Mulla on ikävä muitakin kun sua. Kirjotan tän nyt ikäänku sulle, kun oot oikeestaan ainoo, joka vois ehkä auttaa. Tai sulle haluisin ainaki puhua tästä. Muille en halua. Enkä jaksa. Tai pysty. Kaikkea edellä mainittua.
Sillon kun sä näit sen toisen, se oli vielä ihan pieni. Ihan kesken. En sillon vielä osannut rakastaa sitä, se oli niin ärsyttävä. Mun olis pitäny rakastaa sitä, mutta en jaksanu, mut siltikin pidin siitä huolta. Se rakkaus tuli sitten kun sitä vähiten odotti. Yhtäkkiä tajusin, etten vois kuvitella elämääni ilman sitä ja että tekisin ihan mitä tahansa sen puolesta. Ja mun kasvoille sytty maailman levein hymy ku katoin sitä. Voi että. Voi että mä rakastin sitä.
Rakastan.
Sitä toista et nähnyt koskaan, mut mä tiiän et oisit nauranu sille. Kaikkihan sille nauro, se oli Reppana isolla ärrällä. Toivon ettei se haitannu sitä et sille naurettiin, kun se nauruhan oli kaikki puhtaasti rakkauden värittämää. Se tuijotti niillä silmillään ja se katse sai mussa aikaan halun suojella ja pelastaa. Se tarvi vähä suojelua, se ei pärjänny yksin ja mä pidin siitä huolta, olin sen oma leijonaemo. Kunnes...
Tälle ikävälle ei löydy enää ees sanoja. Vähän ku ikävöis omaa jalkaansa tai jotain, joka on ollut osa sua aina ja nyt kun se on viety niin ei tiedä enää miten vois jatkaa. Mut jatkaahan ihmiset ilman jalkojaanki niin kai munki pitäs jatkaa ilman niitä. Mut tarvisin apua. Ja tukea. Ja tiätkö, ennen kaikkea tarvisin halauksen.
Sun halauksesta maksaisin miljoonan. Mut enhän mä oo rikas.
En oo yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti