4 yötä oli paljon, enemmän kuin pyysin, vähemmän kuin halusin. Yritin vangita hetkiä pulloon, lukita ne piiloon sinne, johon vain minä voin katsoa. Ovatko ne siellä ja kuinka kauan? Muistot ovat kuin savu, ne livahtavat sormiemme läpi liian helposti. Puristan ne nyrkkiini ja sinetöin käteni visusti. Rystyset valkoisina pidän kiinni kaikesta mitä muistan.
En ole koskaan nähnyt sydämen lyövän niin, että se näkyy rinnasta läpi, en koskaan. Tämän haluan muistaa.
Meidän ympärillämme leijaili sanoja, jotka eivät tulleet ulos. Tunsitko sinäkin sen, tiesitkö että minulla oli paljon asiaa, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Jokin sinussa vaiensi minut ja kaikki mihin pystyin oli koskettaa sinua. Jos kosketin sinua puoliksikaan yhtä paljon kuin sinä minua, oletan sinun muistavan kyllä. Oletan sinun tietävän, että sillä oli merkitystä. Sillä oli.
Tuoksusi leijaili ympärillämme, huumaavaa. Pääni oli niin kevyt, sydämeni raskas. Ja sen kuinka puristit minut niin lähelle itseäsi, että minun olisi tultava lävitsesi päästäkseni yhtään lähemmäs, tahdon muistaa.
Ja sen viimeisen illan itkin. Ne viimeiset tunnit minä itkin, sinä nukuit. Opettelin hengityksesi rytmin, huuliesi kaaren muodon, sydämesi rummun. Sinun tapasi käpertyä sängyn reunaan ja sitten etsiä käteni omaasi, voisinko edes unohtaa?
Miksi te kaikki aina unohdatte hetket, joita minä olin rakentamassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti