Se oli meidän viimeinen laulu, viimeinen yritys puhaltaa ilmaa jo hengettömiin keuhkoihin. Se viimeinen punainen valon häivähdys ennen kun aurinko katoaa ja hämärä laskeutuu. Nyt on jo ihan pimeää, ihan pikimustaa, ihan valotonta. Keuhkot täynnä vettä.
Mä sain kivusta tarpeekseni, ihan riittävästi kipua, riittävästi arpia. Näidenkin arpien piilotteluun kuluu jo liikaa energiaa, en tarvitse enää uusia arpia. Ei enää uusia haavoja, joita availla, annetaan vanhojen nyt umpeutua vihdoinkin. Ja olen itselleni velkaa sen, etten revi niitä enää auki. Ei enää, koska kyllä mä ansaitsen muutakin kun mieltä turruttavaa kipua. Ikävää. Joku jossain on mulle enemmän kun hän koskaan. Mä pystyn unohtamaan sut.
Mulla ei ole paljoa, mutta ylpeydestäni tahdon pitää kiinni. Siks käännän nyt selkäni sulle, suljen korvani, käännän katseeni. Sä yrität, yrität, yrität repiä mun katsetta itseesi, teet niin aina. Aina. Oot tehny niin aina, mutta se magneetti on nyt voimaton. On enemmän kuin surullista päättää 9 vuoden tarina, mutta aika aikansa kutakin ja liika mitä tahansa on liikaa. Liika rakkauskin voi hukuttaa.
Ja mä pystyn elämään ilman sua. On elämää ilman sua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti