Mä kirjotan sut ulos, mä oksennan sut paperille. Tän fyysisen pahan olon on loputtava ja, kun lääkkeet ei auta, niin poistan sut omin keinoin. Kirjotan kirjoittamistani kunnes mulla ei oo enää sanoja jäljellä. Kunnes sä oot poistunu musta, poistunu mun verenkierrosta, mun aivoista, mun soluista, mun hermoista. Kunnes sua ei oo jäljellä mussa yhtään.
Kiroan päivittäin loistavaa muistiani. Miks muistan jokaisen sanan, jokaisen hetken, jokaikisen riidan ja naurun? Ei kaikkea tarvitsisi muistaa, vähempikin riittäis. Vähemmän kanssa vois elää. Mut en voi elää sen kanssa, miten juoksit pitkin Dublinin katuja mun laukkuni kanssa ja sait meidät kaikki nauramaan. En voi elää sen kanssa, miten loukkasit mua sanoillas, miten halpana mua pidit. En voi elää sen kanssa, miten käperryit muhun kiinni yöllä, ihan kun olisit hakenut turvaa. En voi elää sen kanssa, että meidän viimesin suudelma oli kertakaikkisen keskinkertanen. Kun kaikki ne muut oli ihan toisesta maailmasta.
Miksei asiat ois voinu mennä toisin? Vaikka kuinka väitän itselleni ja kaikille muille, että tää meni niinkuin arvelinkin, niin silti toivoin niin kovasti, että sä olisit rakastanu mua. Välittäny musta. Halunnut mut.
Mikset voi olla täällä? Ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti