Hyvinkin perisuomalaisesti mua vituttaa nyt. Ja mä oon kyllästyny. Mä oon kyllästyny tykkäämään susta ja mua vituttaa se että koskaan tavattiin. Hyvin yksinkertasta. Mä oon kyllästyny siihen että mun sydän hyppää metrin joka kerta kun puhelin soi ja mua vituttaa oottaa sun puheluas, mitä se ees muuttais? Ei mitään. Kaikesta huolimatta sä oot siellä, mä täällä. Sä kihloissa, mä ihan yksin.

Ja mä oon helvetin väsyny. Vai väsyny helvettiin?

Ja onhan mulla oikeus pienessä päässäni vihata sua toisinaan, onhan? En tee sitä pahalla, mut tahallaan, koska viha vie joskus vähemmän energiaa kun suru. Tai ikävä. Saati sitten rakkaus. Ja sitä paitsi, millä oikeudella sä ees tulit ja mylläsit kaiken ylösalasin ja sit et jääny kattomaan miten käy. Pelkurit juoksee karkuun. Ainii. Kuka juoksi ja minne? Tai lensi. Sähän oot siellä missä ennenkin ja mä lähdin. Pyytäisin anteeks mutta en.

Ja millä oikeudella annoit mulle rakkauden mereen ja käsiin ja nyt mua itkettää joka kerta kun katon ikkunasta ulos?

Mä pelkään eniten sitä et kun palaan niin kaikki on ihan niinku ennenkin. Oot yhtä kihloissa ku ennenkin ja yhtä munapää kun ennenkin. Tai sit että kaikki on niin toisin, ettet ees puhu mulle enää. Etten enää saa polttaa tupakkaa ja täristä parvekkeella samalla kun kuuntelen sun murretta. Etten enää voi kertoo sulle kuinka epäonnistunu oot poliisikoirana ja kuinka mua pelottaa katuvalot jotka sammuu. Ettet enää naura mulle ja sano että pöljä. Etten enää oo pöljä.

En ollu ennen sua. Millä oikeudella teet ihmisistä pöljiä ja jätät ne yksin?

Tänään vihaan sua.