Herään siihen sateiseen perjantaiaamuun joka ikinen päivä. Avaan silmäni ja sä oot siinä. Et ole. Sun silmät ovat suklaasta ja hymyilet ja naurat. Oot aamuihminen. Rakastan aamuihmisiä. Ja sua. Venyttelet kun koira, ja kun sanon sen sulle, naurat. Naurat taas. Mua itkettää. Annat mulle muiskun. Me kutsumme niitä muiskuiksi, ne ovat märkiä ja ällöttäviä ja äänekkäitä, mutta ne ovat iloisia. Ja ne kuuluvat aamuihin. Meidän aamuihimme. Oot niin lähellä ja tuoksut unelta ja tupakalta. Ja kuulen sun sydämes lyönnit, se on niin vahva. TUTUM. Se pumppaa ja mä oon turvassa. Kunnes nouset ylös sängystä ja rikot hetken.
Elän jokaisen minuutin uudelleen. Joka aamu elän sen perjantaiaamun, joka oli liian lyhyt ja liian vähän. Liian vähän sitä, liian vähän tätä. Liian vähän sua. Sä poltit tupakkaa ikkunan vieressä ja mä vaan katoin sua. Musta tuntu, että en ees oo siinä, että et ees nää mua. Näitkö? Kun katoin peiliin, näin vaan surua. Käännyin nopeesti pois ja sä sanoit mun näyttävän kauniilta. Älä sano niin, mun teki mieli sanoa, mutta hymyilin vaan. Mä vaan hymyilin. Musta tuntu että olin hymyilly jo monta päivää, vaikka mua itketti joka ikinen hetki. Ja ne kyyneleet ei koskaan tullu.
Yhtäkkiä se koppi tuntu liian pieneltä. Savu sun tupakastas vei kaiken ilman, mun keuhkot oli mustaa täynnä. Mustana surusta ja tupakasta. Keräsin voimia, mun sydän hakkas lujaa ja sen ääni kuulosti kellolta. Tiktaktiktak. Aika on käymässä vähiin. Kyllä säkin sen tiesit, mutta et välittäny. Tai välitit, muttet halunnu näyttää sitä. Enhän mäkään näyttäny. Ja nojauduin sun olkapäätäs vasten ja laskit pääs mun pään päälle. Ja ihan kohta, ihan hetken kuluttua mä nousen ylös, otan laukkuni, hymyilen sulle ja käännyn kävelläkseni pois. Ihan kohta mä suljen ton oven ja kävelen pois ja me ei enää nähdä. Mutta vielä hetken, vielä tän pienen ikuisuuden oon tässä ja nojaan suhun. Mun nenä sun kaulaa vasten, tuoksus mun ympärillä. Vielä hetken tuoksut tupakalta ja unelta. Vielä hetken. Kunnes mä rikon sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti