjoita. Koska se et ollut sinä. Se oli pelkkä karkki.

Huoh, tää onkin pidempi tarina kun muistin. Mä sain siitä karkista hirveet morkkikset ja seuraava päivä ja ilta Killarneyssa meni pitkälti potiessa. Sit me lähdettiinkin jo Galwayhin ja se siitä. Ja ei kuitenkaan. Galwayssa meiltä oli kuin kohtalon toimesta suljettu joka ikinen ovi. Siellä oli meneillään Art Festival ja paikka oli ihan tupaten täynnä. Meillä meni hermot ympäriinsä ajelemiseen ja hostellista toiseen juoksemiseen ja sitten mä sanoin, että me lähdetään takasin Killarneyyn, jos seuraavassakaan majapaikassa ei oo tilaa. Ja siis välimatkaa Killarneyn ja Galwayn välillä on, kilometreistä ei tietoa, mutta ajotunteja n. 3. Täysin järjetöntä siis, mutta joku veti mua takasin Killarneyyn. Veti itseasiassa meitä molempia. Sen majapaikan ovea ei tultu edes avaamaan, joten soronoo ja me lähdettiin takaisin Killarneyyn. Kun nähtiin monen tunnin jälkeen taas sen kaupungin valot, niin olo oli aika voitokas. Ja majapaikkakin löyty suhteellisen kivuttomasti, herttanen B&B, jonka omistaja heitti meidät vielä myöhään illalla keskustaan, kun mieli teki vähän juhlia. Ja siellähän sä sitten olit. Siinä kaupungissa, siinä baarissa, sen tiskin takana. Just siinä.

Sinä iltana me puhuttiin ekan kerran. Emmä ottanu susta oikein selvää, luulin että kyttäsit ystävääni. Me jäätiin niille after partyille ja olin jotenkin niin kotona. Ne kaikki ihmiset oli uskomattomia, et pelkästään sinä. Me naurettiin, vaihdettiin tarinoita ja luotiin hetkiä, joita en halua unohtaa koskaan. Enkä unohda. Silloin myös kosketit mua ekan kerran ja se sähkö latasi mut täyteen energiaa. Seuraavana iltana juhlittiin viimeistä iltaa Irlannissa, siis kaverini osalta. Mähän olin jäämässä. Minä, ystäväni, se poke ja sinä lähdettiin jatkojen jatkoille sen poken kotiin. Katottiin telkkaria, juotiin vodkaa ja. Sitten sä koskit mua. Silitit mun jalkaa varovasti ja vilkasit mua ujosti. Mä en uskaltanu liikahtaakkaan tai tehdä mitään. Olin vaan ja mun syke hyppäs yli sataseen. Kun ässä ja ystäväni menivät toiseen huoneeseen sä pyysit mut viereesi sohvalle. Muistaakseni otit käteni käteesi, muistaakseni. Miksen mä muista? Mutta sen suudelman muistan. Sä suutelit mua kesken mun lauseen ja siihen loppui mun sen astinen elämäni. Ja alkoi elämä siinä maailmassa, jossa mun täytyy elää sen asian kanssa, että sä et ole mun. En vaan tiennyt sitä silloin, mä vaan suutelin.

Se yö oli ihana. Me puhuttiin ja suudeltiin, puhuttiin lisää. Halailtiin. Oltiin päällekkäin, kyljikkäin, lomittain, myttynä. Jo silloin sä kiedoit mut siihen myttyyn, jota myöhemmin tulin rakastamaan enemmän kuin mitään muuta. Se oli turvallisin mytty koskaan, turvallisin paikka koskaan, rakkain paikka koskaan. Tän kirjoittaminen murtaa mun sydämen. Aamulla lähdettiin takaisin sinne yökerhoon, koska asuit sen yläkerrassa. Mentiin sinne huoneeseen, josta myöhemmin tuli meidän oma pieni salainen maailma. Ne tunnit siellä oli upeita, mutta liian lyhyitä. En muista nukuttiinko ollenkaan, ehkä vähän. Ja silti varmaan liikaa, ei niitäkään tunteja olis saanut hukata.

Ja illalla me lähdettiin. Hyvästelin sut ja lähdin enkä tiennyt tapaanko sua enää koskaan.

Tapasin.

To be continued.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Kun

Harvase yö istun sun sänkys laidalla, tuhansien kilometrien päässä sieltä mihin oikeasti kuulun ja vahdin sun untas. Nukut siinä pienellä kerällä, sun pienet ruskeat silmät on kiinni ja näytät huolestuneelta. Sulla on pitkät raajat, mutta näytät pieneltä, suojeltavalta. Suojaan sinua kaikelta, mikä suhun voisi osua. Ja niiltäkin, jotka eivät ole edes osumassa. Mikään ei kosketa sua, niin kauan kun oon tässä. Mua väsyttää, mutta en nuku, koska sä tarvitset mua. Tarvitset, olen varma.

Harvase päivä kävelen sun perässäs töihin. Sä kävelet nopeasti, mun täytyy melkein juosta. Kipitän muutaman askeleen sun perässäs ja katselen taakseni, ettei kukaan tai mikään seuraa meitä. Sua. Ettei kukaan satuta sua. Kun meet töihin, jään oven ulkopuolelle odottamaan. En voi katsella sun työtäs, se satuttaa mua. Rakastin sua siellä eniten ja siellä sun on pärjättävä ilman mua. Pärjäätkin, olen varma.

Kun valvot, valvon sun kanssa. Elän eri aikavyöhykkeessä, mutta oon siirtynyt sun aikaas. Kun kello on täällä jo reilusti yli puolen yön, elän sun kanssas iltaa. Katson kun juot teetä, kun siristät silmiäs telkkarille, jossa tapahtuu jotain koskettavaa. Istun sun vieressäs sohvalla ja nojaudun sun kaulaas vasten, kun luet lehteä. Kun oikein yritän, tunnen sun tuoksus melkein nenässäni. Melkein. Ja kun väriset kylmästä, mä tulen suhun ihan kiinni ja sun tulee vähän lämpimämpi. Edes vähän, olen varma.

Mutta missä sä olet, kun mua pelottaa? Kun mulla on kylmä ja kun mua itkettää television koskettavat tarinat? Missä sä olet kun mä kävelen töihin, kun mä nukun?

Ehkä et löydä mua. Ehkä sä et vaan löydä mua, vaikka tahtoisitkin. Tahtoisitko? En ole varma.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Ilo

Kun unohtaa edes hetkeksi, niin jaksaa taas paremmin muistaa. Jaksan taas muistaa sua kivuttomammin, kun päästin hetkeks irti. Se hetki lisäsi uskoa siihen, että joskus tulee aika, kun et ole enää ollenkaan kipeä.

Joskus muistaa hetken ajan, että tässä elämässä on niin hirvittävän paljon hyvää. Pelottavan paljon, voisi sanoa. "Never give up, it's such a wonderful life." Ja niin se on. Ei kannata luovuttaa, koska saatat menettää vaikka mitä. Elämä heittelee eteen ihan älyttömiä juonenkäänteitä ja jotkut niistä ovat enemmän kuin näkemisen arvoisia. Elämisen arvoisia. Kokemisen arvoisia. Tuntemisen arvoisia.

Kun näissä riemun ja ilon hetkissä jaksaisi roikkua yhtä hyvin kuin surussa, niin ei olisi mitään hätää. Mutta on vaikea tuntea iloa surun keskellä, toisinpäin se onnistuu kyllä. Suru hukuttaa, ilo vaan pirskottelee.

Mutta eilen, tänään ja juuri nyt tuntuu siltä että aion hukkua iloon. Ehkä jopa hukuttautua.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Ikävä

Kaipuu

Kipu

Suru

Huuto

Itku

Sinä

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Päätin, että.

Asioita, joita ei tiedä, on vain päätettävä. On päätettävä miten se asia on, jos ei ole keinoa saada tietää miten se oikeasti on. Minun on päätettävä mitä sinä tunnet ja ajattelet, koska en tiedä, enkä saakkaan tietää.

Tänään minä päätin, että sinä ikävöit minua. Mietit toisinaan teitkö virheen, kun päästit minut menemään. Kun satutit minua. Mietit pyytäisitkö anteeksi vai antaisitko minun olla, koska et halua rikkoa minua enää. Mietit olisiko sinuun sattunut vähemmän, jos olisit antanut minun jäädä.

Viime yönä, kun makasin valveilla, päätin että sinäkin makaat. Makaat, etkä saa ajatuksiltasi rauhaa. Mietit sitä kuinka joskus makasin siinä sinun kanssasi, valvoin hengitystäsi, kun olit kipeä, lämmitin sinua, kun palelit. Suutelin huuliasi, kun sinua itketti. Mietit millaista olisi, jos olisin siinä nytkin ja mietit miten saisit minut takaisin.

Sellaisten öiden jälkeen, kun olen nähnyt sinusta unta, päätän että minäkin olen ollut sinun unissasi. Sinä uneksit minusta ja meistä. Niissä unissa sinä rakastat minua, on kesä ja olet onnellinen, ihan niin kuin joskus olit. Ihan niin kuin joskus rakastit. Ja aamulla, kun heräät, luulet hetken herääväsi minun vierestäni. Kun avaat silmäsi, enkä olekaan siinä, mietit voisinko vielä joskus olla.

Voisin, vaan en ole.
Päätin, etten enää koskaan ole.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Oh, the lies.

On the first page of our story
The future seemed so bright
Then this thing turned out so evil
I don't know why I'm still surprised
Even angels have their wicked schemes
And you take that to new extremes
But you'll always be my hero
Even though you've lost your mind

Now there's gravel in our voices
Glass is shattered from the fight
In this tug of war, you'll always win
Even when I'm right
'Cause you feed me fables from your hand
With violent words and empty threats
And it's sick that all these battles
Are what keeps me satisfied

So maybe I'm a masochist
I try to run but I don't wanna ever leave
Til the walls are goin' up
In smoke with all our memories

This morning, you wake, a sunray hits your face
Smeared makeup as we lay in the wake of destruction
Hush baby, speak softly, tell me I'll be sorry
That you pushed me into the coffee table last night
So I can push you off me.
Try and touch me so I can scream at you not to touch me
Run out the room and I'll follow you like a lost puppy
Baby, without you, I'm nothing, I'm so lost, hug me.
Then tell me how ugly I am, but that you'll always love me
Then after that, shove me, in the aftermath of the destructive path
that we're on, two psychopaths
but we know that no matter how many knives we put in each other's backs
That we'll have each other's backs, because we're that lucky
Together, we move mountains, let's not make mountains out of molehills,
You hit me twice, yeah, but who's counting?
I may have hit you three times, I'm starting to lose count
But together, we'll live forever. We found the youth fountain
Our love is crazy, we're nuts, but I refused counselling
This house is too huge, if you move out
I'll burn all two thousand Square feet of it to the ground
Ain't shit you can do about it.
With you I'm in my fucking mind. Without you, I'm out it.

Just gonna stand there and watch me burn
But that's all right because I like the way it hurts
Just gonna stand there and hear me cry
But that's all right because I love the way you lie
I love the way you lie.

(Rihanna feat. Eminem - Love the way you lie part 2)

tiistai 7. joulukuuta 2010

Päivät sun elämässä


Kesä. Mä herään sun puhelimesi herätyskellon ääneen. Sä painat torkkua ja käännyt muhun kiinni ja yniset. Oot uninen, tuoksutkin ihan unelta. Sä tuut tapas mukaan mun ympärille, en osaa kuvailla sitä muuten. Oot joka puolella pitkine käsines ja jalkoines ja en oo enää varma mihin sä loput ja mistä mä alan. Siinä me ollaan, mytty unta ja rakkautta. Kemiaa, niin kun sä aina sanoit. Vasta kun herätyskello soi viidennen kerran, sä nouset ylös. Riuhtaset itses musta irti ja se tuntuu siltä kun joku repäsis mun iholta kokovartalolaastarin. Ei puudutusta, sä vaan repäsit.

Sä lähdet töihin ja jätät mut yksin siihen huoneeseen. Kierrän kun eläin häkissään, odotan vaan sua tulemaan takas. En osaa olla ilman, oon kun narkomaani ilman annostaan. Tärisevä, levoton, itkuinen, hermostunut. Katselen ympärilleni ja pengon sun tavaroita. Kortteja, kirjoja, kuitteja, valokuvia. Kondomeja. Selitän itselleni senkin parhain päin, se että sulla on kondomeja tarkoittaa sitä ettet käytä niitä. Eli sulla ei ole ketään muuta. Oi miten naurettavan helppoa oli sulkea silmänsä siltä mikä oli kirjoitettu ympäri sitä huonetta. Mä halusin sut vaan itselleni, heti. Ja mikään ei olis saanut mua päästämään susta irti.

Siinä maailmassa tunnit ilman sua olivat pitkiä ja tunnit sun kanssa kuin sekunteja. Mulla olis ollut paljon nähtävää ja kuultavaa, mutta sä tukit kaikki mun aistit. En mä nähnyt muuta kuin sut, sä olit kuin huutomerkki keskellä sitä kaikkea, mitä olisin voinu rakastaa. Varastit mun huomion sillonkin, kun et edes ollut näkyvissä. Olit kaikkialla, olit kaikki. Ei millekään muulle ollut tilaa ja mun olis pitänyt tietää, että sellainen on kuolemaksi. Mun olis pitänyt tietää, olinhan tavannut kaltaisiasi ennenkin.

Ja joka ilta, kun pääsin viereesi, en ollutkaan täysin onnellinen. Mua pelotti, koska tiesin että taas aamun tullen sä revit itsesi irti ja jätät mut yksin. Ja se kello tikitti kokoajan aikaa lähemmäs loppua. Meillä oli parasta ennen päivämäärä ja se oli ihan liian pian. Joten mä keskityin opettelemaan sut ulkoa. Opettelin jokaisen kaaren, sun tuoksun, sun äänen, sun tapas puhua. Painoin sen kaiken mieleeni viimeistä yksityiskohtaa myöden.

Kunpa joku olis kertonut, että tulee aika kun haluan unohtaa.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Pimeä onni


Muiden kanssa en halua mä sopia yhteen, enkä riitoja
Ja kirjoitan vieraskirjoihin lauseita vain sinusta
Milloin saan piilottaa sinut muilta?

Jäädään kahdestaan, ensi kevääseen
Autoon ruostuvaan, tyhjään risteykseen
Lumeen peittyvään, onneen pimeään

Ja kukaan ei etsikkään koskaan meitä.


(Jippu ja Samuli Edelman- Pimeä onni)

lauantai 4. joulukuuta 2010

Oikea

Mä en olis mä, jos mä en välittäis. Mä välitin ja välitän joka ikinen päivä, nyt ja aina.

Voi kunpa olisit ollu yhdentekevä, mä toivon enemmän kun mitään, että olisit ollut. Mut merkitsit paljon, liikaa. Paljon. Etkä yhtään enempää.

Mä kertoisin sulle tän kaiken, mutta multa puuttuu rohkeus. Kaikkea muita tunteita mussa on yllin kyllin, paitsi sitä rohkeutta.

Mä rakastan sua.

Mä en olis mä, jos en rakastais ja sen asian kanssa mun on elettävä. Haluanko olla tällainen kuin olen, vaikka se tekee kipeää? Kyllä. Haluanko olla tällainen kuin olen, vai kylmä, kyyninen ja katkera? Tällainen.

Siihen meni 23 vuotta tajuta, mutta minä haluan olla juuri minä, en kukaan muu. Koska uskon, että loppujen lopuksi olen oikeassa. Olen oikeassa.

Olin oikeassa.

Kokoajan.

torstai 2. joulukuuta 2010

Muistoarkku


Mistä mä taas putosin? Kun mähän olen muuttanut pilvilinnasta jo ajat sitten pois. Putosin mistä hyvänsä, niin piru vie, se sattuu edelleen ihan helvetisti. Ja mua ärsyttää, että mun kaunis muistojeni laatikko täyttyy nyt niin suolaisilla muistoilla, että en halua avata koko boksia enää. Kyyneleet tulvii yli sen laitojen, sen pahvisten ja kuluneiden laitojen ja minä tyttö pitelen kantta kaksin käsin kiinni uskaltamatta päästää irti. Kyyneleihinkin voi hukkua, olen kuullut ja uskonut.

Sulla oli säkillinen muistoja, mä näin sen sun pöydällä. Se oli ääriään myöten täynnä vaikka ja mitä, tätä ja tota. Kuitteja, kortteja, lippuja, koruja. Pieniä raapustuksia käyntikorttien selkäpuolilla, sydämiä nimien ja numeroiden perässä, välissä ja ympärillä. Sun nimi kirjoitettuna tyttöjen koukeroisilla käsialoilla, ällöttävän söpöillä tavoilla. Juuri niin kuin minäkin sen kirjoittaisin. Naurettavan lapsellista, mutta olin kateellinen niille muistoille. Ne sä olit pitänyt, mua et pidä. Et ota, et pidä. Et jätä, kun et koskaan ottanutkaan. Annat vaan olla. Yritin tehdä oman paikkani sinne sun muistojen säkkiin, mutta et antanut. Muutit vaan mun laatikkooni, etkä ymmärrä lähteä pois. Tai et pääse, kun minä suljin kannen. Sultahan loppuu happi. Loppui.

Ja kunpa voisinkin sulkea sut vain sinne laatikkoon ja kaivaa esiin niinä hetkinä, kun jaksan sua käsitellä. Käännellä ja muistella sua lattialle käpertyneenä ja sitten taas sulkea sen lootan, kun olisin saanut tarpeekseni. Mutta sä putkahtelet mun ajatuksiin siellä ja täällä, useimmiten arvaamatta. Oot mun lenkkipolun puissa ja katolta putoavassa lumessa. Junassa sun kasvot heijastuu ikkunasta, makaat sängyssä mun vieressä, pidät mua kädestä koulumatkalla. Kun ymmärtäisitkin pysyä siellä laatikossa, mihin teit itselles niin suuren paikan. Liian suuren.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Day 29 and still not over you.

"tää lumi on samanlaista
kuin se joka satoi sun hiuksiin
kun kaksi talvea sitten syleiltiin

tää valo on samanlaista
kuin se joka valaisi huoneen
kun hengitykset sekoittuen nukuttiin

Ja nää aamut
mä oon maannut
vierelläsi niin kuin silloin
hetken luullut
löydyn luotasi

ja nää aamut mä oon maannut
siinä mistä lähdin
hetken luullut
avaan sinne silmäni

Jos taivas on myöhemmin kirkas
aurinko heijastuu juuri niin kuin silloin
vastapäisen talon ikkunoista

jos taivas on paksu ja harmaa
aion soittaa sulle varhain
silloinkaan en osaa unohtaa

Ja nää aamut
mä oon maannut
vierelläsi niin kuin silloin
hetken luullut
löydyn luotasi"


Joinain aamuina herään sun lakanoista, sun viereltä, sun huoneesta, sun talosta, sun kaupungista, sun maasta, sun hengitykseen. Niin kauan kun en avaa silmiäni, se on totta, joten makaan hiljaa ja liikkumatta, silmät kipeästi puristettuna yhteen. Jos en avaa niitä, niin sä oot totta.

maanantai 29. marraskuuta 2010

P.s. I miss you.

Mä kirjotan sut ulos, mä oksennan sut paperille. Tän fyysisen pahan olon on loputtava ja, kun lääkkeet ei auta, niin poistan sut omin keinoin. Kirjotan kirjoittamistani kunnes mulla ei oo enää sanoja jäljellä. Kunnes sä oot poistunu musta, poistunu mun verenkierrosta, mun aivoista, mun soluista, mun hermoista. Kunnes sua ei oo jäljellä mussa yhtään.

Kiroan päivittäin loistavaa muistiani. Miks muistan jokaisen sanan, jokaisen hetken, jokaikisen riidan ja naurun? Ei kaikkea tarvitsisi muistaa, vähempikin riittäis. Vähemmän kanssa vois elää. Mut en voi elää sen kanssa, miten juoksit pitkin Dublinin katuja mun laukkuni kanssa ja sait meidät kaikki nauramaan. En voi elää sen kanssa, miten loukkasit mua sanoillas, miten halpana mua pidit. En voi elää sen kanssa, miten käperryit muhun kiinni yöllä, ihan kun olisit hakenut turvaa. En voi elää sen kanssa, että meidän viimesin suudelma oli kertakaikkisen keskinkertanen. Kun kaikki ne muut oli ihan toisesta maailmasta.

Miksei asiat ois voinu mennä toisin? Vaikka kuinka väitän itselleni ja kaikille muille, että tää meni niinkuin arvelinkin, niin silti toivoin niin kovasti, että sä olisit rakastanu mua. Välittäny musta. Halunnut mut.

Mikset voi olla täällä? Ikävä.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Ja surullisinta oli.

Surullisinta ei ollut se, että me tavattiin, vaan se miten me tavattin. Sattumalta, arvaamatta ja jälkeenpäin en ymmärrä, mitä oikeastaan edes tapahtui.

Surullisinta ei ollut se, että mä rakastuin, vaan se mitä sydämessä oli tapahtunut juuri ennen sitä. En mä ollut valmis, mutta et sä kysynyt lupaa.

Surullisinta ei ollut se, että kerroin miltä musta tuntuu, vaan se miten otit sen vastaan. Jäätävää.

Surullisinta ei ollut se, miten kurjana sinua pidin, vaan se, että rakastin sinua siitä huolimatta, ja osittain jopa sen takia.

Ja surullisinta oli, että olit oikeassa. Koko ajan olit täysin oikeassa.

Rakastuin pahimmalla mahdollisella tavalla.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Story of 19.10.-02.11.2010


19.10.2010 hengitän syvään ennen kuin avaan Jury's hotellin huoneen oven Dublinissa. Sinä seisot sen oven takana ja tunnen sen sähkön jo oven läpi. Karvat niskassani nousevat pystyyn ja pulssi nousee, veri kohisee suonissa hieman lujempaa. Yksi, kaksi, kolme...olen valmis. Ensin ovesta astuu ystävä. Olen kaivannut häntä ja hymyilen kun vastaanotan halauksen ja suudelman poskelleni, on ihanaa olla taas yhdessä. Hänen perässään sisään astut sinä ja on kuin lävitseni iskisi salama, suoraan päästä varpaisiin. Sydämen kautta. Siinä hetkessä osa minusta kuoli. Siinä hetkessä unohdin jälleen elää itselleni, rakastaa itseäni. Rakastin vain sinua.

Sinä iltana sinä olit se kaupunki, se maa, ne äänet, ne tuoksut. Ne kuvat. Pysähtyneet kuvat elämästä, ilosta, rakkaudesta. Valoista, kaduista, siitä kaikesta, jota rakastan siinä paikassa. Olit se kaikki, mikä tekee siitä maailman kolkasta minulle kodin. Olit ystävä, olit rakastaja, olit perhe. Olit minä, olit sinä, olimme me. Ja olit mun pahin viholliseni ja mun olis pitänyt nähdä, että viet multa ihan kaiken antamatta mitään. Mun olis pitänyt nähdä, että olet pelkkä kangastus, joka ilmestyy vain hävitäkseen juuri ennen kuin ehdin koskea.

Mutta enhän mä nähnyt, kun suljin niin ahkerasti silmäni kaikelta, mikä oli suoraan mun edessä. Sä et valehdellut kertaakaan ja silti en nähnyt. Kun en halunnut. Ummistin silmäni totuudelta, kun halusin rakastaa sinua niin kovasti. Rakastaa sinut ehjäksi.

Ne viikot olivat pitkiä. Olin kuin koiranpentu ympärilläsi ja kun lähdit, jäin eroahdistuneena vinkumaan sänkyysi. Olin säälittävä ja surkea. Kerjäsin sinua vihaamaan minua, ei ihmisrauniota jaksa kukaan rakastaa. Et varsinkaan sinä, kun olet itsekin hajalla. Pelkäsit rikkovani minut, vaikka olit tehnyt sen jo. Teit sen avaamalla sen oven ja siitä ei voi sua syyttää. Kaikki tämä kaatuu vain ja ainoastaan mun päälleni.

2.11.2010 mä nousin ylös ja keräsin ne itsetunnon pienet rippeet mitä mulla vielä oli jäljellä. Pyyhin ne kyyneleet ennen kuin ehdit nähdä niitä ja hymyillen jätin sulle hyvästit. Tiesitkö vai etkö, että olin ihan palasina, sitä en saa koskaan tietää. En saa koskaan tietää sinusta mitään, koska me emme enää tapaa. Tai puhu.

02.11.2010 mä suljin oven. Lopullisesti.

Bye Micko...

perjantai 5. marraskuuta 2010

Exit wounds


Rakkaus meni sisään keskeltä rintaa. Se velloi hetken aikaa keuhkoissani, ponkaili kylkiluusta toiseen ja takaisin keuhkoihin. Se salpasi hengitykseni, sai minut haukkomaan henkeä. Se vei hapen ja korvasi sen savulla, joka teki päästäni sumuisen.

Kun rakkaus oli tehnyt kaiken tämän, se siirtyi sydämeen. Siirtyi kun päästin, ja sinne se teki pesän jäädäkseen. Sydänkudos arpeutui sen ympärille ja antoi sen jäädä. Minä annoin sen jäädä. Sydämeni ei sykkinyt enää yhdellä äänellä, vaan kahdella. Rakkaudella oli erilainen syke kuin minulla ja tämä rytminvaihdos sai minut täysin sekaisin. Oma sykkeeni vaimeni, jäi vain rakkaus. Unohdin elää itselleni.

Kun rakkaus lähti, se repi mukanaan osan sydäntä. Se riuhtaisi itsensä irti pesästään, jonka olin sen antanut tehdä. Ensimmäisen kerran lähtiessään se tuli ulos rinnasta. Näin sen lähtevän, vain palatakseen pian takaisin. Lisää reikiä, lisää haavoja, lisää arpia. Toisen kerran se lähti tehdäkseen kirotun ulostulohaavan selkäpuolelle. Ei arpia, pelkkä umpeutumaton, ammottava, kipeä haava. Ja sitten se ei enää palannut.

Tuli hiljaista, kuoleman hiljaista. Rakkaus vei mukanaan tuomansa sykkeen. Olin jo kauan sitten unohtanut oman rytmini, oman sykkeeni - itseni. Ja kivuliainta ei ollut se, kun rakkaus lähti, vaan se, kun se asui sisälläni.

No more love, just exit wounds.

torstai 4. marraskuuta 2010

If I ever go back

En halua nähdä sua enää koskaan. Jos joskus palaan, kun palaan, niin sun on oltava poissa. Sun on lähdettävä, että mä voin palata. Haluan palata, mutta en enää muistaa sua. Sä olit mun irlantilainen tarinani, mutta se loppui tähän. Ja seuraava irlantilainen tarinani on kaikkea muuta kuin sinä.

Ja mulla on suunnitelma, mut sä et kuulu siihen. Mene pois, koska en jaksa. Et säkään jaksa. Sä olit muhun ihan loppu. Nyt oot varmaan onnellinen kun olen valtamerten takana.

Ja mä välitän kyllä. Mua huolettaa et ootko sä onnellinen tai tuleeko susta onnellista. Ja saatko sen mistä haaveilet ja mitä susta tulee. Jotain suurta ehkä, oot uskomaton. Ja ikävöin sua joka solullani, mut en halua nähä sua enää koskaan. Tai kuulla mitä susta tulee. I just hope that you're okay.

Koska mä en jaksa muistaa sua. Meidän kirja suljetaan nyt. Meidän irlantilais-suomalainen tarinamme sai viimeisen sivunsa eilen.

maanantai 18. lokakuuta 2010

sä.

Pelkään ja odotan. Oon valmis, tai luulen olevani. Toivon olevani, koska huomenna sä seisot mun edessä ja mä aion rakastaa sua ja näyttää sen. Äiti opetti että valehdella ei saa, joten olen sitten niin selkäpiitä karmivan rehellinen ja toivon, että sä et särje mua.

Älä kiltti särje mua.

Sun äänes, mä kehräsin. Kuulin sen eilen ensimmäistä kertaa kuukausiin ja mun sydän pysähty. Ja käynnisty sykkiäkseen nyt taas vaan sulle. Mä tahdon hukkua suhun, mä haluan kadota ja unohtaa kaiken muun. Mä jättäisin kaiken sun takia, niin paljon sä oot.

Mä jätän kaiken.

Paitsi sut. Mä tahdon vain sut.

Isä.

Tällä sanalla on nyt surullinen kaiku, koska sinun nimesi on siihen väkisin liitetty. Ootkohan sä hukassa nyt kun susta tehdään vanhempi vastoin sun tahtoas. Ylimielistä multa päättää mitä sä tahdot, enhän mä tiedä vaikka olisit maailman onnellisin nyt. Vaikka olisit ostanut lapsellesi jo potkupukuja ja valinnut nimiä. Te olisitte, yhdessä, sinä ja se sopiva tyttö. Vielä kaksi päivää sitten naiiveissa unelmissani meillä oli pieni marginaalinen mahdollisuus, mutta ei enää. Susta tulee isä lapselle, jolla toivottavasti ei ole ruskeita silmiä. Kun meidän lapsella piti olla.

Ja mähän itse toivoin tälle loppua, sulle ja mulle. Sellaista loppua, ettei me koskaan enää voitaisi palata menneeseen, edes hetkeksi. Sain mitä tilasin. Nyt se on loppu. En voisi koskaan sekaantua teidän perheeseenne, sitähän se nyt on. Perhe. Teidän perhe. Olen monia asioita, mutta perheenrikkoja en ole. En voi olla, sitten menettäisin sen viimeisenkin pisaran arvoa. Pisarakin on tyhjää parempi, pisaran kanssa voin elää.

Onneksi olkoon, isä.

The End.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

I'll see you soon

Liian helposti, naurettavan helposti. Sä saat mut kiedottua takaisin siihen samaan paulaan, niihin samoihin ruskeisiin silmiin ja mä kaadun. Onnellisena, mutta kaadun, kun mun pitäisi seistä. Kun mun pitäisi nauraa ja heilauttaa hiuksia, kun mun pitäisi olla vahva, kun mun pitäisi käydä nukkumaan ilman sua. Kun mun pitäisi, mutta en pysty. Koska sulla on ne ruskeat silmät ja se nauru. Mua ei naurata enää ja mä kaadun vuoteeseen sun kanssasi.

Liian helposti.

Osittain omasta tahdosta, osittain, koska mulla ei ole omaa tahtoa. Mä tahdon sut, mutta otan senkin mitä en tahdo - kivun. Sun mukanas tulee kasa kipua, epävarmuutta, heikkoutta, surua. Olen hetken aikaa ihan usvassa, kunnes herään todellisuuteen. En mä sua saa, en pääse lähellekään. Ei sua voi saada, sä olet vapaa. Sä olet vapaa ja vangitset mut.

Liian helposti.

"And in a bullet proof vest, with the windows all closed
I'll be doing my best and I'll see you soon
And in a telescope lence, and when all you want is friends
I'll see you soon."

Me nähdään kahden päivän päästä rakas ja.
Me erotaan kahden viikon päästä.
Ja.
Liian helposti oon sun, kun sä et ole ollenkaan mun.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Hyvästit

Kuinka paljon nöyryytystä olisi tarpeeksi? Kuinka matalalla minun täytyy ryömiä saadakseni tarpeeksi, noustakseni ylös, puhdistaakseni vaatteeni ja todetakseni, että on se helvetti minullakin joku raja ja se on tullut vastaan nyt. Tasan nyt. Tiedätkö miten haluaisin meidän kohtaamisemme menevän?

Kerron, vaikket kuule:

Sä näkisit mut ja mä olisin upea. Aivan upea, niin kuin joskus sanoit mun olevan. Sä katsoisit mua niinkuin katsoit joskus, ihankuin katseesi olisi vedetty minuun magneetilla, etkä pysty katsomaan pois vaikka yrität. Mä nauraisin, koska tiedän että sitä rakastat. Mä hymyilisin silmiäni myöten, ne tuikkisivat mun kasvoillani kuin mustat tähdet ja sä et voisi katsoa pois. Kun me puhuttais, mulla olis vihdoinkin se oma ääni. Osaisin puhua sut pyörryksiin ja nauraa ja puhua taas, ja sä et vois miettiä muuta kun että miten koskaan pystyitkään satuttamaan mua niin. Miten koskaan pystyitkään jättämään mut yksin tähän maailmaan, kun mun kanssa kaikki oli niin paljon paremmin. Miten pystyit? Sitä sä miettisit. Mut mä en miettis enää, kun mulla olis se nauru ja ne silmät.

Mulla ei ois tarvetta enää yrittää voittaa sua puolelleni, koska mua ei kiinnostais. Mun ei tekis enää mieli upottaa sormiani sun hiuksiin ja hengittää sua sisääni. Ei enää, ei ollenkaan. Mulla olis mielessä vaan jatkot ja ystävät ja illat niiden kahden kanssa, mutta ilman sua. En tarvis sua enää ollakseni siellä onnellinen, mä haluisin nukahtaa yksin ja herätä yksin ja nauraa jatkuvasti. Sä heräisit yksin, mutta et muistais koska nukahdit. Pyörisit sängyssäs tuntikausia ja miettisit, että miksi. Ja mä en miettis enää, mä vaan nukkuisin.

Ja kun lähtisin, ei mun tarvis enää itkeä jättäessäni sulle hyvästejä. Ei, mä en itkis. Mä nauraisin silloinkin, heilauttaisin kiiltäviä hiuksiani ja sanoisin että nähdään. Sillä lailla huolettomasti, en enää epätoivoisesti. Ja sä sanoisit, että nähdäänhän ja sun silmässäs kimaltais se kyynel. Mutta enhän mä sitä edes huomaisi, kun mä vaan nauraisin ja kääntyisin pois.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Far out

Jännittää. Mielessäni hyvästelen ihan kaiken täältä, parvekkeen, keittiön, tavarat, valokuvat. Ääneen hyvästelen koko asunnon: "hei hei, nähdään syksyllä". Ja niin jätän avaimet oven viereen jakkaralle ja suljen oven. Onko mulla nyt kaikki mitä mukanani tarvitsen? On. Ja ei. Joku jää, mutta häntä en voi ottaa mukaani, vaikka miten tahtoisin. Joten taakseni katsomatta kävelen raskaan laukkuni kanssa autolle ja jätän tämän kaupungin taakseni. Painavampaa kuin se laukku, on vain yksinäisyyteni. Päätökseni lähteä oli uskomattoman raskas, mutta kannan sen selkä suorana.

Ajatus lähtemisestä oli kypsynyt siitä lähtien, kun asuntoni täyttyi kyynelten suolaamilla muistoilla vuoden alussa. En jaksanut käsitellä sitä kaikkea kipua ja menetystä, se oli liikaa. Hartioihini olivat painuneet tassujen jäljet, jäädäkseen siihen ehkä ikuisesti. Lähteminenkään ei auttaisi hiomaan niitä jälkiä pois tai peittämään sitä ikävää, mutta ehkä muutos vapauttaisi vähän enemmän ilmaa hengitettäväkseni. Yhtä kaikki, päätös syntyi nopeasti, mutta sitä seurannut prosessi oli pitkä ja hankala. Voimia vievä. Kuluttava. Tuli aika, jolloin epäilin päätökseni oikeellisuutta, mutta paluuta ei ollut. Se, minkä olin itse omasta tahdostani aloittanut, oli vietävä loppuun pää pystyssä, koska jos ei minulla muuta ole niin edes ylpeyteni. Ja sitä te ette saa. Et edes sinä.

Jo ensimmäisten viikkojen aikana kävi silmiinpistävän selväksi, ettei lähteminen ollutkaan tae täydellisestä onnesta ja autuudesta. Elämä ei selkiytynytkään vierailla vesillä, vastaukset ja onnen avaimet olivat vähintäänkin yhtä hukassa kuin kotonakin, ellei vielä enemmissä määrin. Mutta kaikesta kivusta huolimatta olin sataprosenttisen varma, että kun tästä kaikesta selviän ja käsittelen nämä kaikki viiltävän kipeät tunteet, olen entistä viisaampi ja mikä tärkeintä, jälleen yhtä suurta tuskaa vahvempi. Ja kyllä, kivun määrä on suoraan verrannollinen siitä kokemuksesta ammennettavaan vahvuuteen. Näillä mentiin ja mennään edelleen.

8 viikon jälkeen en enää laskenutkaan päiviä siihen, koska pääsisin kotiin, vaan siihen koska joutuisin lopettamaan tämän kasvutarinan ja testaamaan voimiani taas kotona, jossa kiusausta palata tuttuihin kaavoihin, olisi edelleen vaikeaa vastustaa. Toki kotona odottaisi kasa sellaisiakin asioita, joista en luopuisi koskaan, enkä mistään tarjotusta hinnasta. Kasa kavereita, jotka saattavat kirkkaassa valossa vaikuttaa täysiltä älykääpiöiltä, mutta juuri niinä hetkinä kun maailma mustenee eikä valoa löydy etsimälläkään, he osoittavat korvaamattomuutensa. Jos heitä ei olisi, en uskoisi rakkauteen. With all this said, jälleen tässä pienen ihmisen elämässä tapahtui suuria liikkeitä, ja ihminen seurasi matkustajana mitä tapahtuman pitää. Toisin kuin luulin, kasvutarinaan tulisi vielä ulkomailla ollessakin sellaisia muuttujia, jotka myllertäisivät kaiken taas täysin ylösalaisin. Ja jälleen yksi älykääpiö repisi minut mustasta pimeydestä ylös, joskaan hänen ja vain hänen ansiostaan, en edes pudonnut kovin syvälle pimeään. Käväisin vaan ja tulin takaisin pintaan. Hän roikkui kädessäni läpi sen kaiken ja tiesin, ettei hän laskisi irti.

Nämä mainitut muuttujat tulivat yllättäen ja arvaamatta. Vaikka jälkikäteen ajateltuna he ovat aiheuttaneet ehkä tarpeettomankin paljon tuskaa, en silti toivoisi minkään menneen toisin. Se meni varmaan niin kuin pitikin, niin ainakin haluan uskoa. En olisi voinut tehdä mitään toisin, tai jos olisin tehnyt, en olisi se, joka olen ja nykyään jopa haluan olla. Aina voi toivoa olevansa viisaampi, vahvempi, kauniimpi, hauskempi, -mpi, -mpi, -mpi. Listaa voi jatkaa haluamillaan adjektiiveilla ihan niin pitkään, kuin itsetarkastelua jaksaa ja haluaa suorittaa, mutta totuus on se, että täydellinen et ole ja täydellistä sinusta ei tule. Tämän tiedon kun yrittää edes pääpiirteittäin sisäistää, niin ei tarvitse enää tuhlata elämäänsä jonkin tulemiseksi, vaan voi kuluttaa sen olemalla juuri sellainen kuin on, seurasi siitä sitten hyvää tai pahaa. Itsekritiikki on toki tervettä ja kannattavaa, aina silloin tällöin, mutta jätetään se ruoska pois. Tai yritetään jättää. Be who you are and say what you feel, because those who mind don't matter, and those who matter don't mind.

Piste.

Irlanti kiittää ja kuittaa.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Anteeks

Anna anteeks, etten riittäny sulle. Että mulla oli finnejä niinä päivinä kun olisit halunnu mun olevan kaunis. Mun farkut ei istunu niinkun olisit halunnu, mun maha pömpötti joskus. Olin liian pitkä ollakseni seksikäs, liian lyhyt ollakseni mallimaisen kaunis. Mun hiukset ei ollu koskaan hyvin, ponnarit oli suttusia ja auki mun hiukset kihartu kummasti. Sä olisit halunnut suorat sortuvat ja sileän ponnarin. Anna anteeks.

Anteeks, että itkin sillon kun et jaksanu kuunnella. Ja nauroin sillon kun sua väsytti. Ja silitin sun poskeas sillon, kun olisit halunnut olla rauhassa. Anteeks, että lauloin sulle lauluja, jotka sai sut itkemään. Anteeks, että ne kaikuu sun korvissa nytkin, kun haluaisit vaan unohtaa. Anteeks, ettet voi unohtaa mua, vaikka oot tehny kaikkes, että voisit elää niinkun mua ei koskaan olis ollutkaan.

Anteeks, että tein ihan kaikkeni sun vuoksesi. Että rakastin sua niin paljon, että olisin hakenut sen kuunkin taivaalta. Tähdet, mitä vaan. Ja anteeks ettei se riittänyt, ettei mikään riittänyt. Mikään ei koskaan riittänyt.

Ja et antanut anteeks.

Sukellus

Miksi mä oikein valehtelen itselleni? Itsepetos on petoksista turhin, siitä jää aina kiinni. Tottakai mä olen lähdössä hänen takiaan. Itseasiassa heidän molempien takia. Toisen takia en saa henkeä Suomessa ja toinen saa mut täyteen elämää Irlannissa. Jonka jälkeen sukellan taas yhä syvemmälle, hukun. Taas. Uudestaan ja uudestaan. Hirvittävän helppo syyttää heitä, vaikka olen itse se joka jatkaa sukeltamista. Ja minähän pelkään vettä enemmän kuin mitään.

Ja hän ei varmaan edes ole siellä ja silti menen, koska mun on pakko. Mä en osaa olla menemättä, vaikka kadun sitä jo nyt. Ihan kun ilma olis pikimustaa, täynnä savua. Mutta ei se ole savua, vaan surua. Ja kun sitä vetää henkeen niin tukehtuu.

Anna mulle happea.

Mihin on hävinnyt mun omanarvontunto? Mua hävettää ryömiä takaisin hänen luokseen, ei hän ole kertaakaan edes pyytänyt. Mä konttaan, ryömin, anelen. Itken. Vingun. Olen säälittävä omissa silmissänikin. Iljettävä, oksettava. Ruma. Yksinäinen. Onneton.

Miksi hän haluaisi minua?

Ei haluakaan. Sehän se ongelma onkin. Hän ei halua. Eikä se toinenkaan.

Mä tarvin syyn rakastaa itseäni ja vasta sitten joku muukin saattaa erehtyä tekemään niin.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Aina - ennen - ei koskaan

Taas sä oot hiljaa, vaikka lupasit että me puhutaan. Että vihdoinkin sanotaan ne asiat, jotka on sanottava, että voidaan päästä eteenpäin. Että mä voin päästä eteenpäin. Mä en ymmärrä sua, en tajua miten vaihdat suuntaa ikäänkuin mikään ei koskettais sua. Käännyit takaisin länteen, mä jäin itään.

Mun unessa viime yönä olit ihana. Suutelit paremmin kun oikeesti, puhuit enemmän kun oikeesti. Ja aamulla mun sydän oli ihan särki. Kehtaatki tulla mun uniin häiritseen mun lepoa, mun ainoaa aikaa, jossa oon vapaa kaikista murheista. Ja kiitos kun tulit, koska mulla oli ikävä. Hetken aikaa oltiin yhdessä taas, ihan niinkun aina ennenkin. Aina ennenkin.

Miten aina muuttui muotoon aina ennen? Sen piti olla aina. Nyt ja aina.

Kohta aina ennen muuttuu muotoon ei koskaan. Koska mä unohdan, vaikken haluaisi. Nytkin tuntuu välillä kuin olisin kuvitellut kaiken mitä meillä koskaan oli. Ihan kun joskus en olisi ollutkaan sulle ihan kaikki. Ja sä mulle. Olit mulle puoli maailmaa ja se on hirvittävän paljon. Mutta se ei ollut tarpeeksi, koska se toinen puolikas imi mut kuiviin.

Anna anteeksi, etten jaksanut taistella sitä puolikasta vastaan sun vuoksesi.

Mä hävisin.

torstai 23. syyskuuta 2010

Uudestaan


Mä elän niitä hetkiä uudestaan ja uudestaan. Kerta toisensa jälkeen se kaikki tapahtuu, tismalleen samanlailla. Mä nousen niitä rappusia, matto tuntuu pehmeältä mun jalkojeni alla. On pimeää, mutta mua ei pelota. Sähän kävelet mun edellä. Vilkaiset taaksesi, katsot mua ja hymyilet, sun silmissä pilkahtaa. Niissä pilkahtaa aina kun hymyilet ja mä pakahdun. Tunteesta. Elämästä. Rakkaudesta. Ja me kävellään niitä rappusia ja huolimatta siitä, että tää on viimeinen kerta, mä olen täynnä onnea.

Vain tuntia aiemmin istuin ystäväni vieressä, musiikki soi, me naurettiin. Säkin olit lähellä. Teit töitä, mutta välillä nostit katseesi muhun päin ja virnistit. Tai näytit kieltä. Ja sun silmissä välkkyi. Mun oli hyvä olla, tiesin olevani pian sun sylissäs. Sä toit mulle juotavaa ja nauroit. Ja sanoit jotain, mutta en muista mitä. Muistan vaan sun äänes, koska se on kun hunajaa. Ei, ei hunajaa. Se on kultaista kuin hunaja, mutta karheampaa. Vaarallisempaa. Parempaa. Hukun siihen, hukun suhun.

Mun olis pitänyt tietää, että sä hukutat mut.

Istuttiin vierekkäin ystävien ympäröiminä ja sä tartuit pöydän alla mun käteeni. Toit mulle viltin, ettei mun olis kylmä. Et voinut käsittää, että suomalainen tyttö voisi palella niin paljon. En koskaan kertonut, etten tärissyt kylmästä. Halusin sun vilttis, halusin sun lämpös, vaikka mun sisällä oli jo tulikuumaa.

Siinä me kävellään, sinä ja minä. Katson meitä nyt jostain yläpuolelta, en ole enää läsnä, en oikeasti enää kävele sun rinnalla. Sulla on vahva selkä, kuljet mun edellä ja mä tuun sun perässä, ikään kuin turvaa hakien. Sä oot pidempi kun luulin, sanoit kerran. Sä oot vieläkin pidempi, niin pitkä, niin turvallinen. Niin vahva, niin sinä. Me kävellään ne portaat sinne ihan ylös asti. Ihan sinne sen pitkän käytävän päähän. Se käytävä on pimeä, pitkä ja pelottava. Nyt mua pelottaa.

Otan sun kätes käteeni ja me kävellään.

Oon taas sun vieressä.

Mutta ennen kuin me päästään sen käytävän päähän, palaan jo takaisin alkuun. Takaisin sinne ovelle, takaisin sun taakse. Takaisin tuijottamaan niitä portaita. Ja niin me aletaan kiivetä, taas, askel askeleelta.

Kiipeän niitä portaita kunnes ymmärrän, miksi seuraavana päivänä kävelin ne alas ilman sua.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Arvet

Muhun sattuu. Tiedättekö kuinka arvet joskus loistavat ihan valkoisina päivettynyttä ihoa vasten? Minun arpeni syttyivät uudestaan eilen kun puhelin soi ja ne eivät ota haalentuakseen. Arpeni ovat sinun. Sinusta. Sinulle. Ja mä vuodan. Ja itken, kumpaakin sisäänpäin. Tän kaiken on tultava ulos joskus, ennemmin tai myöhemmin. Tulee päivä jolloin kaadan tän kaiken sun päälles. Anna anteeks.

Sometimes tears say all there is to say
Sometimes your first scars wont ever fade, away
Tried to break my heart, Well it's broke
Tried to hang me high, Well I'm choked
Wanted rain on me,Well I'm soaked
Soaked to the skin.

It's the end where I begin
It's the end where I begin

Sometimes we don't learn from our mistakes
Sometimes we've no choice but to walk away, away
Tried to break my heart, Well it's broke
Tried to hang me high, Well I'm choked
Wanted rain on me, Well I'm soaked
Soaked to the skin.

It's the end where I begin
It's the end where I begin

Now I'm alive
and my ghosts are gone
I've shed all the pain
I've been holding on
The cure for a heart
Is to move along, is to move along
So move along


(The Script - The End Where I begin)

Me osa 141002.

Ei. Ole. Totta.

Puhelin soi ja se olit sinä.
Puhelin soi ja kuulin sinun äänesi. Aika pysähtyi. Tai ei oikeastaan. Oikeastaan aika katosi, koko kesä katosi, olin taas sinun kanssasi toukokuussa. Veit minut ajassa takaisin, aikaan, jossa vain sinulla oli merkitystä.

Enkä olisi halunnut palata sinne.

Ei, en ollut ymmärtänyt että sinä olit jo alun alkaen päättänyt, ettei tästä tule mitään sen enempää. Olit jo päättänyt, että meidän tarinamme on tällainen, eikä sitä voi muuttaa. Kohtaloaan ei voi muuttaa. Olit jo luovuttanut. En minä ymmärtänyt, että olit jo luovuttanut. Olit jo antanut sielusi jollekin toiselle, ei minulla ole oikeutta siihen koskea.

Vai olinko ymmärtänyt? Enkös minä tiennyt kuitenkin, jotenkin ja jollain tasolla että näin tässä käy. En vain halunnut ymmärtää, en halunnut myöntää, en halunnut sanoa hyvästi. Etkä sinäkään.

"Ollaan ystäviä aina, ollaanhan", sinä sanoit ja kuulostit eksyneeltä.
Et ymmärtänyt, ettei minusta ole ystäväksi.
Ei minusta ole mihinkään.

"Tottakai", sanoin ja suljin puhelimen.
Lupauksia, jotka annetaan rikottavaksi.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Killarney, Co. Kerry, Ireland. The address of my heart.

Ei ole muuta paikkaa missä jaksaisin olla. Ja ei, sillä ei ole tasan mitään tekemistä sen kanssa, joka asuu hotellissa. Päinvastoin, hänestä huolimatta ilma siellä on kevyempää hengittää. Ja pian hän on sitäpaitsi poissa.

Mun on taas pakko lähteä, koska en saa tarpeeksi happea täällä. Mun aivot on ihan höttöä, mua huimaa. Muistot huimaa, ne välkkyy joka paikassa. Niin paljon kun Suomea rakastankin niin tää paikka on väritetty katkeruudella ja surulla, kyynelillä ja menetyksellä. Ja mietin vaan tuleeko se aina olemaan niin? Vai kultaako aika muistot, Suomessakin. Suomestakin.

Sitten palaan.

En. Kun palaan jo aiemmin. Mutta sydämestäni jäi ja jää pala sinne maailmaan, jota en osaa jakaa niiden kanssa jotka ovat täällä. Se oli eri elämä, eri minä, eri he. Eri muistot, eri värit, eri äänet. Äänet.

I fell in love with the sounds of Ireland.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Alone

I turned my back you were gone in a flash, like you always do. You always go off somewhere else. And when the phone rang and I thought it was you and I sprung like a kid who just got out of school, but its almost, always never you, never you. I scream like child, my insides when woah.

And when I'm alone with you, you make me feel, and you make me feel.
When I'm alone with you, you are the one, and you are the one.

And when I reach out and I only got air and it killed me to think that you never did care. And it's hopeless, you always run off somewhere else And I throw in a tantrum. Why are you such a battle?

And when I'm alone with you, you make me feel and you make me feel.
When I'm alone with you, you are the one and you are the one.

Remind me of home when you're around me. The next time you leave don't go without me. No, don't go.

Cuz you make me feel, you make me feel, that you are the one, you are the one.
And when I'm alone with you, you make me feel, and you make me feel. Yeah when I'm alone with you, you are the one, and you are the one.

Why are you such a battle? Ei lisättävää.

(Lissie - When I'm alone)

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Pitkät jäähyväiset...

Mä oon täynnä vihaa. Ja yksinäisyyttä. Vihaa itseäni kohtaan, vihaa sua kohtaan, vihaa häntä kohtaan. Kaikkia, ketä suinkin kehtaan vihata, vihaan. Ja yksinäisyyttä tunnen, koska vihaan. Viha on niin henkilökohtainen tunne, sitä on vaikeaa jakaa.

Mun on vaikea päästä eteenpäin, vellon tässä paikallani. Tarvon kaikissa näissä tunteissa ja muistoissa uudestaan ja uudestaan. Jos, jos, jos. Tässä kävi just niin kun pelkäsin, taas jäi jossiteltavaa. Tätä ei saada koskaan katsottua loppuun asti ja senkö kanssa mun nyt pitäs jaksaa elää? Ja niiden muistojen kanssa? Jep. Eletään.

Ja kerta toisensa jälkeen palaan siihen viimeiseen iltaan. Me käveltiin vierekkäin, sinä ja minä. Oli yö, oli rekkoja, oli sinistä. Muistan sen sinisyyden ja hiljaisuuden. Hiekka rahisi, olit mun vieressä. Sä tuoksuit sille kun aina ennenkin. Olit mun vieressä. Ja kaikki päättyy siihen aamuun. Yhdeksän vuotta päättyy siihen koppiin, siihen savuiseen uniseen perjantaiaamuun. Mulla oli ikävä sua jo kauan ennen kuin lähdin, ehkä tiesin että tämä on loppu. Kai minä tiesin. En kai voinut olla niin tyhmä, että olisin luullut meille tulevan onnellisen lopun.

Eihän se mene niin.
Enkä minä luullut niin. Toivoin, mutta se on ihan eri asia.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Heikosti positiivinen

Optimismi löytyy yllättävistä lähteistä ja juuri silloin kun luulet, ettei valo löydä sinua enää koskaan. Yllättävä lähde, to say the least. Ihminen, jonka en enää koskaan ajatellut astuvan elämääni, tuli ja toi mukanaan lämmön, ja mikä tärkeämpää: valon.

Nyt yritän olla oikeasti positiivinen. Kävi tässä miten tahansa, miten hyvin tai huonosti tahansa, minä selviän kyllä. Aina minä selviän. Näettekö, olen tullut läpi helvetin ja olen edelleen hengissä ja minulla on edelleen kyky hymyillä ja nauraa. Selviän mistä tahansa, koska aina joku tuo valon. Tällä kertaa hän.

Ja viikon päästä olen kotona. Kotona? Vielä vähän aikaa sitten olin sataprosenttisen varma, että kotini löytyy tämän saaren eteläkärjestä, kaupungista, jossa olen ollut enemmän elossa kuin koskaan ennen. Mutta tiedättekö, Suomella on nyt hyvä kaiku. Koska senkin maan eteläkärjessä on jotain.

torstai 19. elokuuta 2010

So I Stayed In The Darkness With You


Se oli päätös alusta alkaen, ei sattuma. Ei kohtalon johdattelua tai korkeamman tahon suurta suunnitelmaa, se oli päätös. Päätös antaa sun satuttaa mua taas kerran, koska mä halusin tuntee jotain. Halusin tuntee sut, halusin olla osa sua ja sun elämää ja sitä elämää, jonka kerran jo hylkäsin. Tarvin sua ja kaikkea sitä, josta luovuin. Se oli päätös.

Se oli valinta sun ja horroksen välillä. En mä ollu hereillä, en unessa. En onnellinen, en surullinen. En elossa, en kuollut. Sä herätit mut henkiin, mutta millä tavalla. Sillä, joka tekee mut tietoiseksi kaikesta siitä kivusta, mitä ihminen vaan voi kokea. Särjet mun jokaista luuta, nyit kipuna jokaisessa hermossa. Ja sitten räjähdät onnena sydämeeni vain vaihtuaksesi taas kipuun ja epätoivoon. Elossa, mutta millä tavalla? Mutta se oli valinta. Koska valitsen kivun koska tahansa kuoleman sijaan.

Se oli kahdesta vaihtoehdosta se, jonka uskalsin valita. Olit täyspimeys tai kirkas valo, jatkuvan varjon ja hämärän sijaan. Sun kanssa kaikki oli joko tai, ja aina potenssiin tuhat, ei mitään siltä väliltä. Ei sitä ihan ookoota, jota vihaan ja pelkään. Kartan. Olit vaihtoehto, joka mun oli valittava tai en olis se kuka olen. Oot tehnyt mut, ollut rakentamassa mua, joten valitsin sut. Luulin, että sitä päivää ei tulekaan, ettenkö valitsisi sua jos mahdollista.

Ja nyt elän päivää neljä sen jälkeen, kun valitsin jotain muuta.

The stars, the moon, they have all been blown out
You left me in the dark
No dawn, no day, I’m always in this twilight
In the shadow of your heart

I took the stars from our eyes, and then I made a map
And knew that somehow I could find my way back
Then I heard your heart beating, you were in the darkness too
So I stayed in the darkness with you


But not anymore.

tiistai 17. elokuuta 2010

Kiputiloja.


Kyyneliä.

Viimeisenä palveluksenani sulle pidän suuni kiinni, ihan kun olisin koskaan sitä riittävästi avannutkaan. Sanat, jotka sanomatta jäivät. Luulin, että ne olisivat muuttaneet jotain, mutta tuskinpa vain. Miksi se muuttaisi mitään, kun sulta puuttuu taito kuunnella? Mä voisin yhdellä puhelulla, yhdellä viestillä, muutamalla sanalla repiä sun koko maailman pieniin palasiin. Sun ja jonkun toisen. En tiedä kumman takia jätän sen tekemättä.

Valehtelin. Itseni takia jätän. En jaloudesta, vaan pelosta. Pelosta, joka seuraa mua hautaan saakka.

Jos sä näkisit mun mustanpuhuvan maailmani, sä saattaisit pyytää anteeks, saattaisit katua. Sä veit multa valon. Ja uskon.

En voi uskoo, että teit niin.

Ja viimeisenä lahjanani sulle, annan olla. Annan vaan olla. En huuda, en itke. Sun ei tarvii käsitellä mun kipuani, sun ei tarvi tuntea sääliä tai tuskaa. Jälleen kerran pääset tästä kaikesta kääntämällä sitä selkää, sitä mulle jo turhankin tuttua selkää. Sun ei tarvii, sun ei koskaan tarvii.

Mä vihaan sun selkää. Sun käsiä. Sun silmiä. Sun nimeä. Sun ääntä.

Ja vittu, että rakastan sua.

Mut nyt se on loppu, vihon viimesen kerran käsittelen tän kaiken kivun, tän kaiken tuskan, tän kaiken surun, nää kaikki tunteet. Ja sitten en enää koskaan mieti sua. En tuhlaa suhun ajatustakaan, koska sä et tuhlannut muhun mitään.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Frozen


Se välähtää silmieni edessä, elämä, jonka tilasin, jota rukoilin. Hetken ajan kaikki hipoo täydellisyyttä, onnea varjostaa vain seinällä tikittävä kello. Sen viisarit tulevat pysähtymään pian eivätkä ne anna armoa. Aikaa ei voi lahjoa, voin vain yrittää sulkea korvani tikitykseltä ja yrittää upota tähän pumpulinpehmeään hetkeen. Miltä tuntuisi, jos saisinkin tämän elämän? Miltä tuntuisi olla rakastettu? Jos tämä mies päättäisikin rakastaa minua ja kellossa olisi lisää tunteja?

Oli olemassa helpompi aika, jossa mikään ei koskaan hiponut täydellisyyttä, mutta tiesin rakkaudesta. Siitä oli helppo ottaa kiinni, ei tarvinnut pelata säännöillä, joihin en koskaan edes suostunut. Joku muu suostui, ne naiset. Osasin ottaa kiinni ihmisistä, jotka halusin rinnalleni, pystyin vaatimaan rakkautta, koska tiesin ansaitsevani sitä. En enää tiedä. Miksi joku rakastaisi minua nyt, kun olen synneillä väritetty, väärintekijä ja rikki. Täydellisessä naisessa ei ole näin syviä säröjä. Ja he eivät huomaa niitä niin kauan kun pysyvät tarpeeksi kaukana.

En tiedä voinko enää palata, taisimme ohittaa sen pisteen, jossa hän huomasi heikkouteni. Nopeat liikkeeni paljastivat sen kaiken, näin hänen silmiensä välähtävän. Se välähdys oli nimeltään pettymys. Hänet onkin jo rikottu. Ei hänen tarvinut sanoa sitä ääneen, minä tiesin kyllä.

Käänsin selkäni hänen vielä henkeä haukkovalle suulleen, hänen sataneljäkymmentä kertaa minuutissa sykkivälle sydämelleen. Hänen karheat kätensä jäivät hipomaan ilmaa, silmänsä tuijottamaan pimeään.

No turning back.

lauantai 14. elokuuta 2010

You've got the love

Tunnen sen paineen, sen ahdistuksen jossain vatsan ja selkärangan välissä, sydämen alapuolella. Se on tehnyt sinne taas pesän ja en tiedä keinoa häätää sitä pois. Se häiritsee mun unta, mustaa mun päivät. Vie mun halun syödä, vie mun halun nauraa. Ikävä, mun vanha ystävä.

Mä oon kyllästyny taitooni rakastaa. Löydän matkoillani ihmisiä, jotka vie musta palan mennessään, enkä saa paljoa takaisin. Anna mulle osa itsestäsi! Vaikka se osa, joka tekee susta niin vahvan, että et jaksa välittää siitä, ettet koskaan enää paina päätäsi mun kaulalle. Ja mä tiedän, että sitä rakastit, jos et muuta.

Mä rakastin sitä, että olit just sitä mitä tarvitsin. Aika vaan loppu kesken.

Ja sanat.

Don't be cold, you've got the love.

torstai 12. elokuuta 2010

Ain't fair you know

4 yötä oli paljon, enemmän kuin pyysin, vähemmän kuin halusin. Yritin vangita hetkiä pulloon, lukita ne piiloon sinne, johon vain minä voin katsoa. Ovatko ne siellä ja kuinka kauan? Muistot ovat kuin savu, ne livahtavat sormiemme läpi liian helposti. Puristan ne nyrkkiini ja sinetöin käteni visusti. Rystyset valkoisina pidän kiinni kaikesta mitä muistan.

En ole koskaan nähnyt sydämen lyövän niin, että se näkyy rinnasta läpi, en koskaan. Tämän haluan muistaa.

Meidän ympärillämme leijaili sanoja, jotka eivät tulleet ulos. Tunsitko sinäkin sen, tiesitkö että minulla oli paljon asiaa, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Jokin sinussa vaiensi minut ja kaikki mihin pystyin oli koskettaa sinua. Jos kosketin sinua puoliksikaan yhtä paljon kuin sinä minua, oletan sinun muistavan kyllä. Oletan sinun tietävän, että sillä oli merkitystä. Sillä oli.

Tuoksusi leijaili ympärillämme, huumaavaa. Pääni oli niin kevyt, sydämeni raskas. Ja sen kuinka puristit minut niin lähelle itseäsi, että minun olisi tultava lävitsesi päästäkseni yhtään lähemmäs, tahdon muistaa.

Ja sen viimeisen illan itkin. Ne viimeiset tunnit minä itkin, sinä nukuit. Opettelin hengityksesi rytmin, huuliesi kaaren muodon, sydämesi rummun. Sinun tapasi käpertyä sängyn reunaan ja sitten etsiä käteni omaasi, voisinko edes unohtaa?

Miksi te kaikki aina unohdatte hetket, joita minä olin rakentamassa?

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Viimeinen.

Se oli meidän viimeinen laulu, viimeinen yritys puhaltaa ilmaa jo hengettömiin keuhkoihin. Se viimeinen punainen valon häivähdys ennen kun aurinko katoaa ja hämärä laskeutuu. Nyt on jo ihan pimeää, ihan pikimustaa, ihan valotonta. Keuhkot täynnä vettä.

Mä sain kivusta tarpeekseni, ihan riittävästi kipua, riittävästi arpia. Näidenkin arpien piilotteluun kuluu jo liikaa energiaa, en tarvitse enää uusia arpia. Ei enää uusia haavoja, joita availla, annetaan vanhojen nyt umpeutua vihdoinkin. Ja olen itselleni velkaa sen, etten revi niitä enää auki. Ei enää, koska kyllä mä ansaitsen muutakin kun mieltä turruttavaa kipua. Ikävää. Joku jossain on mulle enemmän kun hän koskaan. Mä pystyn unohtamaan sut.

Mulla ei ole paljoa, mutta ylpeydestäni tahdon pitää kiinni. Siks käännän nyt selkäni sulle, suljen korvani, käännän katseeni. Sä yrität, yrität, yrität repiä mun katsetta itseesi, teet niin aina. Aina. Oot tehny niin aina, mutta se magneetti on nyt voimaton. On enemmän kuin surullista päättää 9 vuoden tarina, mutta aika aikansa kutakin ja liika mitä tahansa on liikaa. Liika rakkauskin voi hukuttaa.

Ja mä pystyn elämään ilman sua. On elämää ilman sua.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

W I S H

En toivoisi suuria, pieni ihme riittäisi. Pieni hetki, pieni pysähdys, pala aikaa. Parhaat hetket eivät koskaan pysähdy, surussa voi velloa ikuisuuden. Vaihdetaan paikkoja.

Pieniä sanoja, tekoja, joilla todistaisit tärkeyttäni. Katseita, joilla nuolisit epävarmuuden iholtani, niinkuin viimeksikin. Rohkeutta pyytää sinulta mitä tarvitsen, varmuutta ottaa ne hetket sinulta, jotka minulle kuuluu. Anna minulle ne hetket, rakenna minulle se taivas uudestaan. Uudestaan, siihen samaan kaupunkiin, siihen samaan hotelliin, siihen samaan huoneeseen. Siellä asui uskallus.

Ennen kaikkea anna minulle merkki siitä, että olen vielä se mitä haluat. Että kykenen vielä varastamaan katseeni ja saamaan hymyn silmiisi. Että vieläkin haluat kertoa minulle mitä tahansa, vieläkin haluat minun pysyvän tällaisena aina. Vieläkin.

Suuria pyyntöjä, pieniä ihmeitä, kauniita tekoja.

Ensi viikolla maailma muuttuu.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Hetkiä

Katseita.
Hän katsoi ystävääni, ei minua. Vai minuako kuitenkin? Hymyä, paljon naurua. Vihaan hampaitani, mutta hän naurattaa minua, joten yritän unohtaa sen. Kosketus, kun hän painaa hatun päähäni. Sähköä pienen voimalan verran.

Ääntä.
Hän puhuu nopeasti ja hänen äänensä on syvä. Se melkein nukuttaa minua, mutta sähkö jota siitä saan pitää minut hereillä, täysin hereillä. Sanoja, joita arvostan, tarinoita. Ja kun hän lupasi, että pärjään, uskoin. Kosketus niiden sanojen jälkeen vei minut kauas pois.

Suudelmia.
En voinut uskoa sitä, ei meidän pitänyt suudella, ei sinun pitänyt haluta huuliani. Kaltaisesi eivät halua huuliani. Ihoa, karheutta, lämpöä. Sanoit antavasi minulle lämpösi, kun tärisin. En ole palellut kertaakaan sen jälkeen, olen täynnä lämpöä.

Tulen takaisin, jos annat.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Se on hiuksenhieno raja ja puhtaasti tulkinnasta kiinni. Mä halusin uskoa, että oot hyvä ihminen ja tahdot mun parasta, joten tulkitsin kaiken mitä teit niin. Mutta mitä jos et ollutkaan ymmärtäväinen ja rakastettava, et vaan välittänyt. Et sä halunnut mun tekevän asioita, jotka tekee mut onnelliseks, sä et välittäny siitä että lähdin. Jos olisit halunnut mun jäävän, jos olisit halunnu mut sun luo, olisit sanonut niin. Olisit vaatinut mua jäämään. Et sä oo niin hyvä ihminen, sä et välitä.

