maanantai 27. syyskuuta 2010

Sukellus

Miksi mä oikein valehtelen itselleni? Itsepetos on petoksista turhin, siitä jää aina kiinni. Tottakai mä olen lähdössä hänen takiaan. Itseasiassa heidän molempien takia. Toisen takia en saa henkeä Suomessa ja toinen saa mut täyteen elämää Irlannissa. Jonka jälkeen sukellan taas yhä syvemmälle, hukun. Taas. Uudestaan ja uudestaan. Hirvittävän helppo syyttää heitä, vaikka olen itse se joka jatkaa sukeltamista. Ja minähän pelkään vettä enemmän kuin mitään.

Ja hän ei varmaan edes ole siellä ja silti menen, koska mun on pakko. Mä en osaa olla menemättä, vaikka kadun sitä jo nyt. Ihan kun ilma olis pikimustaa, täynnä savua. Mutta ei se ole savua, vaan surua. Ja kun sitä vetää henkeen niin tukehtuu.

Anna mulle happea.

Mihin on hävinnyt mun omanarvontunto? Mua hävettää ryömiä takaisin hänen luokseen, ei hän ole kertaakaan edes pyytänyt. Mä konttaan, ryömin, anelen. Itken. Vingun. Olen säälittävä omissa silmissänikin. Iljettävä, oksettava. Ruma. Yksinäinen. Onneton.

Miksi hän haluaisi minua?

Ei haluakaan. Sehän se ongelma onkin. Hän ei halua. Eikä se toinenkaan.

Mä tarvin syyn rakastaa itseäni ja vasta sitten joku muukin saattaa erehtyä tekemään niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti