Se välähtää silmieni edessä, elämä, jonka tilasin, jota rukoilin. Hetken ajan kaikki hipoo täydellisyyttä, onnea varjostaa vain seinällä tikittävä kello. Sen viisarit tulevat pysähtymään pian eivätkä ne anna armoa. Aikaa ei voi lahjoa, voin vain yrittää sulkea korvani tikitykseltä ja yrittää upota tähän pumpulinpehmeään hetkeen. Miltä tuntuisi, jos saisinkin tämän elämän? Miltä tuntuisi olla rakastettu? Jos tämä mies päättäisikin rakastaa minua ja kellossa olisi lisää tunteja?
Oli olemassa helpompi aika, jossa mikään ei koskaan hiponut täydellisyyttä, mutta tiesin rakkaudesta. Siitä oli helppo ottaa kiinni, ei tarvinnut pelata säännöillä, joihin en koskaan edes suostunut. Joku muu suostui, ne naiset. Osasin ottaa kiinni ihmisistä, jotka halusin rinnalleni, pystyin vaatimaan rakkautta, koska tiesin ansaitsevani sitä. En enää tiedä. Miksi joku rakastaisi minua nyt, kun olen synneillä väritetty, väärintekijä ja rikki. Täydellisessä naisessa ei ole näin syviä säröjä. Ja he eivät huomaa niitä niin kauan kun pysyvät tarpeeksi kaukana.
En tiedä voinko enää palata, taisimme ohittaa sen pisteen, jossa hän huomasi heikkouteni. Nopeat liikkeeni paljastivat sen kaiken, näin hänen silmiensä välähtävän. Se välähdys oli nimeltään pettymys. Hänet onkin jo rikottu. Ei hänen tarvinut sanoa sitä ääneen, minä tiesin kyllä.
Käänsin selkäni hänen vielä henkeä haukkovalle suulleen, hänen sataneljäkymmentä kertaa minuutissa sykkivälle sydämelleen. Hänen karheat kätensä jäivät hipomaan ilmaa, silmänsä tuijottamaan pimeään.
No turning back.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti