Éirinn go Brách

Liffey virtaa ihan niin kuin se virtasi silloinkin. Sä voisit olla mun niin kuin silloinkin, mutta kaikki on muuttunut. Jury's Inn, Grafton street, all the pubs and bars. Kaikki paikallaan, vain sinä puutut. Sä olet pilannut multa tän maan, sä olet tunkeutunut täällä kaikkialle. Jokaisen miehen puhe on sun puhettas ja mä hukun. Jatkuvia puukkoja. Kaikki, mikä on kotona tärkeää, unohtuu ja nyt kun olen täällä taas, tunnen sun läsnäolos vahvana ja se vetää mua puoleensa. Tää on vaarallinen leikki ja mä tiedän sen. Mutta kun mä rakastan sua. Heitän kolikon suihkulähteeseen ja toivon, että olisit mun. Ennen kuin se osuu pohjaan, olen jo kävellyt pois. Ei toiveet toteudu.

Kuljen täällä varjoissa ja välttelen sua. Ässä on juuri sellainen kuin aina ennenkin, ihana ja lämmin, mutta sinun pelkään muuttuneen. Tai ettet ole muuttunut. Mitä jos sinä vihaatkin minua nyt? En kestäisi sitä, joten taidan jäädä tänne varjoihin ja katsoa sinua kaukaa. Onneks sulla on kaikki hyvin. Kunpa tietäisit, että olen ihan tässä. Melkein tunnen sun tuoksus, mun käsi melkein yltäis sun kätees. Ja kaikki ne kauniit muistot tässä meidän ympärillä. Minä ja sinä nauramassa näissä pöydissä, sun käsi mun kädessä pöydän alla, salaiset katseet. Rappuset yläkertaan, jossa saimme olla vain toisiamme varten. Oletkohan sä unohtanut?

Sun kaunis kotikaupunkis Sneem. Ihmiset nauraa ja täällä pitäisi olla hyvä. Saksalaiset turistit nauravat ja ottavat kuvia. Mua itkettää. Pilasit multa upean Kerryn. Vihaan sua. Täällä on sellaisia taloja, joissa vain me voisimme asua. Meri kuohuu, sen ääni on huumaava. Tuuli tunkeutuu vaatteista läpi voimallaan, mutta sisällä on lämmintä. Näissä taloissa asumme me, jotkut jotka rakastuivat ja asiat menivät hyvin. Miksi meillä ei mennyt? Mä olisin ollut sun maailman loppuun. Olen nytkin?

En halua tulla tänne enää koskaan, en haluaisi lähteä pois. Vihaan sinua kun veit minulta minun kauniin Irlantini. Riistit sen pois, otit jotain minulle rakasta. Ja millä oikeudella? En minäkään vienyt sinulta mitään. Kai.

Vielä yksi suuri puukko edessä, junamatka Dubliniin. Viimeksi olin siinä junassa sinun kanssasi. Nukuit vieressäni rauhallisena, välillä puristit kättäni. Silloin olit minun. Se oli oikeastaan ainoa kerta kun olit. Tiesin, ettet voi kadota mihinkään niin kauan kun juna liikkuu. Olit ihan kiinni minussa ja minun oli hyvä. Rakastin sinua.

Viimeinen kerta, kun kosket minua. Näät minut sittenkin täällä ja ojennat kätesi ja tartun siihen. Puristat. Ihosi on niin karhea. Tunnen sen sähkön edelleen, se ei koskaan kadonnut minnekään. Kaikki muu katosi, kipinät jäivät. Tunnethan sinäkin ne? Puhut mulle niitä näitä ja mun sisässäni värisee. Lopeta. Olet ihana, tänäänkin. Mun on mentävä.

Alku.
Me kaikki nauretaan, on kesä ja kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Tarinoita ja laulua, puhetta joka solisee. Sinun puheesi, the Kerry tongue. Painat mun päähäni hatun ja hymyilet. Ympärillä monta uutta ystävää ja yksi vanha. Muhun valuu onni. Kaikki on hyvin. Rakastan sua.

Mutta tämähän ei ole alku, vaan loppu. Eikö niin?

Viimeinen päivä

Sä pelkäät ja luulet, että tää on meidän loppu. Mä lähden Irlantiin, ja siellä tapahtuu jotain. Jotain, mitä sä et voi käsitellä. Jotain, jolle sä et voi mitään. Joku vie mut sulta ja tää loppuu. Niin sä luulet.

Mitä jos huominen on meidän viimeinen päivä yhdessä?

Sun syntymäpäiväs.
Me tavataan juna-asemalla, varmaankin halataan. Sä hymyilet, niin teet aina. Mä katson varmaan pois, niin kuin aina. Istutaan autossa ja mä huokailen. Musiikki soi ja auto liikkuu. Puristan salaa oikealla kädellä penkistä, ihan kuin voisin pudota kyydistä. Musta tuntuu, että putoan jos päästän irti. Minne? En tiedä. Pimeään.

