Mistä mä taas putosin? Kun mähän olen muuttanut pilvilinnasta jo ajat sitten pois. Putosin mistä hyvänsä, niin piru vie, se sattuu edelleen ihan helvetisti. Ja mua ärsyttää, että mun kaunis muistojeni laatikko täyttyy nyt niin suolaisilla muistoilla, että en halua avata koko boksia enää. Kyyneleet tulvii yli sen laitojen, sen pahvisten ja kuluneiden laitojen ja minä tyttö pitelen kantta kaksin käsin kiinni uskaltamatta päästää irti. Kyyneleihinkin voi hukkua, olen kuullut ja uskonut.
Sulla oli säkillinen muistoja, mä näin sen sun pöydällä. Se oli ääriään myöten täynnä vaikka ja mitä, tätä ja tota. Kuitteja, kortteja, lippuja, koruja. Pieniä raapustuksia käyntikorttien selkäpuolilla, sydämiä nimien ja numeroiden perässä, välissä ja ympärillä. Sun nimi kirjoitettuna tyttöjen koukeroisilla käsialoilla, ällöttävän söpöillä tavoilla. Juuri niin kuin minäkin sen kirjoittaisin. Naurettavan lapsellista, mutta olin kateellinen niille muistoille. Ne sä olit pitänyt, mua et pidä. Et ota, et pidä. Et jätä, kun et koskaan ottanutkaan. Annat vaan olla. Yritin tehdä oman paikkani sinne sun muistojen säkkiin, mutta et antanut. Muutit vaan mun laatikkooni, etkä ymmärrä lähteä pois. Tai et pääse, kun minä suljin kannen. Sultahan loppuu happi. Loppui.
Ja kunpa voisinkin sulkea sut vain sinne laatikkoon ja kaivaa esiin niinä hetkinä, kun jaksan sua käsitellä. Käännellä ja muistella sua lattialle käpertyneenä ja sitten taas sulkea sen lootan, kun olisin saanut tarpeekseni. Mutta sä putkahtelet mun ajatuksiin siellä ja täällä, useimmiten arvaamatta. Oot mun lenkkipolun puissa ja katolta putoavassa lumessa. Junassa sun kasvot heijastuu ikkunasta, makaat sängyssä mun vieressä, pidät mua kädestä koulumatkalla. Kun ymmärtäisitkin pysyä siellä laatikossa, mihin teit itselles niin suuren paikan. Liian suuren.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti