Far out

Jännittää. Mielessäni hyvästelen ihan kaiken täältä, parvekkeen, keittiön, tavarat, valokuvat. Ääneen hyvästelen koko asunnon: "hei hei, nähdään syksyllä". Ja niin jätän avaimet oven viereen jakkaralle ja suljen oven. Onko mulla nyt kaikki mitä mukanani tarvitsen? On. Ja ei. Joku jää, mutta häntä en voi ottaa mukaani, vaikka miten tahtoisin. Joten taakseni katsomatta kävelen raskaan laukkuni kanssa autolle ja jätän tämän kaupungin taakseni. Painavampaa kuin se laukku, on vain yksinäisyyteni. Päätökseni lähteä oli uskomattoman raskas, mutta kannan sen selkä suorana.

Ajatus lähtemisestä oli kypsynyt siitä lähtien, kun asuntoni täyttyi kyynelten suolaamilla muistoilla vuoden alussa. En jaksanut käsitellä sitä kaikkea kipua ja menetystä, se oli liikaa. Hartioihini olivat painuneet tassujen jäljet, jäädäkseen siihen ehkä ikuisesti. Lähteminenkään ei auttaisi hiomaan niitä jälkiä pois tai peittämään sitä ikävää, mutta ehkä muutos vapauttaisi vähän enemmän ilmaa hengitettäväkseni. Yhtä kaikki, päätös syntyi nopeasti, mutta sitä seurannut prosessi oli pitkä ja hankala. Voimia vievä. Kuluttava. Tuli aika, jolloin epäilin päätökseni oikeellisuutta, mutta paluuta ei ollut. Se, minkä olin itse omasta tahdostani aloittanut, oli vietävä loppuun pää pystyssä, koska jos ei minulla muuta ole niin edes ylpeyteni. Ja sitä te ette saa. Et edes sinä.

Jo ensimmäisten viikkojen aikana kävi silmiinpistävän selväksi, ettei lähteminen ollutkaan tae täydellisestä onnesta ja autuudesta. Elämä ei selkiytynytkään vierailla vesillä, vastaukset ja onnen avaimet olivat vähintäänkin yhtä hukassa kuin kotonakin, ellei vielä enemmissä määrin. Mutta kaikesta kivusta huolimatta olin sataprosenttisen varma, että kun tästä kaikesta selviän ja käsittelen nämä kaikki viiltävän kipeät tunteet, olen entistä viisaampi ja mikä tärkeintä, jälleen yhtä suurta tuskaa vahvempi. Ja kyllä, kivun määrä on suoraan verrannollinen siitä kokemuksesta ammennettavaan vahvuuteen. Näillä mentiin ja mennään edelleen.

8 viikon jälkeen en enää laskenutkaan päiviä siihen, koska pääsisin kotiin, vaan siihen koska joutuisin lopettamaan tämän kasvutarinan ja testaamaan voimiani taas kotona, jossa kiusausta palata tuttuihin kaavoihin, olisi edelleen vaikeaa vastustaa. Toki kotona odottaisi kasa sellaisiakin asioita, joista en luopuisi koskaan, enkä mistään tarjotusta hinnasta. Kasa kavereita, jotka saattavat kirkkaassa valossa vaikuttaa täysiltä älykääpiöiltä, mutta juuri niinä hetkinä kun maailma mustenee eikä valoa löydy etsimälläkään, he osoittavat korvaamattomuutensa. Jos heitä ei olisi, en uskoisi rakkauteen. With all this said, jälleen tässä pienen ihmisen elämässä tapahtui suuria liikkeitä, ja ihminen seurasi matkustajana mitä tapahtuman pitää. Toisin kuin luulin, kasvutarinaan tulisi vielä ulkomailla ollessakin sellaisia muuttujia, jotka myllertäisivät kaiken taas täysin ylösalaisin. Ja jälleen yksi älykääpiö repisi minut mustasta pimeydestä ylös, joskaan hänen ja vain hänen ansiostaan, en edes pudonnut kovin syvälle pimeään. Käväisin vaan ja tulin takaisin pintaan. Hän roikkui kädessäni läpi sen kaiken ja tiesin, ettei hän laskisi irti.

Nämä mainitut muuttujat tulivat yllättäen ja arvaamatta. Vaikka jälkikäteen ajateltuna he ovat aiheuttaneet ehkä tarpeettomankin paljon tuskaa, en silti toivoisi minkään menneen toisin. Se meni varmaan niin kuin pitikin, niin ainakin haluan uskoa. En olisi voinut tehdä mitään toisin, tai jos olisin tehnyt, en olisi se, joka olen ja nykyään jopa haluan olla. Aina voi toivoa olevansa viisaampi, vahvempi, kauniimpi, hauskempi, -mpi, -mpi, -mpi. Listaa voi jatkaa haluamillaan adjektiiveilla ihan niin pitkään, kuin itsetarkastelua jaksaa ja haluaa suorittaa, mutta totuus on se, että täydellinen et ole ja täydellistä sinusta ei tule. Tämän tiedon kun yrittää edes pääpiirteittäin sisäistää, niin ei tarvitse enää tuhlata elämäänsä jonkin tulemiseksi, vaan voi kuluttaa sen olemalla juuri sellainen kuin on, seurasi siitä sitten hyvää tai pahaa. Itsekritiikki on toki tervettä ja kannattavaa, aina silloin tällöin, mutta jätetään se ruoska pois. Tai yritetään jättää. Be who you are and say what you feel, because those who mind don't matter, and those who matter don't mind.

Piste.

Irlanti kiittää ja kuittaa.

Anteeks

Anna anteeks, etten riittäny sulle. Että mulla oli finnejä niinä päivinä kun olisit halunnu mun olevan kaunis. Mun farkut ei istunu niinkun olisit halunnu, mun maha pömpötti joskus. Olin liian pitkä ollakseni seksikäs, liian lyhyt ollakseni mallimaisen kaunis. Mun hiukset ei ollu koskaan hyvin, ponnarit oli suttusia ja auki mun hiukset kihartu kummasti. Sä olisit halunnut suorat sortuvat ja sileän ponnarin. Anna anteeks.

Anteeks, että itkin sillon kun et jaksanu kuunnella. Ja nauroin sillon kun sua väsytti. Ja silitin sun poskeas sillon, kun olisit halunnut olla rauhassa. Anteeks, että lauloin sulle lauluja, jotka sai sut itkemään. Anteeks, että ne kaikuu sun korvissa nytkin, kun haluaisit vaan unohtaa. Anteeks, ettet voi unohtaa mua, vaikka oot tehny kaikkes, että voisit elää niinkun mua ei koskaan olis ollutkaan.

Anteeks, että tein ihan kaikkeni sun vuoksesi. Että rakastin sua niin paljon, että olisin hakenut sen kuunkin taivaalta. Tähdet, mitä vaan. Ja anteeks ettei se riittänyt, ettei mikään riittänyt. Mikään ei koskaan riittänyt.

Ja et antanut anteeks.

Sukellus

Miksi mä oikein valehtelen itselleni? Itsepetos on petoksista turhin, siitä jää aina kiinni. Tottakai mä olen lähdössä hänen takiaan. Itseasiassa heidän molempien takia. Toisen takia en saa henkeä Suomessa ja toinen saa mut täyteen elämää Irlannissa. Jonka jälkeen sukellan taas yhä syvemmälle, hukun. Taas. Uudestaan ja uudestaan. Hirvittävän helppo syyttää heitä, vaikka olen itse se joka jatkaa sukeltamista. Ja minähän pelkään vettä enemmän kuin mitään.

Ja hän ei varmaan edes ole siellä ja silti menen, koska mun on pakko. Mä en osaa olla menemättä, vaikka kadun sitä jo nyt. Ihan kun ilma olis pikimustaa, täynnä savua. Mutta ei se ole savua, vaan surua. Ja kun sitä vetää henkeen niin tukehtuu.

Anna mulle happea.

Mihin on hävinnyt mun omanarvontunto? Mua hävettää ryömiä takaisin hänen luokseen, ei hän ole kertaakaan edes pyytänyt. Mä konttaan, ryömin, anelen. Itken. Vingun. Olen säälittävä omissa silmissänikin. Iljettävä, oksettava. Ruma. Yksinäinen. Onneton.

Miksi hän haluaisi minua?

Ei haluakaan. Sehän se ongelma onkin. Hän ei halua. Eikä se toinenkaan.

Mä tarvin syyn rakastaa itseäni ja vasta sitten joku muukin saattaa erehtyä tekemään niin.

Aina - ennen - ei koskaan

Taas sä oot hiljaa, vaikka lupasit että me puhutaan. Että vihdoinkin sanotaan ne asiat, jotka on sanottava, että voidaan päästä eteenpäin. Että mä voin päästä eteenpäin. Mä en ymmärrä sua, en tajua miten vaihdat suuntaa ikäänkuin mikään ei koskettais sua. Käännyit takaisin länteen, mä jäin itään.

Mun unessa viime yönä olit ihana. Suutelit paremmin kun oikeesti, puhuit enemmän kun oikeesti. Ja aamulla mun sydän oli ihan särki. Kehtaatki tulla mun uniin häiritseen mun lepoa, mun ainoaa aikaa, jossa oon vapaa kaikista murheista. Ja kiitos kun tulit, koska mulla oli ikävä. Hetken aikaa oltiin yhdessä taas, ihan niinkun aina ennenkin. Aina ennenkin.

Miten aina muuttui muotoon aina ennen? Sen piti olla aina. Nyt ja aina.

Kohta aina ennen muuttuu muotoon ei koskaan. Koska mä unohdan, vaikken haluaisi. Nytkin tuntuu välillä kuin olisin kuvitellut kaiken mitä meillä koskaan oli. Ihan kun joskus en olisi ollutkaan sulle ihan kaikki. Ja sä mulle. Olit mulle puoli maailmaa ja se on hirvittävän paljon. Mutta se ei ollut tarpeeksi, koska se toinen puolikas imi mut kuiviin.

Anna anteeksi, etten jaksanut taistella sitä puolikasta vastaan sun vuoksesi.

Mä hävisin.

Uudestaan

Mä elän niitä hetkiä uudestaan ja uudestaan. Kerta toisensa jälkeen se kaikki tapahtuu, tismalleen samanlailla. Mä nousen niitä rappusia, matto tuntuu pehmeältä mun jalkojeni alla. On pimeää, mutta mua ei pelota. Sähän kävelet mun edellä. Vilkaiset taaksesi, katsot mua ja hymyilet, sun silmissä pilkahtaa. Niissä pilkahtaa aina kun hymyilet ja mä pakahdun. Tunteesta. Elämästä. Rakkaudesta. Ja me kävellään niitä rappusia ja huolimatta siitä, että tää on viimeinen kerta, mä olen täynnä onnea.

Vain tuntia aiemmin istuin ystäväni vieressä, musiikki soi, me naurettiin. Säkin olit lähellä. Teit töitä, mutta välillä nostit katseesi muhun päin ja virnistit. Tai näytit kieltä. Ja sun silmissä välkkyi. Mun oli hyvä olla, tiesin olevani pian sun sylissäs. Sä toit mulle juotavaa ja nauroit. Ja sanoit jotain, mutta en muista mitä. Muistan vaan sun äänes, koska se on kun hunajaa. Ei, ei hunajaa. Se on kultaista kuin hunaja, mutta karheampaa. Vaarallisempaa. Parempaa. Hukun siihen, hukun suhun.

Mun olis pitänyt tietää, että sä hukutat mut.

Istuttiin vierekkäin ystävien ympäröiminä ja sä tartuit pöydän alla mun käteeni. Toit mulle viltin, ettei mun olis kylmä. Et voinut käsittää, että suomalainen tyttö voisi palella niin paljon. En koskaan kertonut, etten tärissyt kylmästä. Halusin sun vilttis, halusin sun lämpös, vaikka mun sisällä oli jo tulikuumaa.