Me mennään syömään. On vaikeaa, kun ei ole enää oikein sanoja, paitsi niitä riitaisia. Ja nekin kun on rakkaudesta. Sä pelkäät hirveästi tiedän sen. Ja kun mielessäni asetun sun asemaas, se pala nousee munkin kurkkuun. Sun kurkussas on nyt varmaan pala ja se on mun syytäni. Sun on vaikea hengittää mun takiani. Mä en kestä. Älä kulta tukehdu.

Aika lähteä, sun pitää viedä mut pois ja päästää irti. Ja mun pitää irroittautua. Mä olen ollut sussa kiinni kuin takiainen, mutta nyt lähden. On aika. Sä oot jotenkin tuskainen ja yksin. Mä en voi jakaa sun kipua, se kaikki painaa vaan sun harteitas. Niin mielelläni ottaisin osani, tai enemmänkin.

Aika.
Se hetki, kun lähdet. Tai mä lähden. On pakko.

Mä toivon, että tää ei ollut meidän viimeinen päivä yhdessä. Mutta jos oli, se oli hyvä päivä.

Mä rakastan sua, vaikken sitä sulle kertonutkaan.

Juna

On olemassa kiskot, ja ne vievät minut pois täältä. Kun junaan istuu, jättää jotain harteiltaan sen ulkopuolelle. Aika pysähtyy junassa, on vain sen tasainen liike ja ne kiskot. Ja tein mitä tahansa, ne vievät minut kauemmas sinusta. Ja tiedätkö, se tuntuu hyvältä. Vaikkei sen pitänyt.

Maisema on suttuinen, me liikumme niin kovaa. Olen unen ja valveen rajoilla ja sumeassa päässäni matkustan jonnekin menneeseen. Siihen hetkeen, kun sinä ja minä tapasimme ensimmäistä kertaa.

Miks sä oot täällä, mä mietin kun sä istut vaikeana mun sohvallani ja katsot mun ohitseni. Rapsutat mun koiraa ja välttelet mua. Mutiset anteeksipyyntöjä kun mä en ymmärrä sua. Et halua olla täällä.

Kuulutus junassa ravistaa mut hereille. Juna pysähtyy, mutta mä en nouse pois. En vielä. Täytyy päästä kauemmaksi, mä tunnen sut vielä. Mies töytäisee vahingossa käytävän puolella retkottavaa jalkaani ja pyytää anteeksi. Hymyilen ja katson pois. Juna liikkuu, minua nukuttaa.

Miten sä pystyit olemaan niin aito, vaikka et ollenkaan halunnut mua? Kyllä mä tiesin sen alusta lähtien. Ja miten sä nyt pystyt välittämään musta niin kovin ja olemaan, niin kuin et aikanaan olisi repinyt mun sydäntäni rikki? Mä vihasin sua, voi luoja, että vihasin. Sä kohtelit mua niin huonosti. Sä valehtelit silloin ja häivyit ja nyt sanot mitä sanot, en voi uskoa su. En koskaan voi.

Havahdun taas. Ääniin. Joku puhuu puhelimeen. Mä oon kohta perillä, aika nousta pois. En laita puhelinta päälle, vaikka tiedän sun odottavan mun soittoa. Olet ehkä soittanut jo sata kertaa.
Eikä riitä.
Ei mikään koskaan riitä sulle.
Sä tykkäät musta nyt niin kovin, mutta mä en voi antaa anteeksi.
Mä haluan kostaa.
Juna vei mut pois, eikä tuo koskaan takaisin.

Tuolla jossain on..

Tarkoittaako hänelle lupautuminen elämän alkamista vai sen loppumista?
Mulla on vielä hirveesti nähtävää ja kamala nälkä. Huutava nälkä. Maailma huutaa ja mä haluan vastata.

Mä haluan nähdä kengurut Australiassa ja vuoret Uudessa-Seelannissa. Mä haluan matkustaa junalla Siperiaan ja juoda vodkaa venäläisten kanssa ja olla käymättä suihkussa viikkoon. Mä haluan itkeä niitä tapettavia koiria Kiinassa, ja olla kiitollinen siitä miten asiat on täällä. Mä haluan nähdä sen patsaan Riossa, se on aina sykähdyttänyt mua. Ikään kuin se siunais koko sitä kaupunkia ja mä tarvitsen siunausta.. Mä haluan ottaa tatuoinnin Thaimaassa ja syödä currya Intiassa. Mä haluan mennä rajan yli Yhdysvalloista Meksikoon ja pelätä kuollakseni.

Mä haluan muuttaa kauas ja tulla takaisin. Mä haluan tuntea ihmisiä, jotka ovat ihan toisesta maailmasta kuin minä ja ymmärtää.

Mä haluan syyn asua Suomessa ja, että saisin sellaisen, mun täytyy ensin lähteä. Ja kun sä et halua lähteä mun mukaan.

Mikset halua?
Mä en tiedä voinko luvata, että jään, mutta voin luvata että tuun takas.