Aloitetaan alusta. Sen tapahtumaketjun ensimmäisestä lenkistä, jonka päässä odotit sinä.
Se oli melko tavallinen päivä, keskiviikko, jos en väärin muista. Minä ja ystäväni olimme roadtrippimme puolivälissä. Olimme päätyneet muutaman kaupungin kautta etelä-Irlantiin telttailemaan. Takana oli kaksi sateista, kylmää ja viinanhuuruista yötä teltassa ja tunsin itseni ällöttäväksi ja likaiseksi, kaikkea muuta kuin viehättäväksi. Koko telttaepisodi tehtiin lähinnä kostoksi, todisteeksi epäilijöille, jotka sanoivat että emme pystyisi siihen. Pystyimme, ja näin jälkeepäin ajateltuna se oli yksi hienoimmista kokemuksista ikinä. Nukuimme meren rannalla, niemen nokassa ja myöhäiset juttutuokiot teltassa taskulampun valossa, tuulen humistessa, olivat kohtalaisen hyvää terapiaa. Seuraava päämäärämme oli edelleen hämärän peitossa, mutta haaveissa oli sänky ja suihku, joten melkein mikä tahansa kyläpahanen kelpaisi. Auton nokka käännettiin kohti Kerryä, koska olimme kuulleet siellä olevan hevosia. Siis vaunuja ja hevosia. Jokaisessa nuoressa naisessa asuu sen verran prinsessaa, että olihan se päästävä kokemaan. Kaupunki nimeltään Killarney väläytteli itseään jatkuvasti, mutta syystä tai toisesta se ei houkutellut meitä ollenkaan. Se, miten kuitenkin sinne päädyimme, on edelleen pieni mysteeri, mutta jo kauan ennen kuin auto pysähtyi kaupungin keskustassa olevan baari-majataloyhdistelmän eteen tiesin meidän löytäneen kultaa. Jokin minussa huusi että olin löytänyt paikan, jossa sydämelleni löytyisi vastakappale. Löytyikö? Tavallaan.
Löysimme majapaikan kohtuullisen helposti. Muistaakseni. Koko reissumme aikana kävimme niin monen oven takana kinuamassa, että en ole varma kuinka monta koputusta tällä kertaa vaadittiin. Mutta majapaikka löytyi erään baarin yläkerrasta ja ensikosketus kaupungin hyvään pubimeininkiin syntyi juuri siinä. Pubissa oli kolme nuorta miestä juomassa ja katsomassa laukkakilpailuja ja he auttoivat meitä kantamaan kamppeemme yläkertaan. Yksi jätkistä oli todellinen karkki, johon iskin välittömästi silmäni. Hän ei kuitenkaan ollut sinä, minun ja hänen tarina oli ihan erilainen. Se ei sattunut, mutta ei myöskään tuntunut. Kun kamppeet oli saatettu yläkertaan ja suihkussa vihdoinkin käyty ja teltta ripustettu kuivumaan, lähdimme alakertaan siiderin ääreen miettimään jatkoa. Muutaman tunnin, useamman irlantilaisen siiderin ja jatkuvan silmäpelin jälkeen ne kolme jätkää huikkasivat lähtiessään yökerhon nimen, jossa olisivat myöhemmin ja jonne toivoisivat meidänkin saapuvan. En arvannut, että siitä yökerhosta tulisi näyttämö meidän tarinallemme. Siellä kokisin yhden tähänastisen elämäni hienoimmista hetkistä. Mutta ei vielä tänä iltana.
Nyt onkin mietittävä hetki. Mitä tapahtui seuraavaksi ja missä järjestyksessä? Emme lähteneet heti poikien perään, tietenkään. Vähän pitää pelata, aina. En muista kävimmekö jossakin toisessakin pubissa vai pysyimmekö majapaikassamme. Yhdentekevää sinänsä, juotavaa siellä oli ainakin. Sitten lähdimme etsimään tätä yökerhoa, jonka nimen olimme saaneet. Siinä nimessä oli hotel, joka hämäsi meitä. Emme oikein tienneet mitä ja mistä etsiä. Kun löysimme paikan, emme ymmärtäneet miksi ihmeessä pojat haluaisivat sinne. Se oli kaksiosainen baari-yökerho-mikälie, jonka etuosassa oli pubi ja takaosassa iso tanssilattia ja toinen baari. Tanssilattia vaan oli täynnä irlantilaisia kansantansseja tanssivia ihmisiä. Olimme varmoja, että tämä ei ollut se oikea paikka ja lähdimme pois. Olitko sinä siellä jo silloin? En muista. En usko. Olisit varastanut katseeni.
Juostuamme ympäri Killarneya ja kyseltyämme ihmisiltä onko täällä toista samannimistä yökerhoa kuin se missä olimme jo käyneet, päädyimme menemään takaisin sinne humppalandiaan. Tunnelma olikin sitten siihen mennessä jo ihan toinen. Livebändi etubaarissa, aiemmalla humppapuolella olikin nyt kunnon dj, hyvää musiikkia ja menoa ja meininkiä. Ja ne jätkät. Ja se karkki. Mutta ennen kuin näimme heidät, näin sinut. Muistan sen hetken erittäin hyvin. Olit siinä etubaarin tiskin takana, pitkä, tumma, ihana. Sanoin ystävälleni, että kato nyt. Muistan sanoneeni. Mutta sitten kävelin ohi. Vain sen yhden ainoan kerran kävelin sun ohi. Ehkä olis pitänyt kävellä vastedeskin, ehkä ei. En osaa päättää oliko hetket sun kanssa kaiken tän kivun arvosia.
