Mä oon täynnä vihaa. Ja yksinäisyyttä. Vihaa itseäni kohtaan, vihaa sua kohtaan, vihaa häntä kohtaan. Kaikkia, ketä suinkin kehtaan vihata, vihaan. Ja yksinäisyyttä tunnen, koska vihaan. Viha on niin henkilökohtainen tunne, sitä on vaikeaa jakaa.
Mun on vaikea päästä eteenpäin, vellon tässä paikallani. Tarvon kaikissa näissä tunteissa ja muistoissa uudestaan ja uudestaan. Jos, jos, jos. Tässä kävi just niin kun pelkäsin, taas jäi jossiteltavaa. Tätä ei saada koskaan katsottua loppuun asti ja senkö kanssa mun nyt pitäs jaksaa elää? Ja niiden muistojen kanssa? Jep. Eletään.
Ja kerta toisensa jälkeen palaan siihen viimeiseen iltaan. Me käveltiin vierekkäin, sinä ja minä. Oli yö, oli rekkoja, oli sinistä. Muistan sen sinisyyden ja hiljaisuuden. Hiekka rahisi, olit mun vieressä. Sä tuoksuit sille kun aina ennenkin. Olit mun vieressä. Ja kaikki päättyy siihen aamuun. Yhdeksän vuotta päättyy siihen koppiin, siihen savuiseen uniseen perjantaiaamuun. Mulla oli ikävä sua jo kauan ennen kuin lähdin, ehkä tiesin että tämä on loppu. Kai minä tiesin. En kai voinut olla niin tyhmä, että olisin luullut meille tulevan onnellisen lopun.
Eihän se mene niin.
Enkä minä luullut niin. Toivoin, mutta se on ihan eri asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti