Irti.

Joskus on päästettävä irti saadakseen taas pitää kiinni. Päästäkseen eteenpäin, kasvaakseen, ollakseen vapaa - onnellinen. On mennyt 2889 päivää siitä, kun me tapasimme. Päiväkirjassani lukee tapaamisestamme näin: "Mua ahdistaa. Se poika tuijotti mua ruskeessa MicMacin paidassaan ja rakastin sitä heti. Mä mietin ettei se ees huomaa mua, mut se huomas. Ja kaikessa oli taikaa. Se lähetti mulle viestin "Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä vai pitääks mun kävellä siit ohi uudestaan?" Mua ahistaa... En tajuu miks. Ja mä särjen sen sydämen." Niin tein, mut säkin särjit mut. Siihen mennessä en tiennyt että kenenkään olis mahdollista tehdä niin. Olin heikko, mutta mun pintaa ei läpäissyt kukaan. Sä pääsit lähemmäs, mutta kun lähestyit sitä maagista rajaa, mä pelästyin ja juoksin karkuun. Sanoit että älä mee ja sanoit pitäväs musta huolta, mut musta ei ollut hyväksymään apua. Pelotit mua tunteillas, en ymmärtänyt miten sä rakastuitkin muhun niin. Juoksin pitkin Porin öisiä katuja nälissäni ja peloissani ja sä jäit seisomaan kyynelsilmin jonnekin kauas. Ja sitä katsetta en oo saanut pois mielestäni vieläkään. Siinä hetkessä me särjettiin toinen toisemme, mutta minä taisin heittää ensimmäisen kiven. Anna anteeks.

Mulla on särkevä ikävä. Se särkee joka paikkaa, se lamauttaa ja sä tuut mun uniin. Ympäröit mut kun sumu. Se on aina se sama uni. Madonna laulaa radiossa ja sä oot kirjottanu mulle viestin peiliin. Nään sun nauravat kasvot ja sen hymyn, jota oon rakastanu enemmän kun mitään hymyä koskaan. Sä hymyilet suullas, silmilläs - SÄ hymyilet. Ihan kokonaan. Se hymy tarttuu läpi kyyneltenkin ja mua naurattaa. Etin sua siinä unessa, ajan sun luo ja oot puhelimen päässä ja puhut sitä ihanaa murretta. Rakastan sun ääntäs, muistan sen täysin vaikken oo kuullut sitä aikoihin. Mua särkee kun muistan sua.

Mä uskon, etten nää sua enää koskaan ja oon hyväksyny et niin sen kai kuuluukin mennä, niin paljon kun haluaisinkin sen olevan jotenkin toisin. Haluaisin meidän saavan kaiken sen, mikä jo kerran melkein tapahtu, mitä me toisillemme luvattiin. Mä lupasin rakastaa sua aina, sä vannoit. Vannomatta paras, kultaseni. Ehkä siinä mentiin pieleen. Nykyään kuulut jollekin muulle, mutta tunnen sut silti lähelläni. Tuut mun uniin puolen vuoden välein, melkein tarkalleen. Näätkö säkin mut unissas, kuuletko mun äänen? Näätkö mun selän, joka kävelee pois ja tunnetko kyyneleet poskillas? Oon pahoillani niistä kyynelistä. En koskaan halunnut, että itket.

Minä päästäisin irti jos pystyisin, ihan totta. En pysty siihen. Olen kirjoittanut päiväkirjani sivuille miljoonat hyvästit ja mitkään niistä eivät riitä. En voi sanoa hyvästi ennekuin menneisyys on selvää. Opettajani sanoi, että syöpäpotilaan paranemisennuste on paljon parempi, jos hänelle jätetään edes hitunen toivoa. Ihminen tarvitsee toivoa jaksaakseen taistella. Minäkin tarvitsen, jotta voisin joskus parantua. Parantua sinusta, meistä ja korjata tämän särkyneen sydämen.

Minun toivoni olet sinä. Vielä jonkin aikaa...

Bad Romance

You and me could write a Bad Romance.

Totta tosiaan voisimme, kirjoitammekin. Kuuntelen Jeff Buckleyn Hallelujahia ja itken. Itken yksinäisyyttä, epätoivoa, rakkautta, rakkaudettomuutta, ikävää. Ikävää ennen kaikkea. Kaipaan häntä niin, että sydämeeni palaa reikä. Ja silti en haluaisi nähdä häntä, koska se vie särkyneeseen sydämeen. Hän ei särje sitä, vaan minä. Hän ei koskaan särkisi sitä. Kaiken selvyyden ja sekavuuden kannalta, kutsuttakoon häntä nyt Yyksi. Hän on Yy, harvinaisen rakas sellainen.

Yy sanoi eilen, että kanssani on uskomattoman helppo puhua. Minusta tuntuu samalta. Olemme ennen kaikkea uskomattoman hyviä ystäviä. Hän saa minut aina paremmalle tuulelle ja ymmärtää aina juuri mitä tarkoitan. Kiusoittelemme toisiamme kaikesta mahdollisesta ja nauramme hysteerisinä toistemme jutuille. En kestäisi menettää häntä, edes ystävänä. En tiedä olemmeko edes muuta kuin ystäviä. Tai siis emme ole, koska sovimme niin, mutta silti se menee aina siihen. Kaadumme sänkyyn ja hengitämme toisiamme, olemme yhtä ja olemme yksi. Hän on minussa, minä kiedon hänet ympärilleni ja rajat häilyvät. En tiedä miten voisin koskaan päästää irti.

Ja sitten aina päästän.

Se on kuin sähköisku. Hetki tulee, jolloin muistan miksi tämä on väärin. Ja irroitan hänestä ja väliimme kasvaa sekunneissa kuilu. Se kuilu on musta ja vettä täynnä ja vaikka näen Yyn, en silti tavoita häntä. Minun on käännyttävä pois.

Kaipaan sinua, ymmärrätkö?

Huono romanssi, niin kovin hauras ja huono.

Usko.

Haluaisin uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Lisäksi uskoisin mielelläni kohtaloon. Ja horoskooppeihin. Ja siihen, että avaruudessa on elämää. Kaikki nämä kytkeytyvät itseasiassa toisiinsa. Haluaisin, että olisi joku taho, joka järjestää elämääni, tekee siitä sellaista kuin se on, kehittelee syy-seuraussuhteita. Että minä en ole vastuussa kaiken sössisimisestä, vaan joku muu jossain todella kaukana on. Ja jossain on olemassa tarkoitus tälle kaikelle. Jokainen kipu, menetys, suru, ilo, nauru, onni vie minua johonkin. Jossain valmistuu joku suurempi suunnitelma, joka odottaa toteutumistaan ja eräänä kauniina päivänä se valkenee minullekin.

Toivon.

Toivon, että kaikki järjestyy, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa? Järjestyy? Ovatko asiat nyt epäjärjestyksessä? Vinossa linjassa? Sekaisin? Ei oikeastaan. Oikeastaan elämäni on nyt enemmän järjestyksessä kuin koskaan ennen. Minulla on koulupaikka, olen valmistumassa hyvään ammattiin, minulla on asunto, jossa saanen asua niin kauan kuin haluan. Minulla on ystäviä, koirat, perhe. Kaikki on hyvin ja silti jotain niin suurta puuttuu. Jotain, mikä aiheuttaa itseasissa enemmän epäjärjestystä kuin mikään muu.

Rakkaus.

And above all else, I need love. Ja se on silmieni edessä, en vaan saa siitä otetta. Se on ironiaa. Kaikki mitä tarvitsen on edessäni ja minun pitäisi valita. Ne vai hän? Haloo kuuleeko kukaan, kohtalon on puututtava peliin. En pysty siihen itse.

Hyvästit

On pakko kirjoittaa, vaikka sanoja ei olekaan. Menit pois kaksi päivää sitten ja kaipaan sinua jo nyt ihan hirvittävän paljon. Seisoin rinnallasi loppuun asti ja toivon, että tiedät että olisin ottanut kaiken kivun pois, jos olisin voinut. Ainoa mitä kykenin tekemään oli olla siinä ja lohduttaa. Rapsuttaa otsaasti, silittää korviasi. Ja laulaa sinulle sitä laulua, mitä lauloin usein muulloinkin. Kuinka se sattuikaan, en tiennytkään.

"Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken
Päivänsäde viimeinen
Hämärä jo metsään hiipi, Päivänsäde kultasiipi
juuri aikoi lentää eestä sen."

Ja niin sinä lensitkin. Lensit sinne, mistä ei koskaan voi palata. Ei koskaan. En näe sinua koskaan. Tuntuu niin pahalta sanoa tätä, mutta minun on pakko. Minun on hyväksyttävä jotenkin ettet enää ikinä tule takaisin, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Siksi sanon sen todeksi. Et tule takaisin. En enää koskaan näe sinua. En koskaan.

Meillä on muistoja liian vähän. Niitä olisi pitänyt saada lisää, mutta nyt minulle jäivät nämä ja sen on riitettävä. Vaikka minuun nyt sattuu, olen silti kiitollinen että sain tuntea sinut. Opetit minulle paljon ja toit niin paljon iloa. Teit elämästä täällä helpompaa, muistutit kuka olen ja mitä rakastan. Mitä tarvitsen.

Toivon, että olet nyt kipua vailla ja onnellinen. Ja pääsit sinne, missä niityt jatkuvat loputtomiin ja voit kirmata kilpaa kanssa tuulen. Minä rakastan sinua pieni ihmeeni, Päivänsäteeni. Ja olen varma, että sait kultaiset siivet. Kiitos, että olit olemassa ja rakastit minua takaisin, sen pienen hetken.

"Säde vastas: "Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä;
ellen kohta valoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa!"
Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen öisin tallustaa,
hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa. "