torstai 29. huhtikuuta 2010

Vaikka meille annettaisiin

Miten voi olla, ettei nyt osata tarttua siihen missä on niin kauan sormenpäillämme roikuttu? Joskus halusit mut niin paljon, että juoksit mun perässä pitkin pimeitä katuja, vaikka huusin sulle hirveitä asioita. Nyt kun oon tässä niin et tiedä mitä tehdä. Sun äänes kaikuu mun korvissa koko ajan, kaipaan sua ihan uskomattoman paljon, mutta en uskalla pyytää sulta mitään. Jos uskaltaisin, pyytäisin että tulisit ja jäisit. Nyt käytännössä katsoen työnnän sua kihlattus syliin. Kun haluan vaan, että oot onnellinen. Mut et sä oo. Se on väärä ihminen, väärä suhde. Ihan väärä syli.

En koskaan halua, että sanoisit luopunees jostain tärkeästä mun takiani. Haluan, että haluat mut itse, tajuat sen itse ja teet sen päätöksen itse. Ihan itse, ilman mun apua tai painostusta. Mutta pelkään, että tarvisit vähän rohkaisua ja vähän apua. Sua pelottaa varmaan yhtä paljon kun mua, eilen kuulin sen ensimmäisen kerran sun äänessäs. Sua pelottaa.

Mä pelkään kuollakseni elämää ilman sua. Oon eläny sitä jo liian pitkään, menettänyt sut liian monta kertaa. Tiedän pystyväni siihen, tiedän selviäväni siitä, mutta en vaan enää halua. En halua.

Haluan sut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti