Taas sä oot hiljaa, vaikka lupasit että me puhutaan. Että vihdoinkin sanotaan ne asiat, jotka on sanottava, että voidaan päästä eteenpäin. Että mä voin päästä eteenpäin. Mä en ymmärrä sua, en tajua miten vaihdat suuntaa ikäänkuin mikään ei koskettais sua. Käännyit takaisin länteen, mä jäin itään.
Mun unessa viime yönä olit ihana. Suutelit paremmin kun oikeesti, puhuit enemmän kun oikeesti. Ja aamulla mun sydän oli ihan särki. Kehtaatki tulla mun uniin häiritseen mun lepoa, mun ainoaa aikaa, jossa oon vapaa kaikista murheista. Ja kiitos kun tulit, koska mulla oli ikävä. Hetken aikaa oltiin yhdessä taas, ihan niinkun aina ennenkin. Aina ennenkin.
Miten aina muuttui muotoon aina ennen? Sen piti olla aina. Nyt ja aina.
Kohta aina ennen muuttuu muotoon ei koskaan. Koska mä unohdan, vaikken haluaisi. Nytkin tuntuu välillä kuin olisin kuvitellut kaiken mitä meillä koskaan oli. Ihan kun joskus en olisi ollutkaan sulle ihan kaikki. Ja sä mulle. Olit mulle puoli maailmaa ja se on hirvittävän paljon. Mutta se ei ollut tarpeeksi, koska se toinen puolikas imi mut kuiviin.
Anna anteeksi, etten jaksanut taistella sitä puolikasta vastaan sun vuoksesi.
Mä hävisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti