Kuvat

Mun päässä pyörii ajatuksia ja kuvia. Tuot itses ja kuvas mun päähän ihan pyytämättä. Ne on kuvia susta, kuvia meistä, teistä, sun ja hänen kihlajaiskuva. Näytät siinä hämmentyneeltä ja hän on peloissaan. Hän pelkää menettävänsä sut, vaikket kai koskaan kokonaan hänen ollutkaan. Et oo kai kenenkään, sä et löydä paikkaas. Tai uskalla löytää. Näytät siinä kuvassa ylpeältä ja yllättyneeltä. Yllättyneeltä siitä, että menit kihloihin vaikket halunnut ja nyt hymyilet siinä kuvassa niille appivanhemmille? Mä vaan arvailen, en tiedä. Miten voisin tietää kun sä et kerro. Kerro mulle miten paha sun on olla.

Sanoin sua mun poikaystäväks. Siks, että halusin kertoa jollekin täällä miten paljon mulla on ikävä ja miks tää on niin hankalaa. Melkein purskahdin nauruun kun sanoin sen. Poikaystävä. Melkein teki mieleni lisätä, että se on kyllä kihloissa jonkun muun kanssa. Pikkuvikoja. Ja oikeestihan se ei oo se suurin ongelma. Suurin ongelma on se, että sä pelkäät. Etkä uskalla sitäkään myöntää. Pliis, ole mies. Mäkin tein kaiken tän vaikka pelkäsin kuollakseni. Kuollakseni, enkä liiottele yhtään. Heitin moraalinikin jorpakkoon sun takias. Ja se on iso uhraus. Ja nyt mun täytyy valehdella täällä siitä ketä kaipaan. Tai kaipaan sua, se on totta. Mutta kaipaan jotakuta joka ei ees kuulu mulle.

Lies, lies, oh all the lies…

Vittu mä oon kyllästyny voi saatanan saatana. Tilanne vaatii sisua.

Kenen oma

Päässäni yritän kuulua jollekin toiselle. Olla jonkun toisen kanssa, nuuhkia jonkun toisen kaulaa, rakastaa sitä toista. Olla rakastamatta sua. Yritän olla vertaamatta sua siihen toiseen, mitä sitten että sen silmät ovat turkoosit eivätkä ruskeat? Mitä sitten, että sen kädet ei tunnu samalta kun sun ja sen sydämen rytmi pelottaa mua? Mitä sitten, vaikkei se hymyile niinkun sä, naura niinkun sä, oo niinkun sä? Mitä sitten?
No just sitä

Mut se ei kuulu kellekkään muulle niinkun sä, se ei saa mua itkeen niinkun sä. Se ei oo kusipää niinkun sä ja se ei jätä mua yksin niinkun sä. Mutta… Kuinka raskasta on miettiä mitä jos, entä jos. Jos syksyllä kaikki oliskin toisin sun kanssa, jos tulisitkin järkiis. Jos odottaisitkin mua, jos rakastaisitkin mua. Mua, et sitä toista. Ja mäkin saisin rakastaa sua, en tota toista.

Mut mitä jos en enää halua? Mua kyllästyttää kultapieni, tää juttu alkaa käydä tosi vanhaks. Vihaan tätä juttua. Vihaan sua, vihaan meitä, vihaan laivoja ja rakkautta. Vihaan merta, vihaan käsiä, vihaan hymykuoppia ja ruskeita silmiä. Ja mua kyllästyttää. Kyllästyttää kädet ja silmät ja meret. Ja kyllästyttää jossittelu. Eniten kaikista oon kyllästyny miettiin mitä jos. Joten mitä jos vietäs tää nyt loppuun? Sit ei tarvis miettiä enää, että voisko ruskeet silmät saada tänkin hetken tuntuun paremmalta, voi harmi kun tolla on noi turkoosit. Osaisin olla kiitollinen just niistä turkooseista, koska en enää ees muistais kenelle ne ruskeat kuuluu ja miks mulla on niitä niin ikävä.

Jo riittää

Tänään mä haluisin sulkee sen oven, enkä avata sitä enää koskaan. Kävellä siitä ovesta sinne paremmalle puolelle ja sitten lukita sen oven. Tikslukkoon ja nielastaan avain. Koska mä en jaksa velloo tässä surussa enää, maailma on maalattu kyynelillä, jos sä et oo siinä. Haluan että katoat kokonaan ja viet ne kyyneleet mennessäs. Et voi antaa mulle enää mitään, vaikka toivoisin että voit. Sä oot sulkenu ittes, miten se menikään niin. Kun tapasin sut, olit niin auki että näin kaiken mitä sussa oli. Paljon tarjolla.

Ovia on oikeestaan kolme. Ensimmäinen ovi on tää mistä oon rampannut jo niin paljon, että saranat nitisee. Sen kahvakin roikkuu, koska pidin siitä kiinni kaksin käsin kaikki ne vuodet, kun en halunnut sulkea sitä lopullisesti, mutta en halunnut sunkaan sitä avaavan. Se on se ovi, minkä takana sä oot ilkee ja terävä ja sulla on se tyttö ja sä oot ihan hukassa. Ja sen oven takana mun maailmassa on kyyneliä ja häpeää, huonoa moraalia ja kipinöitä. Ainoo syy valita tää ovi on ne kipinät. Ja se, että haluaisin että oot onnellinen, etkä hukassa. Ihan kun mä voisin olla sulle kompassi.

Toisen oven takana sä oisit mun. Mä vaatisin sulta sitä valintaa, päätä jo kenet valitset! Valitse mut. Tän oven takana mä sanoisin sulle, että meidän pitää nyt puhua. Mulla olis silmissä kyyneleitä ja paljon sanottavaa. Mut mä en osaa valita tätä ovea, mä en osaa olla sellainen nainen. En halua olla.

Ovi numero kolme päättää kaiken. Siinä ovessa ei lue Welcome vaan The End. Jos kävelen siitä ovesta, se tarkoittaa että me ei enää koskaan nähdä, me ei enää koskaan puhuta. Ja jos valitsen tän oven niin mun on kerrottava se sulle. Mun on sanottava sulle niin pahasti, että sä et enää koskaan halua puhua mulle, halua nähdä mua. Halua mua. Koska jos jätän pienenkin mahdollisuuden meille niin en osaa olla käyttämättä sitä. Ja mä en jaksa enää. Jos valitsen tän oven niin mä en jaksa enää. Sitten sen on oltava loppu.

I am so dumb
Just beam me up
I've had it all forever
I've had enough

Oh yes, I've had enough.

Hyvinkin perisuomalaisesti mua vituttaa nyt. Ja mä oon kyllästyny. Mä oon kyllästyny tykkäämään susta ja mua vituttaa se että koskaan tavattiin. Hyvin yksinkertasta. Mä oon kyllästyny siihen että mun sydän hyppää metrin joka kerta kun puhelin soi ja mua vituttaa oottaa sun puheluas, mitä se ees muuttais? Ei mitään. Kaikesta huolimatta sä oot siellä, mä täällä. Sä kihloissa, mä ihan yksin.

Ja mä oon helvetin väsyny. Vai väsyny helvettiin?

Ja onhan mulla oikeus pienessä päässäni vihata sua toisinaan, onhan? En tee sitä pahalla, mut tahallaan, koska viha vie joskus vähemmän energiaa kun suru. Tai ikävä. Saati sitten rakkaus. Ja sitä paitsi, millä oikeudella sä ees tulit ja mylläsit kaiken ylösalasin ja sit et jääny kattomaan miten käy. Pelkurit juoksee karkuun. Ainii. Kuka juoksi ja minne? Tai lensi. Sähän oot siellä missä ennenkin ja mä lähdin. Pyytäisin anteeks mutta en.

Ja millä oikeudella annoit mulle rakkauden mereen ja käsiin ja nyt mua itkettää joka kerta kun katon ikkunasta ulos?

Mä pelkään eniten sitä et kun palaan niin kaikki on ihan niinku ennenkin. Oot yhtä kihloissa ku ennenkin ja yhtä munapää kun ennenkin. Tai sit että kaikki on niin toisin, ettet ees puhu mulle enää. Etten enää saa polttaa tupakkaa ja täristä parvekkeella samalla kun kuuntelen sun murretta. Etten enää voi kertoo sulle kuinka epäonnistunu oot poliisikoirana ja kuinka mua pelottaa katuvalot jotka sammuu. Ettet enää naura mulle ja sano että pöljä. Etten enää oo pöljä.

En ollu ennen sua. Millä oikeudella teet ihmisistä pöljiä ja jätät ne yksin?

Tänään vihaan sua.

Kyllä kannattaa!

Kaipasin sua tänään niin että mua särki ja kerroin siitä ystävälle. Sain vastaukseksi sanat: ”ei kannata tuhlata aikaa”. Kannata? Jumalauta kannata? Anteeks vaan, mutta koska tällä elämällä ja etenkin rakkaudella olis ollu mitään tekemistä kannattamisen kanssa? Kannattaminen kuuluu bisnesmaailmaan, elämässä ei kannata mikään. Ei yhtään mikään. Kaikkein vähiten rakkaus.

Mut jos nyt lähetään tähän kannattamiseen niin eihän mun ois koskaan kannattanu tavata sua. Se ei oo tuonu mulle mitään kannattavaa. Se on tuonu mulle rakkautta, surua, kipua, naurua, itkua, vihaa. Mikään noista ei kannata, kaikki niistä on kuluttanu aikaa ja energiaa. Mun ei ois koskaan kannattanu vastata puhelimeen kun soitit. Ei koskaan, ei yhtään kertaa. Koska kaikki on puhelut on johtaneet siihen, että tykkään susta valtavasti enemmän. Sää ja sun puheenlahjat. Ei. Ei se vaan jumalauta kannata. Mun ei ois koskaan kannattanu suudella sua. Voi ei niitä kipinöitä, voi ei niitä muiskuja. Kipinät vie hirveesti energiaa. Ja aikaa. Kipinöiminen on yhtä tuhlausta! Jumalauta. Vähiten mun kannatti nukkua sun vieressä. Mieti! Nukkua! Se vasta olikin kerrassaan haaskausta, koska nyt kaikki muut yöt tuntuu ihan kävyiltä. Ihanku nukkuis kävyillä. Ei se kannata. Ei vaan jumalauta kannata.

Että lopetetaanko nyt sitte? Ku ei se kannata. Ei mun kannata. Ja sun ei ainakaan kannata. Voit menettää sen liiton, joka kannattaa. Sen hyvän appiukon joka kannattaa ehdottomasti pitää. Jep.

Rikki

Herään siihen sateiseen perjantaiaamuun joka ikinen päivä. Avaan silmäni ja sä oot siinä. Et ole. Sun silmät ovat suklaasta ja hymyilet ja naurat. Oot aamuihminen. Rakastan aamuihmisiä. Ja sua. Venyttelet kun koira, ja kun sanon sen sulle, naurat. Naurat taas. Mua itkettää. Annat mulle muiskun. Me kutsumme niitä muiskuiksi, ne ovat märkiä ja ällöttäviä ja äänekkäitä, mutta ne ovat iloisia. Ja ne kuuluvat aamuihin. Meidän aamuihimme. Oot niin lähellä ja tuoksut unelta ja tupakalta. Ja kuulen sun sydämes lyönnit, se on niin vahva. TUTUM. Se pumppaa ja mä oon turvassa. Kunnes nouset ylös sängystä ja rikot hetken.

Elän jokaisen minuutin uudelleen. Joka aamu elän sen perjantaiaamun, joka oli liian lyhyt ja liian vähän. Liian vähän sitä, liian vähän tätä. Liian vähän sua. Sä poltit tupakkaa ikkunan vieressä ja mä vaan katoin sua. Musta tuntu, että en ees oo siinä, että et ees nää mua. Näitkö? Kun katoin peiliin, näin vaan surua. Käännyin nopeesti pois ja sä sanoit mun näyttävän kauniilta. Älä sano niin, mun teki mieli sanoa, mutta hymyilin vaan. Mä vaan hymyilin. Musta tuntu että olin hymyilly jo monta päivää, vaikka mua itketti joka ikinen hetki. Ja ne kyyneleet ei koskaan tullu.

Yhtäkkiä se koppi tuntu liian pieneltä. Savu sun tupakastas vei kaiken ilman, mun keuhkot oli mustaa täynnä. Mustana surusta ja tupakasta. Keräsin voimia, mun sydän hakkas lujaa ja sen ääni kuulosti kellolta. Tiktaktiktak. Aika on käymässä vähiin. Kyllä säkin sen tiesit, mutta et välittäny. Tai välitit, muttet halunnu näyttää sitä. Enhän mäkään näyttäny. Ja nojauduin sun olkapäätäs vasten ja laskit pääs mun pään päälle. Ja ihan kohta, ihan hetken kuluttua mä nousen ylös, otan laukkuni, hymyilen sulle ja käännyn kävelläkseni pois. Ihan kohta mä suljen ton oven ja kävelen pois ja me ei enää nähdä. Mutta vielä hetken, vielä tän pienen ikuisuuden oon tässä ja nojaan suhun. Mun nenä sun kaulaa vasten, tuoksus mun ympärillä. Vielä hetken tuoksut tupakalta ja unelta. Vielä hetken. Kunnes mä rikon sen.

Kunnes en

Ja päivästä toiseen, tunnista toiseen kävelen sun kanssa sillä pihalla, joka oli täynnä rekkoja ja surua. Jos koskaan niin silloin halusin kellojen pysähtyvän. Että oltais voitu kävellä siinä valkoisessa yössä, sillä rahisevalla hiekalla ikuisesti. Olisin jaksanu ikuisesti, olisin. Ja tiedätkö, en ollut edes onnellinen sillon. Olin aivan hirvittävän yksin. Olisin antanut sulle osan siitä yksinäisyydestä, jos olisit sen ottanut. Tai olisin osannut antaa. En osannut. Se paino vain ja ainoastaan mun hartioita. Ehkä sä kannoit omaa yksinäisyyttäs? Kaikesta siitä huolimatta en olis halunnut sen loppuvan, koska mitä nyt on jäljellä on vielä tuplasti raskaampaa kantaa. En osaa antaa sille tunteelle nimeä. En muuta nimeä kun sun nimesi. Oot kulta hirvittävän raskas kantaa.

Miksi sä nukuit niin levottomasti? Luulin sun asettuvan paikoilleen ja nukahtavan heti, mutta olit levoton ja rauhaton. Vääntelehdit ja kääntyilit muhun päin ja taas pois. Etkö tiennyt jaksatko olla mun lähellä vai et? Otit mun käden ja päästit irti. Mun voimajohto katkes ja olin taas yksin. Tosiasiassa päästit irti jo paljon aikaisemmin. Ja olin yksin koko illan.

Silloinkin kun me haukottiin henkeä yhdellä suulla.

Sun silmissäs välkky suru ja viha kun kerroin siitä yöstä, kun romahdin monta vuotta sitten ja en keksinyt ketään muuta kelle soittaa, kun sut. Mä pystyn puhumaan siitä illasta ja siitä puhelusta, mutta sä et. Miten en kaikkien näiden vuosien aikana tajunnut kuinka syvältä oon viiltäny. Onko sun sydämessäs arpi, jossa lukee mun nimi? Sun nimi on mun hartioissa, se on painunu sinne.
Oot kulta niin raskas kantaa. Niin raskas, liian raskas.

Mutta kannan sua läpi jokaisen päivän. Kunnes en.

Kaikki mitä jäi

Ei jäänyt muuta kuin ikävä. Täällä kaukana on osittain helpompaa hengittää, mutta toisaalta henkeni salpautuu joka kerta kun ajattelen sinua. Kaipaan sinua, en jaksa olla ilman sinua. Kun kuulin äänesi tänään, sydämeni melkein pysähtyi. Sinä pysäytät hetkeni.

Saan välähdyksiä sinusta. Kokoajan. Pääsi minun sylissäni, hiuksesi sormissani, sinun naurusi, hymysi. Ruskeat silmäsi. Välähdyksiä, jotka salpaavat henkeni, jotka tekevät minusta heikomman. Ihan kuin joku potkisi minua vatsaan. Olisit oikeasti tässä niin olisin vahva. Kun olet kaukana ja kaikki mitä minulla on, on nuo välähdykset, en jaksa hengittää. En jaksa olla. En jaksa.

Jätit minulle liian vähän ja liikaa. Liian vähän, että pärjäisin tällä, mutta liikaa että voisin jatkaa muistamatta. En oikeastaan haluaisi muistaa. Ja silti enemmän kuin mitään, pelkään että unohdan. Pelkään sinun unohtavan.

Älä unohda.

Minun piti sanoa se sinulle ennen kuin lähdin, mutta arvaa mitä?
Unohdin.

Lost my mind

En tiedä. Menen sydämeni perässä, koska uskon että niin kannattaa tehdä. Ettei kaduta. Mutta miks tää sitten tuntuu näin pahalta? Pääsen varmaankin hänen syliinsä huomenna. Hänen, joka saa sydämeni hyppimään voltteja ja joka saa hymyn kasvoilleni sanoilla millä tahansa. Hän, joka kuuluu jollekin toiselle.

Sekö tässä tökkiikin? Kun hän ei ole minun?

Minä rakastan häntä. Herään jokaiseen päivään rakastaen häntä ja joka ilta nukahdan ja kuvittelen millaista olisi olla kiinni hänessä. Ja se murtaa minut. Hän sanoi että haluaisi minun olevan onnellinen. Mutta mitä jos en koskaan ole onnellinen ilman häntä?

Kumpi on kamalampaa: se että ei koskaan löydä sitä oikeaa, vai se että löytää hänet, mutta ei saa häntä? Minä en tiedä. Olen kokenut noista kahdesta vain sen toisen.

Sen jälkimmäisen. Ja se on ihan hirveää.