Kun

Harvase yö istun sun sänkys laidalla, tuhansien kilometrien päässä sieltä mihin oikeasti kuulun ja vahdin sun untas. Nukut siinä pienellä kerällä, sun pienet ruskeat silmät on kiinni ja näytät huolestuneelta. Sulla on pitkät raajat, mutta näytät pieneltä, suojeltavalta. Suojaan sinua kaikelta, mikä suhun voisi osua. Ja niiltäkin, jotka eivät ole edes osumassa. Mikään ei kosketa sua, niin kauan kun oon tässä. Mua väsyttää, mutta en nuku, koska sä tarvitset mua. Tarvitset, olen varma.

Harvase päivä kävelen sun perässäs töihin. Sä kävelet nopeasti, mun täytyy melkein juosta. Kipitän muutaman askeleen sun perässäs ja katselen taakseni, ettei kukaan tai mikään seuraa meitä. Sua. Ettei kukaan satuta sua. Kun meet töihin, jään oven ulkopuolelle odottamaan. En voi katsella sun työtäs, se satuttaa mua. Rakastin sua siellä eniten ja siellä sun on pärjättävä ilman mua. Pärjäätkin, olen varma.

Kun valvot, valvon sun kanssa. Elän eri aikavyöhykkeessä, mutta oon siirtynyt sun aikaas. Kun kello on täällä jo reilusti yli puolen yön, elän sun kanssas iltaa. Katson kun juot teetä, kun siristät silmiäs telkkarille, jossa tapahtuu jotain koskettavaa. Istun sun vieressäs sohvalla ja nojaudun sun kaulaas vasten, kun luet lehteä. Kun oikein yritän, tunnen sun tuoksus melkein nenässäni. Melkein. Ja kun väriset kylmästä, mä tulen suhun ihan kiinni ja sun tulee vähän lämpimämpi. Edes vähän, olen varma.

Mutta missä sä olet, kun mua pelottaa? Kun mulla on kylmä ja kun mua itkettää television koskettavat tarinat? Missä sä olet kun mä kävelen töihin, kun mä nukun?

Ehkä et löydä mua. Ehkä sä et vaan löydä mua, vaikka tahtoisitkin. Tahtoisitko? En ole varma.