Heikosti positiivinen

Optimismi löytyy yllättävistä lähteistä ja juuri silloin kun luulet, ettei valo löydä sinua enää koskaan. Yllättävä lähde, to say the least. Ihminen, jonka en enää koskaan ajatellut astuvan elämääni, tuli ja toi mukanaan lämmön, ja mikä tärkeämpää: valon.

Nyt yritän olla oikeasti positiivinen. Kävi tässä miten tahansa, miten hyvin tai huonosti tahansa, minä selviän kyllä. Aina minä selviän. Näettekö, olen tullut läpi helvetin ja olen edelleen hengissä ja minulla on edelleen kyky hymyillä ja nauraa. Selviän mistä tahansa, koska aina joku tuo valon. Tällä kertaa hän.

Ja viikon päästä olen kotona. Kotona? Vielä vähän aikaa sitten olin sataprosenttisen varma, että kotini löytyy tämän saaren eteläkärjestä, kaupungista, jossa olen ollut enemmän elossa kuin koskaan ennen. Mutta tiedättekö, Suomella on nyt hyvä kaiku. Koska senkin maan eteläkärjessä on jotain.

So I Stayed In The Darkness With You

Se oli päätös alusta alkaen, ei sattuma. Ei kohtalon johdattelua tai korkeamman tahon suurta suunnitelmaa, se oli päätös. Päätös antaa sun satuttaa mua taas kerran, koska mä halusin tuntee jotain. Halusin tuntee sut, halusin olla osa sua ja sun elämää ja sitä elämää, jonka kerran jo hylkäsin. Tarvin sua ja kaikkea sitä, josta luovuin. Se oli päätös.

Se oli valinta sun ja horroksen välillä. En mä ollu hereillä, en unessa. En onnellinen, en surullinen. En elossa, en kuollut. Sä herätit mut henkiin, mutta millä tavalla. Sillä, joka tekee mut tietoiseksi kaikesta siitä kivusta, mitä ihminen vaan voi kokea. Särjet mun jokaista luuta, nyit kipuna jokaisessa hermossa. Ja sitten räjähdät onnena sydämeeni vain vaihtuaksesi taas kipuun ja epätoivoon. Elossa, mutta millä tavalla? Mutta se oli valinta. Koska valitsen kivun koska tahansa kuoleman sijaan.

Se oli kahdesta vaihtoehdosta se, jonka uskalsin valita. Olit täyspimeys tai kirkas valo, jatkuvan varjon ja hämärän sijaan. Sun kanssa kaikki oli joko tai, ja aina potenssiin tuhat, ei mitään siltä väliltä. Ei sitä ihan ookoota, jota vihaan ja pelkään. Kartan. Olit vaihtoehto, joka mun oli valittava tai en olis se kuka olen. Oot tehnyt mut, ollut rakentamassa mua, joten valitsin sut. Luulin, että sitä päivää ei tulekaan, ettenkö valitsisi sua jos mahdollista.

Ja nyt elän päivää neljä sen jälkeen, kun valitsin jotain muuta.

The stars, the moon, they have all been blown out
You left me in the dark
No dawn, no day, I’m always in this twilight
In the shadow of your heart

I took the stars from our eyes, and then I made a map
And knew that somehow I could find my way back
Then I heard your heart beating, you were in the darkness too
So I stayed in the darkness with you

But not anymore.

Kiputiloja.

Kyyneliä.

Viimeisenä palveluksenani sulle pidän suuni kiinni, ihan kun olisin koskaan sitä riittävästi avannutkaan. Sanat, jotka sanomatta jäivät. Luulin, että ne olisivat muuttaneet jotain, mutta tuskinpa vain. Miksi se muuttaisi mitään, kun sulta puuttuu taito kuunnella? Mä voisin yhdellä puhelulla, yhdellä viestillä, muutamalla sanalla repiä sun koko maailman pieniin palasiin. Sun ja jonkun toisen. En tiedä kumman takia jätän sen tekemättä.

Valehtelin. Itseni takia jätän. En jaloudesta, vaan pelosta. Pelosta, joka seuraa mua hautaan saakka.

Jos sä näkisit mun mustanpuhuvan maailmani, sä saattaisit pyytää anteeks, saattaisit katua. Sä veit multa valon. Ja uskon.

En voi uskoo, että teit niin.

Ja viimeisenä lahjanani sulle, annan olla. Annan vaan olla. En huuda, en itke. Sun ei tarvii käsitellä mun kipuani, sun ei tarvi tuntea sääliä tai tuskaa. Jälleen kerran pääset tästä kaikesta kääntämällä sitä selkää, sitä mulle jo turhankin tuttua selkää. Sun ei tarvii, sun ei koskaan tarvii.

Mä vihaan sun selkää. Sun käsiä. Sun silmiä. Sun nimeä. Sun ääntä.

Ja vittu, että rakastan sua.

Mut nyt se on loppu, vihon viimesen kerran käsittelen tän kaiken kivun, tän kaiken tuskan, tän kaiken surun, nää kaikki tunteet. Ja sitten en enää koskaan mieti sua. En tuhlaa suhun ajatustakaan, koska sä et tuhlannut muhun mitään.

Frozen

Se välähtää silmieni edessä, elämä, jonka tilasin, jota rukoilin. Hetken ajan kaikki hipoo täydellisyyttä, onnea varjostaa vain seinällä tikittävä kello. Sen viisarit tulevat pysähtymään pian eivätkä ne anna armoa. Aikaa ei voi lahjoa, voin vain yrittää sulkea korvani tikitykseltä ja yrittää upota tähän pumpulinpehmeään hetkeen. Miltä tuntuisi, jos saisinkin tämän elämän? Miltä tuntuisi olla rakastettu? Jos tämä mies päättäisikin rakastaa minua ja kellossa olisi lisää tunteja?

Oli olemassa helpompi aika, jossa mikään ei koskaan hiponut täydellisyyttä, mutta tiesin rakkaudesta. Siitä oli helppo ottaa kiinni, ei tarvinnut pelata säännöillä, joihin en koskaan edes suostunut. Joku muu suostui, ne naiset. Osasin ottaa kiinni ihmisistä, jotka halusin rinnalleni, pystyin vaatimaan rakkautta, koska tiesin ansaitsevani sitä. En enää tiedä. Miksi joku rakastaisi minua nyt, kun olen synneillä väritetty, väärintekijä ja rikki. Täydellisessä naisessa ei ole näin syviä säröjä. Ja he eivät huomaa niitä niin kauan kun pysyvät tarpeeksi kaukana.

En tiedä voinko enää palata, taisimme ohittaa sen pisteen, jossa hän huomasi heikkouteni. Nopeat liikkeeni paljastivat sen kaiken, näin hänen silmiensä välähtävän. Se välähdys oli nimeltään pettymys. Hänet onkin jo rikottu. Ei hänen tarvinut sanoa sitä ääneen, minä tiesin kyllä.

Käänsin selkäni hänen vielä henkeä haukkovalle suulleen, hänen sataneljäkymmentä kertaa minuutissa sykkivälle sydämelleen. Hänen karheat kätensä jäivät hipomaan ilmaa, silmänsä tuijottamaan pimeään.

No turning back.

You've got the love

Tunnen sen paineen, sen ahdistuksen jossain vatsan ja selkärangan välissä, sydämen alapuolella. Se on tehnyt sinne taas pesän ja en tiedä keinoa häätää sitä pois. Se häiritsee mun unta, mustaa mun päivät. Vie mun halun syödä, vie mun halun nauraa. Ikävä, mun vanha ystävä.

Mä oon kyllästyny taitooni rakastaa. Löydän matkoillani ihmisiä, jotka vie musta palan mennessään, enkä saa paljoa takaisin. Anna mulle osa itsestäsi! Vaikka se osa, joka tekee susta niin vahvan, että et jaksa välittää siitä, ettet koskaan enää paina päätäsi mun kaulalle. Ja mä tiedän, että sitä rakastit, jos et muuta.

Mä rakastin sitä, että olit just sitä mitä tarvitsin. Aika vaan loppu kesken.

Ja sanat.

Don't be cold, you've got the love.

Ain't fair you know

4 yötä oli paljon, enemmän kuin pyysin, vähemmän kuin halusin. Yritin vangita hetkiä pulloon, lukita ne piiloon sinne, johon vain minä voin katsoa. Ovatko ne siellä ja kuinka kauan? Muistot ovat kuin savu, ne livahtavat sormiemme läpi liian helposti. Puristan ne nyrkkiini ja sinetöin käteni visusti. Rystyset valkoisina pidän kiinni kaikesta mitä muistan.

En ole koskaan nähnyt sydämen lyövän niin, että se näkyy rinnasta läpi, en koskaan. Tämän haluan muistaa.

Meidän ympärillämme leijaili sanoja, jotka eivät tulleet ulos. Tunsitko sinäkin sen, tiesitkö että minulla oli paljon asiaa, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Jokin sinussa vaiensi minut ja kaikki mihin pystyin oli koskettaa sinua. Jos kosketin sinua puoliksikaan yhtä paljon kuin sinä minua, oletan sinun muistavan kyllä. Oletan sinun tietävän, että sillä oli merkitystä. Sillä oli.

Tuoksusi leijaili ympärillämme, huumaavaa. Pääni oli niin kevyt, sydämeni raskas. Ja sen kuinka puristit minut niin lähelle itseäsi, että minun olisi tultava lävitsesi päästäkseni yhtään lähemmäs, tahdon muistaa.

Ja sen viimeisen illan itkin. Ne viimeiset tunnit minä itkin, sinä nukuit. Opettelin hengityksesi rytmin, huuliesi kaaren muodon, sydämesi rummun. Sinun tapasi käpertyä sängyn reunaan ja sitten etsiä käteni omaasi, voisinko edes unohtaa?

Miksi te kaikki aina unohdatte hetket, joita minä olin rakentamassa?