keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Kunnes en

Ja päivästä toiseen, tunnista toiseen kävelen sun kanssa sillä pihalla, joka oli täynnä rekkoja ja surua. Jos koskaan niin silloin halusin kellojen pysähtyvän. Että oltais voitu kävellä siinä valkoisessa yössä, sillä rahisevalla hiekalla ikuisesti. Olisin jaksanu ikuisesti, olisin. Ja tiedätkö, en ollut edes onnellinen sillon. Olin aivan hirvittävän yksin. Olisin antanut sulle osan siitä yksinäisyydestä, jos olisit sen ottanut. Tai olisin osannut antaa. En osannut. Se paino vain ja ainoastaan mun hartioita. Ehkä sä kannoit omaa yksinäisyyttäs? Kaikesta siitä huolimatta en olis halunnut sen loppuvan, koska mitä nyt on jäljellä on vielä tuplasti raskaampaa kantaa. En osaa antaa sille tunteelle nimeä. En muuta nimeä kun sun nimesi. Oot kulta hirvittävän raskas kantaa.

Miksi sä nukuit niin levottomasti? Luulin sun asettuvan paikoilleen ja nukahtavan heti, mutta olit levoton ja rauhaton. Vääntelehdit ja kääntyilit muhun päin ja taas pois. Etkö tiennyt jaksatko olla mun lähellä vai et? Otit mun käden ja päästit irti. Mun voimajohto katkes ja olin taas yksin. Tosiasiassa päästit irti jo paljon aikaisemmin. Ja olin yksin koko illan.

Silloinkin kun me haukottiin henkeä yhdellä suulla.

Sun silmissäs välkky suru ja viha kun kerroin siitä yöstä, kun romahdin monta vuotta sitten ja en keksinyt ketään muuta kelle soittaa, kun sut. Mä pystyn puhumaan siitä illasta ja siitä puhelusta, mutta sä et. Miten en kaikkien näiden vuosien aikana tajunnut kuinka syvältä oon viiltäny. Onko sun sydämessäs arpi, jossa lukee mun nimi? Sun nimi on mun hartioissa, se on painunu sinne.
Oot kulta niin raskas kantaa. Niin raskas, liian raskas.

Mutta kannan sua läpi jokaisen päivän. Kunnes en.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti