Miksi tulit takaisin?

Ja miksi minä välitän. Sinun pitäisi olla yhdentekevä. Tai ei edes yhdentekevä, vaan ei lainkaan olemassa. Unohdettu. Nimesi ei pitäisi herättää minussa mitään. Sen pitäisi olla vain nimi, peräkkäisiä kirjaimia tietyssä järjestyksessä - vailla mitään merkitystä. Mutta merkitset minulle kaikkea ja et mitään, ja siksi minua kiinnostaa. Ja siksi välitän.

Viimeksi kun olemme puhuneet, ovat sanamme olleet satuttavia. Puolin ja toisin. Ja olen pahoillani, jos loukkasin sinua, mutta uskoisin että sinä viilsit syvemmältä. Sydämessä on yhä arpi ja siksi pelkään puhua sinulle nyt. Arvet aukeavat helposti ja minä rikkoudun helposti. Olen kuin lasia lähelläsi, yksi tönäisy ja olen palasina.

Mitä jos vain kuvittelen, ettet ole ajatellut minua näinä hiljaisina vuosina? Jos vain luulen olevani ainoa, joka näkee unia yhteisistä öistä ja hetkistä siinä kaupungissa. Ehkä sinäkin olet herännyt huohottaen ja kaivaten minua niin, että mielesi teki repiä kätesi auki vain saadaksesi kivun sisältäsi vaikenemaan. Ehkä sinäkin unohdit, mitä reittiä kävelit kotiin, koska ajattelit sitä iltaa Porissa, niin monta vuotta sitten. Muistan siitä illasta kaiken, vaikka olen yrittänyt unohtaa enemmän kuin mitään muuta.

Sinä olet se, jonka oikeasti haluaisin unohtaa. Voin valehtelematta sanoa, että unohtaisin mielelläni ihan kaiken. En tarvitse näitä muistoja, jotka saavat kaiken muun tuntumaan liian vähältä. Miten mikään voisi ikinä riittää, kun olen saanut hetken sinun kanssasi? Ikuisuuskaan kenenkään muun kanssa ei riitä korvaamaan sitä pientä hetkeä, mikä meillä oli. Joten kiitos kyllä, kyllä mielelläni unohtaisin. Ja mielelläni antaisin sinun mennä.

Mene pois.

Tarkoitan sitä. Yhtä paljon kuin rakastan sinua.

Tie vie, minä kuljen. Ja vihellän matkallani.

Ja se vie sinne minne sen olisi pitänyt viedä varmaan jo kauan aikaa sitten. Saarelle, johon sydämeni jäi aikoinaan, paikkaan, jossa ruoho on vihreää, meri myrskyää ja sade hakkaa ikkunoita. Ja sateen jälkeen nummilla on sumua. Irlanti.

Voisi luulla, että taas minä pakenen. Ehkä pakenen, ehkä en, mutta se ei ole tärkeää. Mikä on tärkeää on se, että otan ohjat omiin käsiini. Lähden vaikka minua pelottaa, lähden vaikka taakse jää ehkä jotain äärimmäisen tärkeää ja rakasta. Saatan tehdä suuren virheen, mutta sydämeni sanoo kyllä, joten minä kuuntelen sitä. Pääni ei ole useinkaan ollut oikeassa. Joskin sydämeni hakkaa ihan väärille ihmisille.

Nyt elämä maistuu paremmalta, on jotain jota kohti kulkea. Kuljen kohti unelmieni saarta, poispäin hänestä joka saa silmäni itkemään. Hänen on jäätävä taakse, niin kauas taakse, etten enää muista hänen matalaa ääntään, joka sai karvat niskassani nousemaan pystyyn.

I love you Y, but I love me more. Not because I want to, but because I have to.

Kuoleman kanssa

Harjoittelu ja viikko nro. 5. Kuolema asuu yhdessä huoneessa ja se ei ole kaunis. Itseasiassa se on rumempi kuin koskaan luulinkaan, hirvittävä, pelottava, ahdistava. Melkein näen sen siellä nurkassa odottamassa sitä hetkeä, jolloin se ottaa omansa. Ja tiedän, että hän näkee sen. Hän tuijottaa sitä silmiin ja pelkää. Silmät ovat jo sumenneet, mutta tiedän niiden näkevän. Hän, joka on ollut tässä maailmassa 86 vuotta ja nyt se kaikki on tulossa loppuunsa, liian aikaisin. Liian aikaisin, hän kertoi minulle, koska viikkoja taaksepäin kaikki oli vielä hyvin.

Pidin hänestä heti. Muistan kuinka hän saapui pyörätuolilla, mutta heti kun se pysähtyi hän nousi ja oli niin ylpeä - kauniskin. Hänellä oli valkoinen turkki, valkoiset saapikkaat ja paljon koruja, mutta ennen kaikkea hänellä oli arvokkuutta ja elettyä elämää. Se turkkikaan ei peittänyt sitä, tiesin että on täynnä viisautta ja tarinoita. Voi kunpa olisin kuullut niitä enemmän. Nyt hänen sanansa ovat muuttuneet huudoiksi, jotka jäävät korviini kaikumaan.