Siinä me kävellään, sinä ja minä. Katson meitä nyt jostain yläpuolelta, en ole enää läsnä, en oikeasti enää kävele sun rinnalla. Sulla on vahva selkä, kuljet mun edellä ja mä tuun sun perässä, ikään kuin turvaa hakien. Sä oot pidempi kun luulin, sanoit kerran. Sä oot vieläkin pidempi, niin pitkä, niin turvallinen. Niin vahva, niin sinä. Me kävellään ne portaat sinne ihan ylös asti. Ihan sinne sen pitkän käytävän päähän. Se käytävä on pimeä, pitkä ja pelottava. Nyt mua pelottaa.

Otan sun kätes käteeni ja me kävellään.

Oon taas sun vieressä.

Mutta ennen kuin me päästään sen käytävän päähän, palaan jo takaisin alkuun. Takaisin sinne ovelle, takaisin sun taakse. Takaisin tuijottamaan niitä portaita. Ja niin me aletaan kiivetä, taas, askel askeleelta.

Kiipeän niitä portaita kunnes ymmärrän, miksi seuraavana päivänä kävelin ne alas ilman sua.

Arvet

Muhun sattuu. Tiedättekö kuinka arvet joskus loistavat ihan valkoisina päivettynyttä ihoa vasten? Minun arpeni syttyivät uudestaan eilen kun puhelin soi ja ne eivät ota haalentuakseen. Arpeni ovat sinun. Sinusta. Sinulle. Ja mä vuodan. Ja itken, kumpaakin sisäänpäin. Tän kaiken on tultava ulos joskus, ennemmin tai myöhemmin. Tulee päivä jolloin kaadan tän kaiken sun päälles. Anna anteeks.

Sometimes tears say all there is to say
Sometimes your first scars wont ever fade, away
Tried to break my heart, Well it's broke
Tried to hang me high, Well I'm choked
Wanted rain on me,Well I'm soaked
Soaked to the skin.

It's the end where I begin
It's the end where I begin

Sometimes we don't learn from our mistakes
Sometimes we've no choice but to walk away, away
Tried to break my heart, Well it's broke
Tried to hang me high, Well I'm choked
Wanted rain on me, Well I'm soaked
Soaked to the skin.

It's the end where I begin
It's the end where I begin

Now I'm alive
and my ghosts are gone
I've shed all the pain
I've been holding on
The cure for a heart
Is to move along, is to move along
So move along

(The Script - The End Where I begin)

Me osa 141002.

Ei. Ole. Totta.

Puhelin soi ja se olit sinä.
Puhelin soi ja kuulin sinun äänesi. Aika pysähtyi. Tai ei oikeastaan. Oikeastaan aika katosi, koko kesä katosi, olin taas sinun kanssasi toukokuussa. Veit minut ajassa takaisin, aikaan, jossa vain sinulla oli merkitystä.

Enkä olisi halunnut palata sinne.

Ei, en ollut ymmärtänyt että sinä olit jo alun alkaen päättänyt, ettei tästä tule mitään sen enempää. Olit jo päättänyt, että meidän tarinamme on tällainen, eikä sitä voi muuttaa. Kohtaloaan ei voi muuttaa. Olit jo luovuttanut. En minä ymmärtänyt, että olit jo luovuttanut. Olit jo antanut sielusi jollekin toiselle, ei minulla ole oikeutta siihen koskea.

Vai olinko ymmärtänyt? Enkös minä tiennyt kuitenkin, jotenkin ja jollain tasolla että näin tässä käy. En vain halunnut ymmärtää, en halunnut myöntää, en halunnut sanoa hyvästi. Etkä sinäkään.

"Ollaan ystäviä aina, ollaanhan", sinä sanoit ja kuulostit eksyneeltä.
Et ymmärtänyt, ettei minusta ole ystäväksi.
Ei minusta ole mihinkään.

"Tottakai", sanoin ja suljin puhelimen.
Lupauksia, jotka annetaan rikottavaksi.

Killarney, Co. Kerry, Ireland. The address of my heart.

Ei ole muuta paikkaa missä jaksaisin olla. Ja ei, sillä ei ole tasan mitään tekemistä sen kanssa, joka asuu hotellissa. Päinvastoin, hänestä huolimatta ilma siellä on kevyempää hengittää. Ja pian hän on sitäpaitsi poissa.

Mun on taas pakko lähteä, koska en saa tarpeeksi happea täällä. Mun aivot on ihan höttöä, mua huimaa. Muistot huimaa, ne välkkyy joka paikassa. Niin paljon kun Suomea rakastankin niin tää paikka on väritetty katkeruudella ja surulla, kyynelillä ja menetyksellä. Ja mietin vaan tuleeko se aina olemaan niin? Vai kultaako aika muistot, Suomessakin. Suomestakin.

Sitten palaan.

En. Kun palaan jo aiemmin. Mutta sydämestäni jäi ja jää pala sinne maailmaan, jota en osaa jakaa niiden kanssa jotka ovat täällä. Se oli eri elämä, eri minä, eri he. Eri muistot, eri värit, eri äänet. Äänet.

I fell in love with the sounds of Ireland.

Alone

I turned my back you were gone in a flash, like you always do. You always go off somewhere else. And when the phone rang and I thought it was you and I sprung like a kid who just got out of school, but its almost, always never you, never you. I scream like child, my insides when woah.

And when I'm alone with you, you make me feel, and you make me feel.
When I'm alone with you, you are the one, and you are the one.

And when I reach out and I only got air and it killed me to think that you never did care. And it's hopeless, you always run off somewhere else And I throw in a tantrum. Why are you such a battle?

And when I'm alone with you, you make me feel and you make me feel.
When I'm alone with you, you are the one and you are the one.

Remind me of home when you're around me. The next time you leave don't go without me. No, don't go.

Cuz you make me feel, you make me feel, that you are the one, you are the one.
And when I'm alone with you, you make me feel, and you make me feel. Yeah when I'm alone with you, you are the one, and you are the one.
Why are you such a battle? Ei lisättävää.

(Lissie - When I'm alone)

Pitkät jäähyväiset...

Mä oon täynnä vihaa. Ja yksinäisyyttä. Vihaa itseäni kohtaan, vihaa sua kohtaan, vihaa häntä kohtaan. Kaikkia, ketä suinkin kehtaan vihata, vihaan. Ja yksinäisyyttä tunnen, koska vihaan. Viha on niin henkilökohtainen tunne, sitä on vaikeaa jakaa.

Mun on vaikea päästä eteenpäin, vellon tässä paikallani. Tarvon kaikissa näissä tunteissa ja muistoissa uudestaan ja uudestaan. Jos, jos, jos. Tässä kävi just niin kun pelkäsin, taas jäi jossiteltavaa. Tätä ei saada koskaan katsottua loppuun asti ja senkö kanssa mun nyt pitäs jaksaa elää? Ja niiden muistojen kanssa? Jep. Eletään.

Ja kerta toisensa jälkeen palaan siihen viimeiseen iltaan. Me käveltiin vierekkäin, sinä ja minä. Oli yö, oli rekkoja, oli sinistä. Muistan sen sinisyyden ja hiljaisuuden. Hiekka rahisi, olit mun vieressä. Sä tuoksuit sille kun aina ennenkin. Olit mun vieressä. Ja kaikki päättyy siihen aamuun. Yhdeksän vuotta päättyy siihen koppiin, siihen savuiseen uniseen perjantaiaamuun. Mulla oli ikävä sua jo kauan ennen kuin lähdin, ehkä tiesin että tämä on loppu. Kai minä tiesin. En kai voinut olla niin tyhmä, että olisin luullut meille tulevan onnellisen lopun.

Eihän se mene niin.
Enkä minä luullut niin. Toivoin, mutta se on ihan eri asia.