Ja mä en voi uskoo, että sun viimeset sanat mulle on "joo, mee leikkii, moi". Ja sä naurahdit, mä naurahdin ja sanoin moi. Ja se siitä? Niinkö tää kaikki nyt päätty? Mä olisin halunnu huutaa. Sanoo sulle, että et enää koskaan saa rikkoa mua, et enään yhtään kertaa. Et sulla ei oo oikeutta piristää elämääs hakkaamalla mua pieniin palasiin, ei enää. Olisin halunnu sanoo sulle, että mun mielestä sä oot huono vastine sanalle mies. Sussa ei oo miestä yhtään. Ei sussa oo mitään.

Ja miks mua sitten kiinnostaa, jos et oo mitään tai kukaan? Miks mua kiinnostaa mitkä sun viimeset sanat mulle oli?

Hiuksenhieno raja vihan ja rakkauden välillä.

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Kodit


Joskus tietää tulleensa kotiin, jokin vain loksahtaa ja tiedät olevasi siellä missä pitääkin. Juuri siinä hetkessä ja ajassa se on sinulle se ainoa oikea paikka olla. Ja oli ilma täynnä mitä tahansa, sitä on helppoa hengittää ja keuhkosi kiittävät jokaisesta hengenvedosta, koska se parantaa ikävää. Ikävä katoaa, se muuttaa muotoaan, valuu pois ja kasvoille leviää vihdoinkin hymy. Koti on mielentila, ei paikka ja se voi löytyä sieltä mistä olisit viimeiseksi keksinyt katsoa.

Se voi olla sen ihmisen syli, jota et ajatellut vuosiin. Ei hän käynyt mielessäsikään, mutta kun hetki tuli, oli hänen sydämen lyönteihinsä helppo nukahtaa. Ja olet kotona, olit missä tahansa kun hän vain on siinä ja sinä suljet silmäsi, olet enemmän kotona kuin koskaan. Etkä osaa tai voi kaivata mitään muuta.

Koti voi olla ne äänet, jotka ympäröivät sinut kuin lämmin peitto. Nauru, lokit, meri. Puhe, autot, koirat. Ja niin kauan kun pidät silmäsi kiinni ja hukut niihin ääniin, ei sinun tarvitse liikkua minnekkään. Siinä on hyvä. Tässä on hyvä. Pidä silmät kiinni ja kuuntele. Tunne.

Koti on mielentila, ei paikka. Ja sen voit löytää ihan mistä tahansa, vaikka sen meren rannalta, jonka toista lahdelmaa vihaat.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Sotku.

Kai se meni niin kuin pitikin. Ei multa kysytty, ei ennen, ei nyt. On helppo rikkoa jotain, jota ei koskaan ehjäksi saatukaan. Sun oli niin helppoa rikkoa mut, kuin ois tikkarin ottanut lapselta. Hetken voin paremmin ja sitten en.

Mä nään nyt unissani jonkun muun. Puhtaalla tahdonvoimalla toin sen uniini, koska se sattuu vähemmän kun sinä. Sillä jollakin oli vahvat kädet ja se maistui suolalle, ihan niin kuin tämä maailma, jossa nyt elän. Ja sä et tiedä tästä maailmasta mitään, kun et halua tietää. Sulle riittää se kylä, jossa ei oo enää yhtäkään kiveä käännettäväksi, se tyttö, joka ei aiheuta sussa muuta kun velvollisuudentuntoa. Velvollisuudentunto vai rakkaus? Sä oot valintas tehnyt, hyvin heitit sitä noppaa, täytyy sanoo. Ja usko pois, tähän peliin et halua enää lähtee. Mä osaan olla puhdasta pahuutta, jos haluan.

Oon muistellu tätä kaikkea. Käyny läpi jokaisen muiston, käännellyt niitä varoen kuin hauraita valokuvia, ihan kuin ne voisivat kadota jos en ole varovainen. Miksi ne katoaisivat, kun ovat säilyneet tähänkin asti? Muistan kaiken siitä salmiakista lähtien. Mulla oli nälkä ja se maistui suolaiselle. Ja sä et voinut ymmärtää miksi mä join dieettikolaa, vaikka olin jo tuulta kevyempi. Siks, että riittäisin sulle. Kun olisin ymmärtäny, että riitin aina.

Muistan mitä söit siinä leffassa, jota olen aina rakastanut. Karkkeja, jotka näytti palapelille. Ja mä mietin miten kokoaisin tän meidän oman palapelin, jonka paloista puolet oli hukassa tai niitä ei oltu koskaan edes tehtykään. Olit niin suloinen, niin onnellinen. Ja samaan aikaan mä pohdin tietä ulos, koska en osannut muuta. Mä olin kamala, ilkeä. Sydämetön. Halusit tehdä musta onnellisen ja mä halusin rikkoa sut, että mun olis parempi olla. Että mun arvo olisi yksi sydän.

Muistan sen kuinka suudeltiin sen joen rannalla. Sen joen, jonka ylittäminen ilman kyyneleitä on nykyään lähes mahdotonta. Se joki on sun ja sulle ja meille. Sinä iltana tein valinnan olla sun kanssa, mutta yllättäen viikkoa myöhemmin sä et ollutkaan enää lähellä. Sä valitsit jonkun muun ensimmäisen kerran. Ensimmäisen kerran et palvonutkaan maata, jolla kävelin. Vasta myöhemmin sain tietää, että pelkäsit mua. Ja syystä, olisin rikkonut sut uudestaan, ei mulla ollu munaa jättää sitä, joka teki mut. Hän rakensi mut puhtaalla väkivallalla.

On ilmeisesti aika maksaa kovaa hintaa. Anteeksi ei saa pyytämällä, vaan todistamalla. Jos saa.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Täyttä ymmärrystä vailla

Sä olit taas mun unessa ja taas sanoit ne sanat joita eniten haluisin kuulla. Sä halusit mut. En koskaan olis halunnut herätä unesta, jossa kaikki on just niin kun pitää, mutta karu maailma on kohdattava. Aamun valossa mä oon ruma ja riittämätön ja sä et halua mua. Et halua. Ja sä et ees jaa tätä maailmaa mun kanssa, sun pitäs. Sun pitäs jumalauta kysyä millasessa maailmassa mä elän. Mä luulen tietäväni missä sä elät ja miten. Musta tuntuu et oon eläny samanlaisessa maailmassa aikanaan, mulla vaan oli järkeä jättää se maailma ennen kuin kotiuduin liiaks. Ja mun maailma oli paska miinus appiukko. Sun maailma on kuulemma paska plus appiukko. Ja ei, mä en todella käsitä.

Vaikka kuinka yritän väittää, etten halua sitä kliseistä maailmaa niin ehkä kumminkin ihan vähän haluan. Ehkä ihan pienen pätkän sitä rivaria ja sen volvonkin. Mut sä et istu mun vieressä siinä volvossa ja sä et asu mun kanssa siinä rivarissa. Sä et omista mun kanssa sitä kultastanoutajaa ja sä et oo se, joka kuuntelee mun tarinoitani aamuisin. Meiän lapsella ois ruskeet silmät, sillä lapsella jonka nään kuvitelmissani ei oo. Ne on mitä tahansa paitsi ruskeet. Sinä ja minä yhdessä on tyhmin juttu mitä oon ikinä kuullu. Naurettava. Mun kanssa siinä rivarissa asuu kuka tahansa paitsi sä.

kipu.

Näin unta siitä pikkusesta viimeyönä. Sen nimi on Vilu. Vilu? Kuulostaa etäiseltä. Ihan kun toi sana kuuluis johonkin menneeseen elämään, jonnekin joka oli joskus kauan kauan sitten. Eikä siitä ole edes kauaa. Se haava vuotaa yhä. Se ikävä on yhä vellova ja tuore ja kipeä. Ja siitä toisesta en nää ees unia. Siitä, jonka nimesin itse, kasvatin itse, jota opin rakastamaan vaikeimman kautta ihan itse. Sen nimeä en pysty edes kirjoittamaan, saati sanomaan ääneen. Se ikävä tappaa mut.

maanantai 31. toukokuuta 2010

Kuvat

Mun päässä pyörii ajatuksia ja kuvia. Tuot itses ja kuvas mun päähän ihan pyytämättä. Ne on kuvia susta, kuvia meistä, teistä, sun ja hänen kihlajaiskuva. Näytät siinä hämmentyneeltä ja hän on peloissaan. Hän pelkää menettävänsä sut, vaikket kai koskaan kokonaan hänen ollutkaan. Et oo kai kenenkään, sä et löydä paikkaas. Tai uskalla löytää. Näytät siinä kuvassa ylpeältä ja yllättyneeltä. Yllättyneeltä siitä, että menit kihloihin vaikket halunnut ja nyt hymyilet siinä kuvassa niille appivanhemmille? Mä vaan arvailen, en tiedä. Miten voisin tietää kun sä et kerro. Kerro mulle miten paha sun on olla.

Sanoin sua mun poikaystäväks. Siks, että halusin kertoa jollekin täällä miten paljon mulla on ikävä ja miks tää on niin hankalaa. Melkein purskahdin nauruun kun sanoin sen. Poikaystävä. Melkein teki mieleni lisätä, että se on kyllä kihloissa jonkun muun kanssa. Pikkuvikoja. Ja oikeestihan se ei oo se suurin ongelma. Suurin ongelma on se, että sä pelkäät. Etkä uskalla sitäkään myöntää. Pliis, ole mies. Mäkin tein kaiken tän vaikka pelkäsin kuollakseni. Kuollakseni, enkä liiottele yhtään. Heitin moraalinikin jorpakkoon sun takias. Ja se on iso uhraus. Ja nyt mun täytyy valehdella täällä siitä ketä kaipaan. Tai kaipaan sua, se on totta. Mutta kaipaan jotakuta joka ei ees kuulu mulle.

Lies, lies, oh all the lies…

Vittu mä oon kyllästyny voi saatanan saatana. Tilanne vaatii sisua.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Kenen oma

Päässäni yritän kuulua jollekin toiselle. Olla jonkun toisen kanssa, nuuhkia jonkun toisen kaulaa, rakastaa sitä toista. Olla rakastamatta sua. Yritän olla vertaamatta sua siihen toiseen, mitä sitten että sen silmät ovat turkoosit eivätkä ruskeat? Mitä sitten, että sen kädet ei tunnu samalta kun sun ja sen sydämen rytmi pelottaa mua? Mitä sitten, vaikkei se hymyile niinkun sä, naura niinkun sä, oo niinkun sä? Mitä sitten?
No just sitä

Mut se ei kuulu kellekkään muulle niinkun sä, se ei saa mua itkeen niinkun sä. Se ei oo kusipää niinkun sä ja se ei jätä mua yksin niinkun sä. Mutta… Kuinka raskasta on miettiä mitä jos, entä jos. Jos syksyllä kaikki oliskin toisin sun kanssa, jos tulisitkin järkiis. Jos odottaisitkin mua, jos rakastaisitkin mua. Mua, et sitä toista. Ja mäkin saisin rakastaa sua, en tota toista.

Mut mitä jos en enää halua? Mua kyllästyttää kultapieni, tää juttu alkaa käydä tosi vanhaks. Vihaan tätä juttua. Vihaan sua, vihaan meitä, vihaan laivoja ja rakkautta. Vihaan merta, vihaan käsiä, vihaan hymykuoppia ja ruskeita silmiä. Ja mua kyllästyttää. Kyllästyttää kädet ja silmät ja meret. Ja kyllästyttää jossittelu. Eniten kaikista oon kyllästyny miettiin mitä jos. Joten mitä jos vietäs tää nyt loppuun? Sit ei tarvis miettiä enää, että voisko ruskeet silmät saada tänkin hetken tuntuun paremmalta, voi harmi kun tolla on noi turkoosit. Osaisin olla kiitollinen just niistä turkooseista, koska en enää ees muistais kenelle ne ruskeat kuuluu ja miks mulla on niitä niin ikävä.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Jo riittää



Tänään mä haluisin sulkee sen oven, enkä avata sitä enää koskaan. Kävellä siitä ovesta sinne paremmalle puolelle ja sitten lukita sen oven. Tikslukkoon ja nielastaan avain. Koska mä en jaksa velloo tässä surussa enää, maailma on maalattu kyynelillä, jos sä et oo siinä. Haluan että katoat kokonaan ja viet ne kyyneleet mennessäs. Et voi antaa mulle enää mitään, vaikka toivoisin että voit. Sä oot sulkenu ittes, miten se menikään niin. Kun tapasin sut, olit niin auki että näin kaiken mitä sussa oli. Paljon tarjolla.

Ovia on oikeestaan kolme. Ensimmäinen ovi on tää mistä oon rampannut jo niin paljon, että saranat nitisee. Sen kahvakin roikkuu, koska pidin siitä kiinni kaksin käsin kaikki ne vuodet, kun en halunnut sulkea sitä lopullisesti, mutta en halunnut sunkaan sitä avaavan. Se on se ovi, minkä takana sä oot ilkee ja terävä ja sulla on se tyttö ja sä oot ihan hukassa. Ja sen oven takana mun maailmassa on kyyneliä ja häpeää, huonoa moraalia ja kipinöitä. Ainoo syy valita tää ovi on ne kipinät. Ja se, että haluaisin että oot onnellinen, etkä hukassa. Ihan kun mä voisin olla sulle kompassi.

Toisen oven takana sä oisit mun. Mä vaatisin sulta sitä valintaa, päätä jo kenet valitset! Valitse mut. Tän oven takana mä sanoisin sulle, että meidän pitää nyt puhua. Mulla olis silmissä kyyneleitä ja paljon sanottavaa. Mut mä en osaa valita tätä ovea, mä en osaa olla sellainen nainen. En halua olla.

Ovi numero kolme päättää kaiken. Siinä ovessa ei lue Welcome vaan The End. Jos kävelen siitä ovesta, se tarkoittaa että me ei enää koskaan nähdä, me ei enää koskaan puhuta. Ja jos valitsen tän oven niin mun on kerrottava se sulle. Mun on sanottava sulle niin pahasti, että sä et enää koskaan halua puhua mulle, halua nähdä mua. Halua mua. Koska jos jätän pienenkin mahdollisuuden meille niin en osaa olla käyttämättä sitä. Ja mä en jaksa enää. Jos valitsen tän oven niin mä en jaksa enää. Sitten sen on oltava loppu.

I am so dumb
Just beam me up
I've had it all forever
I've had enough


Oh yes, I've had enough.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Hyvinkin perisuomalaisesti mua vituttaa nyt. Ja mä oon kyllästyny. Mä oon kyllästyny tykkäämään susta ja mua vituttaa se että koskaan tavattiin. Hyvin yksinkertasta. Mä oon kyllästyny siihen että mun sydän hyppää metrin joka kerta kun puhelin soi ja mua vituttaa oottaa sun puheluas, mitä se ees muuttais? Ei mitään. Kaikesta huolimatta sä oot siellä, mä täällä. Sä kihloissa, mä ihan yksin.

Ja mä oon helvetin väsyny. Vai väsyny helvettiin?

Ja onhan mulla oikeus pienessä päässäni vihata sua toisinaan, onhan? En tee sitä pahalla, mut tahallaan, koska viha vie joskus vähemmän energiaa kun suru. Tai ikävä. Saati sitten rakkaus. Ja sitä paitsi, millä oikeudella sä ees tulit ja mylläsit kaiken ylösalasin ja sit et jääny kattomaan miten käy. Pelkurit juoksee karkuun. Ainii. Kuka juoksi ja minne? Tai lensi. Sähän oot siellä missä ennenkin ja mä lähdin. Pyytäisin anteeks mutta en.

Ja millä oikeudella annoit mulle rakkauden mereen ja käsiin ja nyt mua itkettää joka kerta kun katon ikkunasta ulos?

Mä pelkään eniten sitä et kun palaan niin kaikki on ihan niinku ennenkin. Oot yhtä kihloissa ku ennenkin ja yhtä munapää kun ennenkin. Tai sit että kaikki on niin toisin, ettet ees puhu mulle enää. Etten enää saa polttaa tupakkaa ja täristä parvekkeella samalla kun kuuntelen sun murretta. Etten enää voi kertoo sulle kuinka epäonnistunu oot poliisikoirana ja kuinka mua pelottaa katuvalot jotka sammuu. Ettet enää naura mulle ja sano että pöljä. Etten enää oo pöljä.

En ollu ennen sua. Millä oikeudella teet ihmisistä pöljiä ja jätät ne yksin?

Tänään vihaan sua.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Kyllä kannattaa!

Kaipasin sua tänään niin että mua särki ja kerroin siitä ystävälle. Sain vastaukseksi sanat: ”ei kannata tuhlata aikaa”. Kannata? Jumalauta kannata? Anteeks vaan, mutta koska tällä elämällä ja etenkin rakkaudella olis ollu mitään tekemistä kannattamisen kanssa? Kannattaminen kuuluu bisnesmaailmaan, elämässä ei kannata mikään. Ei yhtään mikään. Kaikkein vähiten rakkaus.

Mut jos nyt lähetään tähän kannattamiseen niin eihän mun ois koskaan kannattanu tavata sua. Se ei oo tuonu mulle mitään kannattavaa. Se on tuonu mulle rakkautta, surua, kipua, naurua, itkua, vihaa. Mikään noista ei kannata, kaikki niistä on kuluttanu aikaa ja energiaa. Mun ei ois koskaan kannattanu vastata puhelimeen kun soitit. Ei koskaan, ei yhtään kertaa. Koska kaikki on puhelut on johtaneet siihen, että tykkään susta valtavasti enemmän. Sää ja sun puheenlahjat. Ei. Ei se vaan jumalauta kannata. Mun ei ois koskaan kannattanu suudella sua. Voi ei niitä kipinöitä, voi ei niitä muiskuja. Kipinät vie hirveesti energiaa. Ja aikaa. Kipinöiminen on yhtä tuhlausta! Jumalauta. Vähiten mun kannatti nukkua sun vieressä. Mieti! Nukkua! Se vasta olikin kerrassaan haaskausta, koska nyt kaikki muut yöt tuntuu ihan kävyiltä. Ihanku nukkuis kävyillä. Ei se kannata. Ei vaan jumalauta kannata.

Että lopetetaanko nyt sitte? Ku ei se kannata. Ei mun kannata. Ja sun ei ainakaan kannata. Voit menettää sen liiton, joka kannattaa. Sen hyvän appiukon joka kannattaa ehdottomasti pitää. Jep.

torstai 13. toukokuuta 2010

Rikki

Herään siihen sateiseen perjantaiaamuun joka ikinen päivä. Avaan silmäni ja sä oot siinä. Et ole. Sun silmät ovat suklaasta ja hymyilet ja naurat. Oot aamuihminen. Rakastan aamuihmisiä. Ja sua. Venyttelet kun koira, ja kun sanon sen sulle, naurat. Naurat taas. Mua itkettää. Annat mulle muiskun. Me kutsumme niitä muiskuiksi, ne ovat märkiä ja ällöttäviä ja äänekkäitä, mutta ne ovat iloisia. Ja ne kuuluvat aamuihin. Meidän aamuihimme. Oot niin lähellä ja tuoksut unelta ja tupakalta. Ja kuulen sun sydämes lyönnit, se on niin vahva. TUTUM. Se pumppaa ja mä oon turvassa. Kunnes nouset ylös sängystä ja rikot hetken.

Elän jokaisen minuutin uudelleen. Joka aamu elän sen perjantaiaamun, joka oli liian lyhyt ja liian vähän. Liian vähän sitä, liian vähän tätä. Liian vähän sua. Sä poltit tupakkaa ikkunan vieressä ja mä vaan katoin sua. Musta tuntu, että en ees oo siinä, että et ees nää mua. Näitkö? Kun katoin peiliin, näin vaan surua. Käännyin nopeesti pois ja sä sanoit mun näyttävän kauniilta. Älä sano niin, mun teki mieli sanoa, mutta hymyilin vaan. Mä vaan hymyilin. Musta tuntu että olin hymyilly jo monta päivää, vaikka mua itketti joka ikinen hetki. Ja ne kyyneleet ei koskaan tullu.

Yhtäkkiä se koppi tuntu liian pieneltä. Savu sun tupakastas vei kaiken ilman, mun keuhkot oli mustaa täynnä. Mustana surusta ja tupakasta. Keräsin voimia, mun sydän hakkas lujaa ja sen ääni kuulosti kellolta. Tiktaktiktak. Aika on käymässä vähiin. Kyllä säkin sen tiesit, mutta et välittäny. Tai välitit, muttet halunnu näyttää sitä. Enhän mäkään näyttäny. Ja nojauduin sun olkapäätäs vasten ja laskit pääs mun pään päälle. Ja ihan kohta, ihan hetken kuluttua mä nousen ylös, otan laukkuni, hymyilen sulle ja käännyn kävelläkseni pois. Ihan kohta mä suljen ton oven ja kävelen pois ja me ei enää nähdä. Mutta vielä hetken, vielä tän pienen ikuisuuden oon tässä ja nojaan suhun. Mun nenä sun kaulaa vasten, tuoksus mun ympärillä. Vielä hetken tuoksut tupakalta ja unelta. Vielä hetken. Kunnes mä rikon sen.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Kunnes en

Ja päivästä toiseen, tunnista toiseen kävelen sun kanssa sillä pihalla, joka oli täynnä rekkoja ja surua. Jos koskaan niin silloin halusin kellojen pysähtyvän. Että oltais voitu kävellä siinä valkoisessa yössä, sillä rahisevalla hiekalla ikuisesti. Olisin jaksanu ikuisesti, olisin. Ja tiedätkö, en ollut edes onnellinen sillon. Olin aivan hirvittävän yksin. Olisin antanut sulle osan siitä yksinäisyydestä, jos olisit sen ottanut. Tai olisin osannut antaa. En osannut. Se paino vain ja ainoastaan mun hartioita. Ehkä sä kannoit omaa yksinäisyyttäs? Kaikesta siitä huolimatta en olis halunnut sen loppuvan, koska mitä nyt on jäljellä on vielä tuplasti raskaampaa kantaa. En osaa antaa sille tunteelle nimeä. En muuta nimeä kun sun nimesi. Oot kulta hirvittävän raskas kantaa.

Miksi sä nukuit niin levottomasti? Luulin sun asettuvan paikoilleen ja nukahtavan heti, mutta olit levoton ja rauhaton. Vääntelehdit ja kääntyilit muhun päin ja taas pois. Etkö tiennyt jaksatko olla mun lähellä vai et? Otit mun käden ja päästit irti. Mun voimajohto katkes ja olin taas yksin. Tosiasiassa päästit irti jo paljon aikaisemmin. Ja olin yksin koko illan.

Silloinkin kun me haukottiin henkeä yhdellä suulla.

Sun silmissäs välkky suru ja viha kun kerroin siitä yöstä, kun romahdin monta vuotta sitten ja en keksinyt ketään muuta kelle soittaa, kun sut. Mä pystyn puhumaan siitä illasta ja siitä puhelusta, mutta sä et. Miten en kaikkien näiden vuosien aikana tajunnut kuinka syvältä oon viiltäny. Onko sun sydämessäs arpi, jossa lukee mun nimi? Sun nimi on mun hartioissa, se on painunu sinne.
Oot kulta niin raskas kantaa. Niin raskas, liian raskas.

Mutta kannan sua läpi jokaisen päivän. Kunnes en.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Kaikki mitä jäi

Ei jäänyt muuta kuin ikävä. Täällä kaukana on osittain helpompaa hengittää, mutta toisaalta henkeni salpautuu joka kerta kun ajattelen sinua. Kaipaan sinua, en jaksa olla ilman sinua. Kun kuulin äänesi tänään, sydämeni melkein pysähtyi. Sinä pysäytät hetkeni.

Saan välähdyksiä sinusta. Kokoajan. Pääsi minun sylissäni, hiuksesi sormissani, sinun naurusi, hymysi. Ruskeat silmäsi. Välähdyksiä, jotka salpaavat henkeni, jotka tekevät minusta heikomman. Ihan kuin joku potkisi minua vatsaan. Olisit oikeasti tässä niin olisin vahva. Kun olet kaukana ja kaikki mitä minulla on, on nuo välähdykset, en jaksa hengittää. En jaksa olla. En jaksa.

Jätit minulle liian vähän ja liikaa. Liian vähän, että pärjäisin tällä, mutta liikaa että voisin jatkaa muistamatta. En oikeastaan haluaisi muistaa. Ja silti enemmän kuin mitään, pelkään että unohdan. Pelkään sinun unohtavan.

Älä unohda.

Minun piti sanoa se sinulle ennen kuin lähdin, mutta arvaa mitä?
Unohdin.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Lost my mind

En tiedä. Menen sydämeni perässä, koska uskon että niin kannattaa tehdä. Ettei kaduta. Mutta miks tää sitten tuntuu näin pahalta? Pääsen varmaankin hänen syliinsä huomenna. Hänen, joka saa sydämeni hyppimään voltteja ja joka saa hymyn kasvoilleni sanoilla millä tahansa. Hän, joka kuuluu jollekin toiselle.

Sekö tässä tökkiikin? Kun hän ei ole minun?

Minä rakastan häntä. Herään jokaiseen päivään rakastaen häntä ja joka ilta nukahdan ja kuvittelen millaista olisi olla kiinni hänessä. Ja se murtaa minut. Hän sanoi että haluaisi minun olevan onnellinen. Mutta mitä jos en koskaan ole onnellinen ilman häntä?

Kumpi on kamalampaa: se että ei koskaan löydä sitä oikeaa, vai se että löytää hänet, mutta ei saa häntä? Minä en tiedä. Olen kokenut noista kahdesta vain sen toisen.

Sen jälkimmäisen. Ja se on ihan hirveää.

torstai 29. huhtikuuta 2010

Vaikka meille annettaisiin

Miten voi olla, ettei nyt osata tarttua siihen missä on niin kauan sormenpäillämme roikuttu? Joskus halusit mut niin paljon, että juoksit mun perässä pitkin pimeitä katuja, vaikka huusin sulle hirveitä asioita. Nyt kun oon tässä niin et tiedä mitä tehdä. Sun äänes kaikuu mun korvissa koko ajan, kaipaan sua ihan uskomattoman paljon, mutta en uskalla pyytää sulta mitään. Jos uskaltaisin, pyytäisin että tulisit ja jäisit. Nyt käytännössä katsoen työnnän sua kihlattus syliin. Kun haluan vaan, että oot onnellinen. Mut et sä oo. Se on väärä ihminen, väärä suhde. Ihan väärä syli.

En koskaan halua, että sanoisit luopunees jostain tärkeästä mun takiani. Haluan, että haluat mut itse, tajuat sen itse ja teet sen päätöksen itse. Ihan itse, ilman mun apua tai painostusta. Mutta pelkään, että tarvisit vähän rohkaisua ja vähän apua. Sua pelottaa varmaan yhtä paljon kun mua, eilen kuulin sen ensimmäisen kerran sun äänessäs. Sua pelottaa.

Mä pelkään kuollakseni elämää ilman sua. Oon eläny sitä jo liian pitkään, menettänyt sut liian monta kertaa. Tiedän pystyväni siihen, tiedän selviäväni siitä, mutta en vaan enää halua. En halua.

Haluan sut.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Riko minut

Riko minut rakkaani, riko minut vaan
Ehjäksi en enää tahtoisikaan
Loppuun vie työsi, kun aloitit sen
Olen niin, olen niin armollinen

Riko minut rakkaani, etten enää nää
Etten enää kuule tämän enempää
Elämäsi jatkuu, minä elin sen
Pyyntöni on viimeinen

Riko minut rakkaani, riittää jo tää
En minä tiellesi esteeksi jää
Toisten on vuoro, he valvokoot nyt
Yksi on niin väsynyt

Kun saan syyn, niin tää päättyy
Täytä toiveeni, riko minut rakkaani.


Ja enhän minä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Sanot kauniita asioita ja saat mut haluamaan sun luo. Saat mun pään sepittämään satuja, ikäänkuin saduista tulis koskaan totta. Oot niin varovainen, niin raivostuttavan varovainen. Miks pelkäät loukkaavas mua, mutta mikään ei estä sua loukkaamasta häntä? Pelkäätkö antavas mulle syyn lopettaa tän?

Kun niitä syitä on rakas jo tuhat ja yks. Syitä jatkaa on vaan yks.

Mä tekisin mitä tahansa, siis ihan mitä tahansa, että voisin muuttaa tän junan suuntaa, mutta se puuskuttaa vääjäämättä kohti loppua. Sitä ihan vääränlaista, kaikkea muuta kun onnellista loppua. Ja aika kääntyy meitä vastaan, kultapieni. Kohta se ajaa meistä ohi ja sit tää hetki, jossa voitas muuttaa tuleva on ohi. Eikä se tuu takasin. Mä pelkään, että sitä ei saa takasin.

Anna mulle sut takasin. Tuu takasin.

Tai anna mulle syy lähtee. Loukkaa mua, riko mut. Että voisin päästää susta irti.

(lyrics: Anna Puu - Riko minut)

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Redrama - Music

Your l.o.v.e., maybe I've had enough, I'm greedy.
So walk out, and leave me
I'm-a pour my heart out in the C.D.
All the time I wasted with your mind games
And I ain't gonna stand in your way no more
I'm out the door, for sure.

Time to clear the air with kicks and snare hits
Listen, I no longer care who you share your bed with
Wishing you all the best, I guess I confess
each and every sin I did, the way I lived wicked
But I ain't begging you staying, you see
Red he ain't praying it's me
Legging away and I'm out the door quick
You left me hanging in agony, never answered me back
Packing my bags happily, can it be that you forfeit?

You're more fuel for the fire, my torch is lit
All that, all this, inspiring more hits
So I let it out through the music, get off my couch for the music
Maybe a thousand or two cents, still hard to forget
See I'm proud as I'm stupid enough to say this
But too proud to be stupid enough to stay
I'm too loud for my music to ever fade
The dude, just let it rain 'cause my music's my getaway

You left me in the cold, freezing to the bone
When I needed you the most, you left me all alone
But nothing's done changed, still the same thing
And even if you take everything else away
I still got my music

Wish you the best for the rest of your life
Wish you'll be blessed with each breath less stress and drive
'Cause you're a beautiful girl, I thought a beautiful person
I just got to remind you of who you was hurting
Now the booze I was slurping introduced a cruel version
I ain't stupid on purpose, it was Lusifer thirsting
Listen, ain't trying to delegate the blame
And I ain't denying the lying, the painful things
But I'm too tired for fighting or for playing your games
And I ain't dying in silence 'cause today's the day
So I keep rising, I'm climbing till my leg's a-break
Too inspired I turn hate into radioplay
Check your dictionary around page 88
Read the damned print by the word "faithful", bitch
Now I'm telling you you're cold, you left me in the cold
But whenever I'm spitting it's like I'm chilling on my throne

You left me in the cold, freezing to the bone
When I needed you the most, you left me all alone
But nothing's done changed, still the same thing
And even if you take everything else away
I still have my music.


Ja tämän kirjoitin, jotta muistaisin missä kulkee se raja. Älä nöyristele, sinullakin on arvosi.

Aamu, joka yötä seuraa

Ja niin se taika rikkoutuu. Yö oli kaunis ja puhdas, oli helppo unohtaa kaikki ne esteet mitä tiellemme on asetettu. Olit mun sylissä, olin sun sylissä. En erottanut kumman sydän hakkasi lujaa, ihan kun meillä olis ollu yhteinen pulssi. Oltiin kasa jalkoja ja käsiä, ja kaiken sen keskellä yksi iso sykkivä sydän. Rajat hämärty ja kun katoin sun silmiis, oli kuin olisin kattonut peiliin.

Tunteet on sun kanssas aina potenssiin miljoona. Olisin voinu katsoa sun untas tunteja ja tunteja, räpäyttämättä silmiäni kertaakaan. Ja sun tarvii vaan hymyillä ja mussa kuplii ilo. En koskaan enää tahdo nähdä sua surullisena.

Mutta se yö loppui aikanaan ja sen mukana puhtaus ja ilo. Aamun valo on niin ankara, silmät ovat suttuiset ja hiukset takussa. Ja meistä paistoi syyllisyys ja synti. Me teimme väärin, etenkin sinä. Haluaisin pitää sinua hyvänä ihmisenä, mutta en tiedä voinko kun näen miten et välitä hänestä. Ja miksi hylkäsit minut kun aamu sarasti? Ja pilasimmeko yhdellä yöllä kaiken menneen?

Kenen vuoksi ja minkä tähden.

Vain sen yhden yön tähden.

torstai 22. huhtikuuta 2010

Nausea part. 1 000 001

Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä, koska ajattelin että jos se ei toteudukaan, ei tarvitse sitten selitellä. Mutta siis miksen kirjoittaisi, tämähän on itselleni? Peittelisin totuutta itseltäni. Ja pettymystä. Niin, sehän se pointti taisikin olla.

Meidän pitäisi siis nähdä huomenna. Tai piti. Pessimistinen mieleni ajatteli koko ajan että emme kuitenkaan nää ja niinhän siinä kävikin, muutit päivän lauantaille. Sinänsä kaikinpuolin hienoa, se sopii minullekin paremmin mutta uskoni murskattiin. Tiedän, siis tiedän, että emme me nää silloinkaan. Miksi en voi luottaa suhun? Ehkä koska et ole viimeaikoina antanut aihetta siihen

Ja minä annoin aikanaan aiheen samaan. Me tarvittais kulta luottamusta.

Ja oot puhelimessa ihana. Puhuttiin siitä kuinka nukutaan yhdessä ja melkein pakahduin. Ajatus jonkun vieressä nukkumisesta ei ole koskaan ollut yhtä ihana. Haluan vaan nukahtaa siihen ja herätä siitä ja luulisin, että olen maailman onnellisin. Ja mun sydän kehrää kun kissanpentu kun sanot olevas mustasukkanen ja sanot ettei hän saisi varastaa minua sinulta. Minua. Sinulta. Olenko sinun? Olen.

Mutta sinä et ole minun.

Sanoit, että pelkäät minun jäävän Irlantiin ja että emme näkisi enää. Olemmeko rakas nähneet nytkään? Ei, emme ole. Ja silti olemme toisillemme niin totta, tiedän missä olet ja elän elämääsi sinun kanssasi. Ilman sinua.

What a wicked game to play.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Halvalla

Oon odottanut jo monta tuntia. Oottanut sun vastaavan. Luulen, että se vastaus ei tuu oleen se mitä sen toivoisin olevan. Luulen? Tiedän. Pelkään. Itseasiassa luulen, tiedän, että et vastaa ollenkaan. Miks sun on niin helppo kääntää selkäs? Miksen pysty siihen ite?

Vastaisit varmaan että pystythän. Käänsitkin, aikanaan.

Mä tarvisin sua, käsitätkö. Ja mua harmittaa että sotken asioita. Hämmennän tätä soppaa kun en muuta voi ja loukkaan sua samalla. Vai loukkaanko? Onko musta loukkaamaan sua, välitätkö tarpeeks?

Mä välitän susta niin paljon, että haluan satuttaa sua vaa nähdäkseni, että se tuntuu.

"On yö ja valvon sinun vierellä
En tahdo koskaan enää riidellä
Sua vähän aikaa vielä katselen
Olet kaunis ja yksinäinen

Nuku siinä vaan rauhassa
Hei ei enää haaveilla
Keitä muita on tarjolla
En osaa arvailla ja jos heräisit sattumalta

Niin saat minut nyt halvalla, poisheittohinnalla
Saat tämän nyt helpolla, minun käytetyn sydämeni

On hyvä ettet tiedä minusta
Olen huono puhumaan myös sinusta
Vain hiuksiasi hiljaa kosketan
En rakkaudesta mitään ymmärrä

Nuku siinä vaan rauhassa
hei ei enää haaveilla
Mitä muuta on tarjolla
En osaa arvailla, voi jos heräisit sattumalta

Niin saat minut nyt halvalla, poisheittohinnalla
Saat tämän nyt helpolla, minun käytetyn sydämeni

Hei ollaan vaan aivan paikoillaan
Turha on etsiä kauempaa
Kun on hieno maailma jo tarjolla"

Kunpa heräisit ja antaisit mulle vastauksen.

(lyrics Jenni Vartiainen - Halvalla)

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Ne.

Mulla on ikävä muitakin kun sua. Kirjotan tän nyt ikäänku sulle, kun oot oikeestaan ainoo, joka vois ehkä auttaa. Tai sulle haluisin ainaki puhua tästä. Muille en halua. Enkä jaksa. Tai pysty. Kaikkea edellä mainittua.

Sillon kun sä näit sen toisen, se oli vielä ihan pieni. Ihan kesken. En sillon vielä osannut rakastaa sitä, se oli niin ärsyttävä. Mun olis pitäny rakastaa sitä, mutta en jaksanu, mut siltikin pidin siitä huolta. Se rakkaus tuli sitten kun sitä vähiten odotti. Yhtäkkiä tajusin, etten vois kuvitella elämääni ilman sitä ja että tekisin ihan mitä tahansa sen puolesta. Ja mun kasvoille sytty maailman levein hymy ku katoin sitä. Voi että. Voi että mä rakastin sitä.

Rakastan.

Sitä toista et nähnyt koskaan, mut mä tiiän et oisit nauranu sille. Kaikkihan sille nauro, se oli Reppana isolla ärrällä. Toivon ettei se haitannu sitä et sille naurettiin, kun se nauruhan oli kaikki puhtaasti rakkauden värittämää. Se tuijotti niillä silmillään ja se katse sai mussa aikaan halun suojella ja pelastaa. Se tarvi vähä suojelua, se ei pärjänny yksin ja mä pidin siitä huolta, olin sen oma leijonaemo. Kunnes...

Tälle ikävälle ei löydy enää ees sanoja. Vähän ku ikävöis omaa jalkaansa tai jotain, joka on ollut osa sua aina ja nyt kun se on viety niin ei tiedä enää miten vois jatkaa. Mut jatkaahan ihmiset ilman jalkojaanki niin kai munki pitäs jatkaa ilman niitä. Mut tarvisin apua. Ja tukea. Ja tiätkö, ennen kaikkea tarvisin halauksen.

Sun halauksesta maksaisin miljoonan. Mut enhän mä oo rikas.

En oo yhtään mitään.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Kun mua itkettää

Mä tahtoisin sut mun luo. Mä tahtoisin kuulla sun äänen, mä tahtoisin tuntee sun tuoksus. Tahtoisin kehrätä niin että kuulet, väristä niin että huomaat sen. Mä en voi ymmärtää miks et oo täällä, enkä ymmärrä mitä voisin tehdä. Olo on kun pienellä lapsella: MÄ HALUUN, MÄ HALUUN, MÄ HALUUUUUUN!!

Ja kuolen jos en saa.

Se kaipuu kirvelee. Tänään se kirvelee ja polttaa ja mun tekis mieli kynsiä ihoni irti. Toi ihottumakin saattaa johtua susta, turha sitä oli hoitajalle näyttää. Sä sieltä pusket mun ihoni läpi ja saat sen syyhyämään. Huomenna se kaipuu on varmaan taas jotain muuta. Joskus se valuu, itkettää, surettaa ja joskus se polttaa, pistää tai jomottaa. Millon mitenkin, mutta koskaan se ei häviä. Niin kauan kun sä et oo tässä, se kaipuu ei mee minnekkään.

Yritin olla sulle vihanen, ihan tosissani. Huolimatta siitä mitä tein sulle aikoinaan, en oo ansainnu tätä. Tää hiljaisuus on pahempi kun ne sanat, joilla itketit mua viikkoja takaperin. Ne sanat tuntu, tää vaan velloo. Haluan otteen susta ja siitä tunteesta.

ANNA MUN TUNTEA SUT.

Kuinka monta päivää jaksan vielä?

elää ilman sua

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

The more I love you

Mitä kauempana oot ja mitä enemmän teet väärin, sitä enemmän mä rakastan sua. Entiä miks. En ymmärrä mikä tarve mulla on rakastaa sua ja uskoo meihin. Ehkä se on viimenen usko mikä mulla on ja siks pidän siitä kiinni kun hukkuva köydestä. Mitä jää kun rakkaus viedään? Tai se usko.

Olit mun unissa viime yönä, näitköhän säkin mut? Mä toivoisin niin. Ansaitsisit osaksesi vähän ikävää, sulla on ollu kaikki liian lähellä. Tai mistäs minä mitään tietäisin, vaikka kaipaisit mua tai jotakuta sydän verellä joka päivä. Ja jokaikinen yö. Jotakuta?

Perkele jos se on joku muu.

Kun mun maailmassa ja mun keltakantisessa kirjassa kuulut mulle, oot kuulunu jo ties ja vaikka kuinka kauan. Miks yrität rimpuilla vastaan?

Ja miks mä rimpuilen sitä vastaan et päästäisin irti. Kun justhan mä lupasin päästää irti.

Voi vittu.