Puhut kuoleman kanssa, kieltä jota elävät eivät ymmärrä.

Pidin häntä kädestä, kun häneen koski niin paljon, että vain kipu veti häntä takaisin tähän maailmaan. Pyysin häntä lopettamaan taistelun: "luovuttaisit jo, ole kiltti. Tätä taistelua et voi voittaa." Mutta hänellä on halu elää ja minä voin vain yrittää ymmärtää mistä se tulee? Mikä saa ihmisen taistelemaan jokaisesta tunnista, kun lähtölaskenta on alkanut jo päiviä sitten? Kun viimeiset neljä päivää ovat jo olleet varastettuja. Kello tikittää jo taaksepäin, päästä irti ja kipu loppuisi.

Miksi pelkäät niin kovin?

Minä hyräilin hänelle laulua, jospa hän ei sitten pelkäisi. Sanoin että kaikki järjestyy ja kipu on kohta poissa. Ja että ei tarvitse pelätä. Mutta mikä minä olen kertomaan hänelle mitä pelätä ja mitä ei. En näe sitä mitä hän näkee, en tunne mitä hän tuntee. Jos olisin hänen paikallaan, minäkin pelkäisin. Ja kaikki mitä minä haluaisin olisi, että joku pitäisi minua kädestä. Pitäisi kädestä ja koittaisi kohdata rinnallani sen viimeisen pisteen. Ja sitten se loppuisi. Kipu loppuisi. Kaikki loppuisi.

Mutta kuolema ei ole kaunis.

Jos kysyisit

Jos nyt kysyisit mitä kuuluu, kertoisin kuinka kaipaan sinua. Kertoisin myös kuinka irroittaudun sinusta, koska en saa enää henkeä lähelläsi. Pelkään sanojasi, miksi sinusta tuli niin terävä? Jos kysyisit, kertoisin myös miten sinua rakastan. Kaikesta huolimatta ja kaiken takia. Myös siksi, että olet niin terävä. Kulmamme kohtaavat ja siksi kipinöi ja juuri siksi rakastan sinua. Jos kysyisit, kertoisin myös itkeneeni vuoksesi.

Et koskaan kysy.

Jos kysyisit millainen olen, kertoisin ettet edes tunne minua. Kehoittaisin sinua avaamaan silmäsi, ummistat ne kaikelta mitä saattaisit löytää. Kun vaan katsoisit. Katsot aina väärään suuntaan. Jos kysyisit, kertoisin miten uskon kohtaloon. Uskon tai uskoin siihen, että meidän piti olla yhdessä, kuinka meidät oli tarkoitettu toisillemme. Mutta tiedätkö mitä, veit minulta uskon. Ja senkin minä sinulle kertoisin, jos kysyisit.

Jos kysyisit mitä minä haluan, kertoisin sen sinulle. Kertoisin haaveistani ja siitä, millaista kuvittelin elämämme yhdessä olevan. Kertoisin niistä matkoista, illoista jolloin olisit kaikki, jolloin minä olisin sinulle kaikki. Kertoisin siitä, kuinka rakastaisimme toisiamme joka solullamme, kuinka hengittäisimme toisiamme. Ja niistä öistä, kun sinua pelottaa, kunnes otan kätesi käteeni ja kaikki on paremmin. Kertoisin sen kaiken.

Jos kysyisit.

If I never said goodbye, would you still be here?

Muistan sen päivän kuin eilisen. Olin heti herätessäni niin täynnä vihaa - en sinua, vaan itseäni kohtaan. Miksi annoin niiden kaukaisien mustien muistojen vainota rakkauttamme edelleen? Miksi annoin anteeksi, miksi kostin? Miksi en unohtanut, miksi en aloittanut alusta? Sinäkin aloitit, miksen minä pystynyt samaan. Ja miksi satutin sinua niin. Tiedän sanojeni olevan kuin veitsen teriä, loppua kohden olit täynnä viiltoja ja turkoosit silmäsi etsivät tietä ulos. Ja löysitkin sen. Ja minä makasin siinä lattialla katsellen kantapäitäsi kun kävelit pois. Viimeisillä voimillani raahauduin ikkunaan vain nähdäkseni autosi katoavan sinne, minne olisin sinua seurannut.

Jos en olisi huutanut sinulle hyvästejäni kerta toisensa jälkeen, olisitko edelleen vieressäni? Olisitko kanssani aina, niin kuin lupasimme toisillemme jo kauan aikaa sitten. Silloin, kun emme edes ymmärtäneet mitä ikuisuus on ja miltä se tuntuu elää yksin. Olen elänyt nyt ikuisuuden ilman sinua.

Ja vertaan heitä sinuun. Vertaan saamiani suudelmia niihin, jotka me vaihdoimme. En muista saaneeni sinulta yhtään huonoa suudelmaa, ne kaikki olivat kauniita aikanaan. Tavallaan. Varsinkin se, jonka vaihdoimme kaatosateessa syksyllä niin monta kuuta sitten.

Ja kaksi päivää sen jälkeen olit poissa.