Sinä palasit, sittenkin. Veit tullessasi paljon, toit mukanasi enemmän. Paljon valoa, sellaista rakkautta, jota olin kaivannut aina lähtösi jälkeen. Rakkautta, jollaista tiesin olevan olemassa, mutten uskonut enää koskaan saavani. Toit elämänilon, veit pois solmut ja kriisit. Toit halua, intohimoa, polttavaa paloa.

Sinä. Sen piti aina olla sinä.

Mutta menneisyyttä ei voi paeta, ei omaa eikä sinun. Se seuraa meitä kuin varjo, koska annan sen. Koska minua ei voi nollata. Minua ei voi käynnistää uudelleen, bootata ja aloittaa alusta. Minä muistan sen kivun mitä joskus toit ja se sykkii kipeinä mustelmina ihon alla.

Anna aikaa ja opin luottamaan.
Anna tälle kaikkesi.
Anna minulle itsesi.
Ole minun.
Älä mene.