No sinä iltana päädyin joka tapauksessa sen karkin matkaan. Tarkoitus oli jäädä siihen yökerhoon after partyihin sen sulkeuduttua, koska olimme tutustuneet paikan pokeen, joka iski silmänsä kaveriini ja pyysi meitä jäämään. Kun odottelimme, että paikka tyhjennetään muista asiakkaista, karkki kavereineen tuli houkuttelemaan meitä mukaansa. En tiedä miten ja miksi, mutta istuimme yhtäkkiä taksissa matkalla heidän majapaikkaansa. And then blank. Kusetusta, muistan oikeasti kaiken, mutta en kirjoita. Koska se et ollut sinä. Se oli pelkkä karkki.
Huoh, tää onkin pidempi tarina kun muistin. Mä sain siitä karkista hirveet morkkikset ja seuraava päivä ja ilta Killarneyssa meni pitkälti potiessa. Sit me lähdettiinkin jo Galwayhin ja se siitä. Ja ei kuitenkaan. Galwayssa meiltä oli kuin kohtalon toimesta suljettu joka ikinen ovi. Siellä oli meneillään Art Festival ja paikka oli ihan tupaten täynnä. Meillä meni hermot ympäriinsä ajelemiseen ja hostellista toiseen juoksemiseen ja sitten mä sanoin, että me lähdetään takasin Killarneyyn, jos seuraavassakaan majapaikassa ei oo tilaa. Ja siis välimatkaa Killarneyn ja Galwayn välillä on, kilometreistä ei tietoa, mutta ajotunteja n. 3. Täysin järjetöntä siis, mutta joku veti mua takasin Killarneyyn. Veti itseasiassa meitä molempia. Sen majapaikan ovea ei tultu edes avaamaan, joten soronoo ja me lähdettiin takaisin Killarneyyn. Kun nähtiin monen tunnin jälkeen taas sen kaupungin valot, niin olo oli aika voitokas. Ja majapaikkakin löyty suhteellisen kivuttomasti, herttanen B&B, jonka omistaja heitti meidät vielä myöhään illalla keskustaan, kun mieli teki vähän juhlia. Ja siellähän sä sitten olit. Siinä kaupungissa, siinä baarissa, sen tiskin takana. Just siinä.
Sinä iltana me puhuttiin ekan kerran. Emmä ottanu susta oikein selvää, luulin että kyttäsit ystävääni. Me jäätiin niille after partyille ja olin jotenkin niin kotona. Ne kaikki ihmiset oli uskomattomia, et pelkästään sinä. Me naurettiin, vaihdettiin tarinoita ja luotiin hetkiä, joita en halua unohtaa koskaan. Enkä unohda. Silloin myös kosketit mua ekan kerran ja se sähkö latasi mut täyteen energiaa. Seuraavana iltana juhlittiin viimeistä iltaa Irlannissa, siis kaverini osalta. Mähän olin jäämässä. Minä, ystäväni, se poke ja sinä lähdettiin jatkojen jatkoille sen poken kotiin. Katottiin telkkaria, juotiin vodkaa ja. Sitten sä koskit mua. Silitit mun jalkaa varovasti ja vilkasit mua ujosti. Mä en uskaltanu liikahtaakkaan tai tehdä mitään. Olin vaan ja mun syke hyppäs yli sataseen. Kun ässä ja ystäväni menivät toiseen huoneeseen sä pyysit mut viereesi sohvalle. Muistaakseni otit käteni käteesi, muistaakseni. Miksen mä muista? Mutta sen suudelman muistan. Sä suutelit mua kesken mun lauseen ja siihen loppui mun sen astinen elämäni. Ja alkoi elämä siinä maailmassa, jossa mun täytyy elää sen asian kanssa, että sä et ole mun. En vaan tiennyt sitä silloin, mä vaan suutelin.
Se yö oli ihana. Me puhuttiin ja suudeltiin, puhuttiin lisää. Halailtiin. Oltiin päällekkäin, kyljikkäin, lomittain, myttynä. Jo silloin sä kiedoit mut siihen myttyyn, jota myöhemmin tulin rakastamaan enemmän kuin mitään muuta. Se oli turvallisin mytty koskaan, turvallisin paikka koskaan, rakkain paikka koskaan. Tän kirjoittaminen murtaa mun sydämen. Aamulla lähdettiin takaisin sinne yökerhoon, koska asuit sen yläkerrassa. Mentiin sinne huoneeseen, josta myöhemmin tuli meidän oma pieni salainen maailma. Ne tunnit siellä oli upeita, mutta liian lyhyitä. En muista nukuttiinko ollenkaan, ehkä vähän. Ja silti varmaan liikaa, ei niitäkään tunteja olis saanut hukata.
Ja illalla me lähdettiin. Hyvästelin sut ja lähdin enkä tiennyt tapaanko sua enää koskaan.
Tapasin.
To be continued.
