kipu.

Näin unta siitä pikkusesta viimeyönä. Sen nimi on Vilu. Vilu? Kuulostaa etäiseltä. Ihan kun toi sana kuuluis johonkin menneeseen elämään, jonnekin joka oli joskus kauan kauan sitten. Eikä siitä ole edes kauaa. Se haava vuotaa yhä. Se ikävä on yhä vellova ja tuore ja kipeä. Ja siitä toisesta en nää ees unia. Siitä, jonka nimesin itse, kasvatin itse, jota opin rakastamaan vaikeimman kautta ihan itse. Sen nimeä en pysty edes kirjoittamaan, saati sanomaan ääneen. Se ikävä tappaa mut.