En tiedä. Menen sydämeni perässä, koska uskon että niin kannattaa tehdä. Ettei kaduta. Mutta miks tää sitten tuntuu näin pahalta? Pääsen varmaankin hänen syliinsä huomenna. Hänen, joka saa sydämeni hyppimään voltteja ja joka saa hymyn kasvoilleni sanoilla millä tahansa. Hän, joka kuuluu jollekin toiselle.
Sekö tässä tökkiikin? Kun hän ei ole minun?
Minä rakastan häntä. Herään jokaiseen päivään rakastaen häntä ja joka ilta nukahdan ja kuvittelen millaista olisi olla kiinni hänessä. Ja se murtaa minut. Hän sanoi että haluaisi minun olevan onnellinen. Mutta mitä jos en koskaan ole onnellinen ilman häntä?
Kumpi on kamalampaa: se että ei koskaan löydä sitä oikeaa, vai se että löytää hänet, mutta ei saa häntä? Minä en tiedä. Olen kokenut noista kahdesta vain sen toisen.
Sen jälkimmäisen. Ja se on ihan hirveää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti