Päässäni yritän kuulua jollekin toiselle. Olla jonkun toisen kanssa, nuuhkia jonkun toisen kaulaa, rakastaa sitä toista. Olla rakastamatta sua. Yritän olla vertaamatta sua siihen toiseen, mitä sitten että sen silmät ovat turkoosit eivätkä ruskeat? Mitä sitten, että sen kädet ei tunnu samalta kun sun ja sen sydämen rytmi pelottaa mua? Mitä sitten, vaikkei se hymyile niinkun sä, naura niinkun sä, oo niinkun sä? Mitä sitten?
No just sitä
Mut se ei kuulu kellekkään muulle niinkun sä, se ei saa mua itkeen niinkun sä. Se ei oo kusipää niinkun sä ja se ei jätä mua yksin niinkun sä. Mutta… Kuinka raskasta on miettiä mitä jos, entä jos. Jos syksyllä kaikki oliskin toisin sun kanssa, jos tulisitkin järkiis. Jos odottaisitkin mua, jos rakastaisitkin mua. Mua, et sitä toista. Ja mäkin saisin rakastaa sua, en tota toista.
Mut mitä jos en enää halua? Mua kyllästyttää kultapieni, tää juttu alkaa käydä tosi vanhaks. Vihaan tätä juttua. Vihaan sua, vihaan meitä, vihaan laivoja ja rakkautta. Vihaan merta, vihaan käsiä, vihaan hymykuoppia ja ruskeita silmiä. Ja mua kyllästyttää. Kyllästyttää kädet ja silmät ja meret. Ja kyllästyttää jossittelu. Eniten kaikista oon kyllästyny miettiin mitä jos. Joten mitä jos vietäs tää nyt loppuun? Sit ei tarvis miettiä enää, että voisko ruskeet silmät saada tänkin hetken tuntuun paremmalta, voi harmi kun tolla on noi turkoosit. Osaisin olla kiitollinen just niistä turkooseista, koska en enää ees muistais kenelle ne ruskeat kuuluu ja miks mulla on niitä niin ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti