Nyt kun olen kuullut sen sinun suustasi minun on helpompi jatkaa eteenpäin. Kaipaan sinua hirveästi, mutta sinulla on oikeus sanoa minulle hyvästi. En vastaa siihen hyvästiin, sanoisin mieluummin näkemiin. Tai jotain. En tiedä. Miksi sinun pitää hymyillä noin?
Nyt kun tämä on lopussa minun on helpompi unohtaa. Sinä taisit unohtaa jo. Vai muistitko edes koskaan? Taisin olla sinulle pelkkä leikki. Piiripienipyöri, kunnes kyllästyit. En koskaan pitänyt leikeistä. Olen liian tosissani, olin jo pienenä. Miksi sinun pitää nauraa noin?
Nyt kun peli on jo menetetty minun on helpompi olla se mitä olen. Saan olla surullinen, ei tarvitse esittää vahvaa. Saan olla ruma ja suttuinen, ei tarvitse laittautua. Sinä et tainnut tuntea sitä painetta. Tiesit olevasi silmissäni täydellinen. Miksi sinun pitää katsoa minua noin?
En tiedä mitä sanoisin sinulle. "Hyvää lomaa! Ja hyvää jatkoa!" Kuulostaa todella laimealta. Tiedän kyllä mitä haluaisin sanoa. Haluaisin sanoa, että palauta se sydän sitten kun ehdit. Kiitos kun valitsit niin väärin kun vaan valita voi. Kiitos kun veit uskoni siihen, että jotain hyvääkin voisi joskus tapahtua. Kiitos että teit elämästäni täällä niin vaikeaa. En sano mitään. Miksi sinun pitää kävellä pois?
torstai 19. helmikuuta 2009
Long time no see
Sulla oli ruskee micmacin paita ja silmät, jollaisia en ollut ikinä ennen nähnyt. Enkä sittemminkään. Ainutkertaiset silmät ne on. En uskonut rakkauteen ensi silmäyksellä, enkä usko vieläkään, mutta sitä se oli. Kävelit siitä ohi hymykuoppines kaikkines ja mun sydän jätti väliin lyöntejä ainakin kymmenen. En olis uskonut ikinä milloinkaan koskaan, että sinäkin huomasit mut. Mutta sä huomasit. Huomasit mun silmät ja hiukset ja hymyn ja hampaat ja rakastit mua ihan hirvittävän paljon just sillon. Rakastit mua sillonkin, kun mä rakastin kaikkea paitsi sua. Rakastin cocis lightia ja numeroa 15. Ja sitä sairautta, joka oli mun koko elämä.
Kaikki meni niin pieleen heti alusta lähtien. Voi että mä pelkäsin sua. Pelkäsin ihan hirveesti. En pystynyt ymmärtään minkä takia rakastit mua. Enhän edes rakastanut itseäni. Olin jo naimisissa kieroutuneen ja myrkyttyneen mieleni, sairauden nimeltä A kanssa. Et sinä mahtunut meidän väliin, ei sulle vaan ollu tilaa. Ois pitänyt olla. Elämä saattais olla nyt aika erilaista.
Yritys numero kaksi meni yhtä pieleen kuin se ensimmäinenkin. Voi voi ja lämmin leipä. Yritin tehdä sulle tilaa ja ottaa uusinnan, mutta täysin vääristä syistä. En siks että oisin rakastanut sua vaan siks, että halusin jonkun muistavan miten mua rakastetaan. Itkin verta kun näin miten suhun sattu, kun jätin sut taas yksin ja lähdin sen toisen matkaan. Mutta en osannut muuta, ymmärräthän? Ymmärräthän, että en halunnut sulle mitään pahaa? Se oli vahinko ja antaisin mitä vaan, jos voisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä asiat toisin. Antaisitpa anteeks. Mutta sä oot täynnä vihaa ja sääliä kun katot mua. En halua nähdä sua enää ikinä.
Joskus itkuhouruissani kuvittelen millasta meidän elämä vois olla. MEIDÄN elämä. Mieti. Se ois hienoa. Istuttais kuistilla ja kahvi se vaan porisis ja linnut laulais. Sä kertoisit mulle juttuja sillä ihanalla murteella ja mä nauraisin niin kuin nauroin joskus kauan aikaa sitten. Silittelisit mun niskaa ja hyräilisit sitä laulua, jonka sanoit kertovan meistä. Kukaan ei oo koskaan kattonut mua niinkuin sä. Se katse imartelee enemmän kuin miljoona sanaa. Eikä me sanoja tarvittaiskaan. Meidän maailmassa olis vaan tivoleita ja aurinkoa, hymykuoppia ja porilaisia iltoja.
Rakastan sua.
Kaikki meni niin pieleen heti alusta lähtien. Voi että mä pelkäsin sua. Pelkäsin ihan hirveesti. En pystynyt ymmärtään minkä takia rakastit mua. Enhän edes rakastanut itseäni. Olin jo naimisissa kieroutuneen ja myrkyttyneen mieleni, sairauden nimeltä A kanssa. Et sinä mahtunut meidän väliin, ei sulle vaan ollu tilaa. Ois pitänyt olla. Elämä saattais olla nyt aika erilaista.
Yritys numero kaksi meni yhtä pieleen kuin se ensimmäinenkin. Voi voi ja lämmin leipä. Yritin tehdä sulle tilaa ja ottaa uusinnan, mutta täysin vääristä syistä. En siks että oisin rakastanut sua vaan siks, että halusin jonkun muistavan miten mua rakastetaan. Itkin verta kun näin miten suhun sattu, kun jätin sut taas yksin ja lähdin sen toisen matkaan. Mutta en osannut muuta, ymmärräthän? Ymmärräthän, että en halunnut sulle mitään pahaa? Se oli vahinko ja antaisin mitä vaan, jos voisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä asiat toisin. Antaisitpa anteeks. Mutta sä oot täynnä vihaa ja sääliä kun katot mua. En halua nähdä sua enää ikinä.
Joskus itkuhouruissani kuvittelen millasta meidän elämä vois olla. MEIDÄN elämä. Mieti. Se ois hienoa. Istuttais kuistilla ja kahvi se vaan porisis ja linnut laulais. Sä kertoisit mulle juttuja sillä ihanalla murteella ja mä nauraisin niin kuin nauroin joskus kauan aikaa sitten. Silittelisit mun niskaa ja hyräilisit sitä laulua, jonka sanoit kertovan meistä. Kukaan ei oo koskaan kattonut mua niinkuin sä. Se katse imartelee enemmän kuin miljoona sanaa. Eikä me sanoja tarvittaiskaan. Meidän maailmassa olis vaan tivoleita ja aurinkoa, hymykuoppia ja porilaisia iltoja.
Rakastan sua.
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Viha
Nyt on pakko irrottaa siitä unelmasta. Se valui sormieni lävitse jo kauan aikaa sitten. Itselleen on niin helppo selitellä kaikenlaisia tarinoita. Ehkä se ei uskalla soittaa. Ehkä sillä on ollut kiire. Ehkä sekin leikkii vaikeasti tavoiteltavaa, ihan niin kuin minäkin. Joopa joo. Ehkä sitä ei vaan kiinnosta. Ehkä on tullut aika lopettaa tämä itsepetos ja jatkaa matkaa. Ja kyllä mä tästäkin selviän. Olen selvinnyt pahemmastakin. Kyllä tämän itsetunnon saa vielä korjattua. Kyllä musta tulee taas joskus ehjä ja kokonainen ja upea. Joopa joo.
Miksen osaa elää elämää itseäni varten? En riitä itselleni syyksi olla täällä. Tarvitsen aina jonkun, jota tehdä onnelliseksi. Jonkun jota palvella. Helvetti miten säälittävää. Ihan uskomatonta. Mun pitäis olla oman elämäni tärkein ihminen. Tämän tylsän ja puuduttavan tragikomedian päätähti. Oikee stara. Joopa joo.
Ja haista sinäkin kusipää kukkanen, joka ihan ensimmäisenä sait minut tuntemaan itseni niin pieneksi ja merkityksettömäksi. Katkeruus rumentaa, mutta entä sitten. Mä vihaan sua enkä ikinä anna anteeksi. Vellon oikein siinä vihassa. Lainehdin raivon aalloilla ja nautin siitä, että sua sattuu. Sua kaduttaa. Ihan varmaan kaduttaa. Joopa joo.
Nämäkin sanat kumpuavat jostain syvältä, jonne en löydä kuin vahingossa. Viha toimii tänään paremmin kuin suru ja ahdistus. VIHAAN VIHAAN VIHAAN. Kädet nyrkissä, rystyset valkoisena vihaan tänään kaikkea ja kaikkia ja poljen maata ja huudan ja kiukkuan ja silmäni iskevät salamaa. En ole surullinen enää koskaan, vihaan vaan. VIHAAN. Joopa joo.
Miksen osaa elää elämää itseäni varten? En riitä itselleni syyksi olla täällä. Tarvitsen aina jonkun, jota tehdä onnelliseksi. Jonkun jota palvella. Helvetti miten säälittävää. Ihan uskomatonta. Mun pitäis olla oman elämäni tärkein ihminen. Tämän tylsän ja puuduttavan tragikomedian päätähti. Oikee stara. Joopa joo.
Ja haista sinäkin kusipää kukkanen, joka ihan ensimmäisenä sait minut tuntemaan itseni niin pieneksi ja merkityksettömäksi. Katkeruus rumentaa, mutta entä sitten. Mä vihaan sua enkä ikinä anna anteeksi. Vellon oikein siinä vihassa. Lainehdin raivon aalloilla ja nautin siitä, että sua sattuu. Sua kaduttaa. Ihan varmaan kaduttaa. Joopa joo.
Nämäkin sanat kumpuavat jostain syvältä, jonne en löydä kuin vahingossa. Viha toimii tänään paremmin kuin suru ja ahdistus. VIHAAN VIHAAN VIHAAN. Kädet nyrkissä, rystyset valkoisena vihaan tänään kaikkea ja kaikkia ja poljen maata ja huudan ja kiukkuan ja silmäni iskevät salamaa. En ole surullinen enää koskaan, vihaan vaan. VIHAAN. Joopa joo.
Only dreams can take me there
Joskus olet unessa niin todellinen. Ihan kuin olisit siinä oikeasti sanomassa niitä sanoja, joita kaikista eniten haluan kuulla. Helpotus humahtaa lävitseni kuin aalto. Huh. Kyllä minä tiesin, että haluat minut. Minä niin tiesin sen. Ei niistä vaativista käsistä voinut erehtyä. Ja siinä hetkessä, jossa sinä haluat minut, voisin olla ikuisesti. En kaipaa mitään, enkä ketään. Sinä riität ja sinä olet kaikki. Olen niin täynnä ja kokonainen ja ehjä.
Sitten minä herään.
Tässä todellisessa maailmassa sinä et ole minun. Ja olen niin epävarma. En ymmärrä miten saatoin erehtyä niin. Ne huulet halusivat minua ja ne silmät ja ne kädet. Vai olinko niin väärässä? Annoinko oman haluni sekoittua toteen? Halusinko minä sinua niin paljon, etten huomannut inhoa katseessasi? En halunnut huomata. En minä tiedä. En muista. Haluaisin selityksen, päätöksen tälle tarinalle. Mutta en uskalla kysyä. Missä minä olin kun rohkeutta jaettiin?
Kunpa voisin pysyä aina unien maailmassa. Siinä upeassa hattaraisessa hutussa, jossa kaikki on niin kaunista ja pehmeää. Siellä missä ei ole teräviä reunoja ja sanoja, jotka tekevät sydämeeni reikiä. Mutta ne houreiset, hämärät ja sumuisat unet häipyvät yhtä nopeasti kuin tulevatkin. Ne ovat vain houkutuslintuja. Saavat minut kiljumaan halusta ja jättävät sitten haukkomaan henkeäni. Yksin omassa huoneessani. Niin yksin, niin yksin.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Niin täynnä tyhjää
Toivon, että voisin pysäyttää mieleni edes hetkeksi, mutta se juoksee samaa ympyrää yötä päivää. Se on väsymätön ja armoton, eikä nuku koskaan. Täyttää uneni sinulla, täyttää päiväni sinulla, 24 tuntia päivässä sinua. Se on liikaa. Olet ihana, mutta se on silti ihan liikaa. LOPETA. LOPETA. LOPETA. Toisinaan minun tekisi mieli huutaa. Mene jo pois. Miksi kiusaat minua? En koskaan ikinä milloinkaan saa sinua ja voi luoja se ajatus kaivaa minuun reiän. Se reikä on kipeä ja arka, ja yritän piilottaa sen ihan kaikilta. Yritän olla kuin sitä ei olisikaan, mutta näinä yksinäisinä hetkinä se ilmoittaa olemassaolostaan, sykkii, hakkaa ja repii minua rikki.
Jos olisin rohkea ja vahva, kysyisin sinulta miksi et halua minua. Mutta en pysty kuulemaan sitä vastausta. Hajoaisin sellaisiin palasiin, että minusta ei tulisi ehjää enää koskaan. Joskus kannattaa suojella itseään, edes vähän. Sisimmässäni tiedän kyllä vastauksen. Jos näkisin itseni sinun silmilläsi, en totta tosiaan haluaisi itseäni. Säälittävä, pelokas, epävarma, roikkuva, tarttuva, ihmisraato. Minusta näkee kilometrin päähän, että tarvitsen sinua. Avuttomuus meni muodista jo kauan aikaa sitten.
Oletko itse tavannut sellaista ihmistä, joka vie sinusta kaiken sen mitä olet? Imee sinusta kaiken neulan lailla, ja syystä tai toisesta, se tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Kunnes se ihminen lähtee ja vie osan sinua mukanaan. Olet niin tyhjä, että sisälläsi kaikuu. Sinne ei jää mitään muuta kuin huuteleva haamu. Siellä se huhuilee ihan yksikseen. Olisi parempi olla täynnä surua, kuin niin tyhjä, että et tunne enää olevasi elossa. Et sinä sitä varmaan tahallasi tehnyt, mutta oli miten oli, siellä sinä nyt kävelet minun sieluni ylläsi.
Jos olisin rohkea ja vahva, kysyisin sinulta miksi et halua minua. Mutta en pysty kuulemaan sitä vastausta. Hajoaisin sellaisiin palasiin, että minusta ei tulisi ehjää enää koskaan. Joskus kannattaa suojella itseään, edes vähän. Sisimmässäni tiedän kyllä vastauksen. Jos näkisin itseni sinun silmilläsi, en totta tosiaan haluaisi itseäni. Säälittävä, pelokas, epävarma, roikkuva, tarttuva, ihmisraato. Minusta näkee kilometrin päähän, että tarvitsen sinua. Avuttomuus meni muodista jo kauan aikaa sitten.
Oletko itse tavannut sellaista ihmistä, joka vie sinusta kaiken sen mitä olet? Imee sinusta kaiken neulan lailla, ja syystä tai toisesta, se tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Kunnes se ihminen lähtee ja vie osan sinua mukanaan. Olet niin tyhjä, että sisälläsi kaikuu. Sinne ei jää mitään muuta kuin huuteleva haamu. Siellä se huhuilee ihan yksikseen. Olisi parempi olla täynnä surua, kuin niin tyhjä, että et tunne enää olevasi elossa. Et sinä sitä varmaan tahallasi tehnyt, mutta oli miten oli, siellä sinä nyt kävelet minun sieluni ylläsi.
lauantai 14. helmikuuta 2009
Putoan
On päiviä jolloin en tee muuta kuin putoan. Putoanputoanputoan. Se on sellainen loputon kuilu. Loputon pimeys ja tyhjyys, jossa tiivistyy kaikki se paha. Minulla on ikävä jotakin sellaista mitä ei enää ole olemassa. Ei ole ollut vuosikausiin. Minulla on ikävä sellaista ystävyyttä, joka maistui karkkikaulanauhoilta. Sellaista kotia, jonka seinät oli maalattu kullalla ja rakkaudella. Sellaisia päiviä, jolloin oli niin helppo hengittää. Silloin kun minä vielä riitin itselleni. Nyt olen riittämätön. En jaksa omaa seuraani, omia ajatuksiani, omaa kehoani. Raiskattu ruma ja arpinen keho. Riisutut, kylmät ja uskomattoman sairaat ajatukset. Vaihtaisin paikkaa kenen tahansa kanssa. Mikä tahansa vankila olisi parempi kuin tämä, jonka olen itselleni rakentanut.
Elämäni kauhein päivä oli 31.8.2006. Silloin putosin korkeammalta kuin koskaan. Sillä tavalla en halua pudota enää milloinkaan. Muistikuvat ovat hämäriä, mutta häpeän tunnen yhä kuin se olisi tapahtunut eilen. Miten ihmeessä pilasinkin kaiken niin? Miten ihmeessä saatoin olla niin typerä? Syytin sinua S, jostain sellaisesta, jonka olin luvannut jo antaa anteeksi. Miksi palasin siihen vihaan taas kerran? Tiedän nyt, että et vain kestänyt sitä enää. Et kestänyt kamalia syytöksiäni ja veitsenterävää kieltäni. Anna anteeksi. (Et anna.) Ja niin sinä lähdit. Ja niin minä huusin. Roikuin sinussa, roikuin siinä sydämenpysäyttävässä hetkessä, joka oli niin musta, että luulin sokeutuvani. Siinä hetkessä olin varma, että maailma pysähtyy nyt. Että aurinko ei enää koskaan nouse. En enää koskaan herää uuteen päivään, enkä enää koskaan ole onnellinen. 1.9.2006 aurinko nousi kuitenkin. Ja minä heräsin, mutta ei, en ollut onnellinen. En ollut onnellinen 2.9. enkä 3.9. jolloin sinä täytit vuosia. Täytit vuosia ilman minua. Kävelin väkisin noiden harmaiden päivien läpi sisulla, jota löytyy vain suomalaisesta naisesta. Loin ympärilleni muurin, jonka läpi pääsi vain yksi. Pelotin itseäni ja kaikkia ympärilläni olevia. Olin harmaa ihmisen raato, ruma ja likainen ja voi, niin väsynyt.
Ei, en voi kertoa teille miten selvisin. En tiedä, en muista. Ehkä en selvinnytkään. Totuin kipuun ja syyttävään mieleeni. Totuin alistumaan kurjuuteeni. Ehkä ei olisi pitänyt. Kaipaan sinua edelleen niinä päivinä, kun putoan. Vain sinä voisit minut sieltä nostaa. Sinulla on ne turkoosit silmät, jotka valaisevat puoli huonetta. Ja se hymy, joka antaa minulle sellaisen turvan ettei mikään muu. Mutta en näe sitä hymyä enää koskaan. Etkä enää koskaan vie minua siihen paikkaan, jossa olen ollut onnellisin.
Miten ihminen selviää tälläisestä putoamisesta? Näistä tyhjistä, mitättömistä, pimeistä päivistä. En tiedä. Minä vain odotan niiden loppuvan. Odotan, että ne laahaavat ylitseni ja löydän taas valonhäivän johon tarrautua. Tarraudun kaikin voimin ja hymyilen niin, että poskia kiristää. Ilo voittaa hetkeksi. Hetken ajan olen onnellinen. Hetkeksi unohdan kaiken menneen, enkä kaipaa mitään. En edes sinua. Hetken aikaa minulla on ympärilläni kaikki mitä tarvitsen. Katson taakseni ja naurahdan. Sinne sinä jäät, johonkin kauas.
Elämäni kauhein päivä oli 31.8.2006. Silloin putosin korkeammalta kuin koskaan. Sillä tavalla en halua pudota enää milloinkaan. Muistikuvat ovat hämäriä, mutta häpeän tunnen yhä kuin se olisi tapahtunut eilen. Miten ihmeessä pilasinkin kaiken niin? Miten ihmeessä saatoin olla niin typerä? Syytin sinua S, jostain sellaisesta, jonka olin luvannut jo antaa anteeksi. Miksi palasin siihen vihaan taas kerran? Tiedän nyt, että et vain kestänyt sitä enää. Et kestänyt kamalia syytöksiäni ja veitsenterävää kieltäni. Anna anteeksi. (Et anna.) Ja niin sinä lähdit. Ja niin minä huusin. Roikuin sinussa, roikuin siinä sydämenpysäyttävässä hetkessä, joka oli niin musta, että luulin sokeutuvani. Siinä hetkessä olin varma, että maailma pysähtyy nyt. Että aurinko ei enää koskaan nouse. En enää koskaan herää uuteen päivään, enkä enää koskaan ole onnellinen. 1.9.2006 aurinko nousi kuitenkin. Ja minä heräsin, mutta ei, en ollut onnellinen. En ollut onnellinen 2.9. enkä 3.9. jolloin sinä täytit vuosia. Täytit vuosia ilman minua. Kävelin väkisin noiden harmaiden päivien läpi sisulla, jota löytyy vain suomalaisesta naisesta. Loin ympärilleni muurin, jonka läpi pääsi vain yksi. Pelotin itseäni ja kaikkia ympärilläni olevia. Olin harmaa ihmisen raato, ruma ja likainen ja voi, niin väsynyt.
Ei, en voi kertoa teille miten selvisin. En tiedä, en muista. Ehkä en selvinnytkään. Totuin kipuun ja syyttävään mieleeni. Totuin alistumaan kurjuuteeni. Ehkä ei olisi pitänyt. Kaipaan sinua edelleen niinä päivinä, kun putoan. Vain sinä voisit minut sieltä nostaa. Sinulla on ne turkoosit silmät, jotka valaisevat puoli huonetta. Ja se hymy, joka antaa minulle sellaisen turvan ettei mikään muu. Mutta en näe sitä hymyä enää koskaan. Etkä enää koskaan vie minua siihen paikkaan, jossa olen ollut onnellisin.
Miten ihminen selviää tälläisestä putoamisesta? Näistä tyhjistä, mitättömistä, pimeistä päivistä. En tiedä. Minä vain odotan niiden loppuvan. Odotan, että ne laahaavat ylitseni ja löydän taas valonhäivän johon tarrautua. Tarraudun kaikin voimin ja hymyilen niin, että poskia kiristää. Ilo voittaa hetkeksi. Hetken ajan olen onnellinen. Hetkeksi unohdan kaiken menneen, enkä kaipaa mitään. En edes sinua. Hetken aikaa minulla on ympärilläni kaikki mitä tarvitsen. Katson taakseni ja naurahdan. Sinne sinä jäät, johonkin kauas.
Helppo elämä?
Joskus huomaan eläväni kivusta. Nautin oikein, kun saan kertoa kavereille riipaisevia tarinoita siitä kuinka minua on taas kohdeltu kaltoin. Oi että tekee hyvää nähdä niiden surulliset silmät. Voi sinua pientä, miten sinulle niin on käynyt raukkapienireppanatytönrääpäle. Elän säälistä. Säälin itse itseäni joka päivä. Nautin sääliäni suurina vetisinä annoksina, kera syvien huokausten. Voi voi kun on vaikeaa, ansaitset kyllä parempaa. PAH. Etkä ansaitse. Ansaitset juuri sen mitä otat. Se on sinun valintasi, sinun elämäsi.
Muutin jokin aika sitten kauas kaikesta mikä minulle on tuttua ja nyt tutkiskelen tätä elämää ihan uusin silmin. Minä olen ottanut uhrin osan. Minä ihan itse. Ja nyt olisi mahdollisuus muuttua ja kasvaa. Yritän tehdä niin. Yritän olla rohkea ja rempseä. Kerätä itsevarmuutta ja oppia tuntemaan sen ihmisen, joka olin joskus kauan aikaa sitten. Miettiä ne hetket missä olen mennyt pahasti vikaan ja oppia. Valita elämääni ihmisiä, joita minun ei tarvitse yrittää parantaa. Minun ei tarvitse olla jokaiselle oma henkilökohtainen korva. Kyllä ne pärjää. Ja minunkin pitää pärjätä.
Ja niin tietysti. Jokaisessa hyvässä tarinassa on se suuri R. Rakkaus joka voittaa kaikki esteet. Olenko lähellä sitä? Onko tämä mustahiuksinen hymyilevä ihastus jotain suurta? Toivoisin niin. Voi että minä toivoisin. Mutta hän pelkää. Hän on niin peloissaan. Ja jälleen minä yritän parantaa. Supattelen korvaan "en minä sinua satuttaisi". Ja hän haluaisi vain juosta. Ja minuun sattuu. Huutaisin älä mee, mutta ylpeys ei anna periksi. Annan sen mennä, tiedän että se tulee taas takaisin. Mutta kuinka monta kertaa. Voi että se pelokas on rakas... Laittaisin sen johonkin piiloon, suojaan kaikelta pahalta jos voisin. Suunnittelen meille elämää, jollaisesta olen aina haaveillut. On autoja ja koiria, pihoja ja juhlia. Ja niin paljon rakkautta ja venyviä punaisia iltoja. Niitä joita näkee elokuvissa. Punaviiniä huulilla ja täydellinen kampaus. Antaisin mitä vaan saadakseni sen. Enkä mitään.
Muutin jokin aika sitten kauas kaikesta mikä minulle on tuttua ja nyt tutkiskelen tätä elämää ihan uusin silmin. Minä olen ottanut uhrin osan. Minä ihan itse. Ja nyt olisi mahdollisuus muuttua ja kasvaa. Yritän tehdä niin. Yritän olla rohkea ja rempseä. Kerätä itsevarmuutta ja oppia tuntemaan sen ihmisen, joka olin joskus kauan aikaa sitten. Miettiä ne hetket missä olen mennyt pahasti vikaan ja oppia. Valita elämääni ihmisiä, joita minun ei tarvitse yrittää parantaa. Minun ei tarvitse olla jokaiselle oma henkilökohtainen korva. Kyllä ne pärjää. Ja minunkin pitää pärjätä.
Ja niin tietysti. Jokaisessa hyvässä tarinassa on se suuri R. Rakkaus joka voittaa kaikki esteet. Olenko lähellä sitä? Onko tämä mustahiuksinen hymyilevä ihastus jotain suurta? Toivoisin niin. Voi että minä toivoisin. Mutta hän pelkää. Hän on niin peloissaan. Ja jälleen minä yritän parantaa. Supattelen korvaan "en minä sinua satuttaisi". Ja hän haluaisi vain juosta. Ja minuun sattuu. Huutaisin älä mee, mutta ylpeys ei anna periksi. Annan sen mennä, tiedän että se tulee taas takaisin. Mutta kuinka monta kertaa. Voi että se pelokas on rakas... Laittaisin sen johonkin piiloon, suojaan kaikelta pahalta jos voisin. Suunnittelen meille elämää, jollaisesta olen aina haaveillut. On autoja ja koiria, pihoja ja juhlia. Ja niin paljon rakkautta ja venyviä punaisia iltoja. Niitä joita näkee elokuvissa. Punaviiniä huulilla ja täydellinen kampaus. Antaisin mitä vaan saadakseni sen. Enkä mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)