Uudestaan

Mä elän niitä hetkiä uudestaan ja uudestaan. Kerta toisensa jälkeen se kaikki tapahtuu, tismalleen samanlailla. Mä nousen niitä rappusia, matto tuntuu pehmeältä mun jalkojeni alla. On pimeää, mutta mua ei pelota. Sähän kävelet mun edellä. Vilkaiset taaksesi, katsot mua ja hymyilet, sun silmissä pilkahtaa. Niissä pilkahtaa aina kun hymyilet ja mä pakahdun. Tunteesta. Elämästä. Rakkaudesta. Ja me kävellään niitä rappusia ja huolimatta siitä, että tää on viimeinen kerta, mä olen täynnä onnea.

Vain tuntia aiemmin istuin ystäväni vieressä, musiikki soi, me naurettiin. Säkin olit lähellä. Teit töitä, mutta välillä nostit katseesi muhun päin ja virnistit. Tai näytit kieltä. Ja sun silmissä välkkyi. Mun oli hyvä olla, tiesin olevani pian sun sylissäs. Sä toit mulle juotavaa ja nauroit. Ja sanoit jotain, mutta en muista mitä. Muistan vaan sun äänes, koska se on kun hunajaa. Ei, ei hunajaa. Se on kultaista kuin hunaja, mutta karheampaa. Vaarallisempaa. Parempaa. Hukun siihen, hukun suhun.

Mun olis pitänyt tietää, että sä hukutat mut.

Istuttiin vierekkäin ystävien ympäröiminä ja sä tartuit pöydän alla mun käteeni. Toit mulle viltin, ettei mun olis kylmä. Et voinut käsittää, että suomalainen tyttö voisi palella niin paljon. En koskaan kertonut, etten tärissyt kylmästä. Halusin sun vilttis, halusin sun lämpös, vaikka mun sisällä oli jo tulikuumaa.

Siinä me kävellään, sinä ja minä. Katson meitä nyt jostain yläpuolelta, en ole enää läsnä, en oikeasti enää kävele sun rinnalla. Sulla on vahva selkä, kuljet mun edellä ja mä tuun sun perässä, ikään kuin turvaa hakien. Sä oot pidempi kun luulin, sanoit kerran. Sä oot vieläkin pidempi, niin pitkä, niin turvallinen. Niin vahva, niin sinä. Me kävellään ne portaat sinne ihan ylös asti. Ihan sinne sen pitkän käytävän päähän. Se käytävä on pimeä, pitkä ja pelottava. Nyt mua pelottaa.

Otan sun kätes käteeni ja me kävellään.

Oon taas sun vieressä.

Mutta ennen kuin me päästään sen käytävän päähän, palaan jo takaisin alkuun. Takaisin sinne ovelle, takaisin sun taakse. Takaisin tuijottamaan niitä portaita. Ja niin me aletaan kiivetä, taas, askel askeleelta.

Kiipeän niitä portaita kunnes ymmärrän, miksi seuraavana päivänä kävelin ne alas ilman sua.