Kyyneliä.
Viimeisenä palveluksenani sulle pidän suuni kiinni, ihan kun olisin koskaan sitä riittävästi avannutkaan. Sanat, jotka sanomatta jäivät. Luulin, että ne olisivat muuttaneet jotain, mutta tuskinpa vain. Miksi se muuttaisi mitään, kun sulta puuttuu taito kuunnella? Mä voisin yhdellä puhelulla, yhdellä viestillä, muutamalla sanalla repiä sun koko maailman pieniin palasiin. Sun ja jonkun toisen. En tiedä kumman takia jätän sen tekemättä.
Valehtelin. Itseni takia jätän. En jaloudesta, vaan pelosta. Pelosta, joka seuraa mua hautaan saakka.
Jos sä näkisit mun mustanpuhuvan maailmani, sä saattaisit pyytää anteeks, saattaisit katua. Sä veit multa valon. Ja uskon.
En voi uskoo, että teit niin.
Ja viimeisenä lahjanani sulle, annan olla. Annan vaan olla. En huuda, en itke. Sun ei tarvii käsitellä mun kipuani, sun ei tarvi tuntea sääliä tai tuskaa. Jälleen kerran pääset tästä kaikesta kääntämällä sitä selkää, sitä mulle jo turhankin tuttua selkää. Sun ei tarvii, sun ei koskaan tarvii.
Mä vihaan sun selkää. Sun käsiä. Sun silmiä. Sun nimeä. Sun ääntä.
Ja vittu, että rakastan sua.
Mut nyt se on loppu, vihon viimesen kerran käsittelen tän kaiken kivun, tän kaiken tuskan, tän kaiken surun, nää kaikki tunteet. Ja sitten en enää koskaan mieti sua. En tuhlaa suhun ajatustakaan, koska sä et tuhlannut muhun mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti