Tää on sitten se viimeinen osa, tän tarinan päätös. Toivon, että kun kirjoitan tämän niin ymmärrän jotain, mitä en vielä ole ymmärtänyt. Tai kirjoitan sut vihdoinkin itsestäni ulos. Kirjoitan meille lopun. Toivon niin, mutta en ehkä usko.
Muutama viikko sen jälkeen kun olin viimeksi hyvästellyt sut, palasin takaisin Suomeen. Koulu jatkui taas, elämä meni eteenpäin. Oli hyviäkin hetkiä, oli päiviä, jolloin en ajatellut sinua paljoakaan, mutta joka ikinen päivä kävit mielessäni vähintään kerran. Yleensä useammin. Elin elämääni Suomessa niin kuin olisit ollut katsomassa. Mietin jatkuvasti, että tämänkin haluaisin sinun näkevän ja nytkin haluaisin sinun olevan kanssani. Et ollut. Et ollut osa elämääni enää oikeastaan millään tavalla. Mutta missään vaiheessa en täysin päästänyt irti. Tai päässyt.
Minä, sekä ystäväni pidimme jonkin verran yhteyttä ässään. Hänestä oli tullut hyvä ystävä ja ikävöin häntäkin. Ikävöin Irlantia, jota olin siellä asutun neljän kuukauden aikana oppinut rakastamaan. Ikävöin niitä ääniä, sitä kieltä, niitä murteita, musiikkia, taloja, merta, nummia. Eniten kaikista ikävöin tietenkin sua. Ei epäilystäkään. Minä ja ystäväni päätimme siis lähteä takaisin Killarneyyn, jälleen kerran. Nyt voin valehtelematta sanoa, että silloin luulin ettet olisi siellä. Olet liikkuva luonne, asut milloin missäkin maassa, ja sanoit mulle jo heinäkuussa, että muutat syksyllä taas pois. Cross my heart and hope to die, voin sanoa että luulin sinun olevan jo poissa. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi toivonut sun silti olevan siellä. Varo mitä toivot. Siellähän sä olit.
Päivää tai kahta ennen kuin oltiin ystävän kanssa lentämässä Irlantiin, ässä soitti ja säkin olit siinä vieressä. Puhuit meille vähän ja mä meinasin itkeä kuullessani sun äänen. En ollut kuullut sanaakaan sen jälkeen kun lähdin elokuussa. Oltiin puhuttu facebookissa kerran tai kaks, mutta siinä kaikki. Ei se koskaan riittänyt, vaikkakin sekin sai mun sydämen unohtamaan normaalin rytminsä. Päivää ennen meidän lentoa kerroit, että olet myös tulossa Dubliniin meitä vastaan. Ja että olisimme siellä yhden yön. Olin onnesta sekaisin, ihan totaalisen sekaisin. En voinut uskoa, että pian olisin taas luonasi.
Se oli liian hyvää ollakseen totta. Kun saavuimme Dubliniin ässä soitti ja sanoi, että sinä olit tapasi mukaan sotkenut asiat ja he olivat molemmat edelleen Killarneyssa, me kaksi Dublinissa. Ärsytti. Meillä ei ollut mitään minne mennä, joten päädyimme keskustaan johonkin pubiin vetämään iltapäiväkännejä kaikkien matkalaukkujemme kanssa. Ja niitä oli. Ystävä oli raivona, hän ei kestä tuollaista käytöstä. Jos jotain luvataan, niin se sitten kanssa pidetään. Tämä ei tarkoita toki sitä, ettäkö hän aina pitäisi omia lupauksiaan. Me siis kiskoimme siideriä kaksin käsin ja koska olimme valvoneet siihen mennessä jo yli vuorokauden, ei känniin tuleminen vaatinut paljoa. Te hyppäsitte junaan jossain vaiheessa tullaksenne Dubliniin ja sinä yritit saada järjestettyä meille hotellia. Kun olimme istuneet siinä pubissa humaltuneena viitisen tuntia, soitit ja sanoit hotellin nimen ja että siellä on varattuna kaksi huonetta sinun nimelläsi ja voisimme odottaa teitä siellä. Niin teimme. Jännitti hirveästi. Oli hirveä ikävä.
Väsymys iski päälle odottaessa. Ystävä oli kiukkuinen ja tokkurainen. Hän nuokkui sängyllä sillä välin kun minä laittauduin. Pakko oli tällätä, pelkäsin etten kelpaisi sinulle enää. Ne kaksi tuntia siinä hotellissa tuntuivat ikuisuudelta. Sydän hyppäsi kurkkuun joka kerta, kun kuulin käytävästä ääntä. Kello taisi olla jo yli kymmenen, kun vihdoin koputit oveen. Meinasin kuolla rytmihäiriöön. Kun avasin oven sä suutelit mua poskelle ja putosin. Putosin siihen tunteeseen, se oli pettävää, petollista, kamalaa. Ja silti ihanempaa kuin mikään koskaan ennen. Mä olin elossa.
Istuttiin kaikki hetki siinä huoneessa ja vaihdettiin kuulumisia. Oli ihana nähdä ässääkin, oli ollut ikävä. Se ihminen on tuonut mulle aina jotenkin turvaa, en tiedä miksi. Ystäväkin piristyi, respectit hänelle että tsemppasi itsensä siitä tokkurasta. Sit sä sanoit, että viedään tavarat meidän huoneeseen.
Meidän. Saatoin pakahtua vähän. Heti kun päästiin sinne huoneeseen niin kaadoit mut sänkyyn. Rutistit ihan uskomattoman lujaa etkä laskenut mua irti. Hengitit mun hiuksia sisääsi, suutelit mun päätä, rutistit, rutistit, rutistit. Ja mä rakastin sua ihan kamalan paljon. Voi että mä rakastin.
Se ilta Dublinissa oli upea. Lähdettiin vielä bilettämään ja veit meidät ihmeellisiin paikkoihin. Olet asunut Dublinissakin, olet asunut vaikka missä. Meillä kaikilla oli hauskaa. Me tanssittiin, suudeltiin, naurettiin, käveltiin kauniita Dublinin kujia, juotiin, tanssittiin lisää. Suudeltiin lisää. Sitten teit jotain, jota toivon, ettet olisi tehnyt. Kun pääsimme takaisin hotellille halusit jutella ystäväni kanssa. Te kaksi juopunutta pulputitte jotain keskenänne suurella hartaudella. Menin nukkumaan. Jossain vaiheessa ässä tuli huoneeseemme ja kysyi olinko vihainen sinulle. En tietenkään, enhän koskaan osannut olla. Eikä nyt ollut tarviskaan, minua vain väsytti. Juttelimme ässän kanssa hetken ja sitten kipitin hakemaan sinua heidän huoneestaan. Tulit kanssani, kun pyysin ja heittäydyit takki päällä sänkyyn minun viereeni. Olit suloinen, halattava. Kysyit minulta mitä haluan sinusta. Sanoit, että meillä on uskomaton kemia, sanoit että halusit minua. Minut. Taisit sanoa, että halusit minut. Minä sanoin tietäväni, että me emme voi koskaan olla, emme oikeasti. Sanoit ettei se ole mahdotonta. Ja tämän kaiken, niin ihanaa kuin se olikin, haluaisin että saisit otettua takaisin. Koska jatko osoitti, että puhuit täyttä paskaa. Se oli kultaseni niin tarpeetonta. Ihan täysin turhaa.
En tiedä koska nukahdimme, puhuimme vaikka mistä ja vaikka mitä. Jossain vaiheessa väsymys vei voiton. Herättyäni menin suihkuun ja kipitin sieltä takaisin viereesi. Rutistit minua unissasi. Kun heräsit, me rakastelimme, ihan niin kuin ennenkin. Se kemia on jotain sellaista, jota en ole kokenut koskaan ennen. Oletko sinä? Pelkään että olet, mutta onneksi en tiedä. Kävimme yhdessä suihkussa ja pesit jälleen hiukseni. Tunsin olevani turvassa, mutta tiesin, että ei tämä mene hyvin. Kyllä minä sen tiesin, ihan koko ajan.
Vietimme sen päivän Dublinissa. Olit ihana. Juoksit ympäriinsä matkalaukkuani raahaten ja olit hassu. Puhuit tuntemattomille, lauloit kaduilla ihmisille. Olit hullu. Ihana. Junaliput Killarneyyn oli törkeän kalliit ja istuttiin juna-asemalla vaikka kuinka kauan. Kävit katsomassa siskosi lapsia ja me odotettiin sua asemalla. Pelkäsin, ettet tule. En luottanut suhun missään vaiheessa, tajuan sen vasta nyt. Pelkäsin aina, ettet tulisikaan. No tällä kertaa tulit ja junassa aloitit irtautumisen. Ensimmäisen tunnin istuit vieressäni, loput kolme toisella puolella käytävää. En tiedä miksi sä irtosit.
Asuitte ässän kanssa nykyään yhdessä. Sain kuulla, että olit joutunut vaikeuksiin siitä, että asuin huoneessasi hotellissa viimeksi. Kun pääsimme teidän asunnollenne, olit outo. Juoksit sinne tänne, te molemmat olitte ässän kanssa lähdössä töihin. Olit hätäinen, etäinen, mutta et vielä sillä tavalla kylmä kun tulisit olemaan myöhemmin. Lähdit töihin, etkä suudellut minua hyvästiksi. Etkä tullut sinä yönä takaisin. Heräsin sängystäsi siihen, kun ässä tuli kotiin ja yritti herättää ystävääni. Kuulin sanat hospital ja blood ja ryntäsin katsomaan. Ässä oli saanut töissä turpaansa pahasti, silmä oli mustana, kasvot turvoksissa ja poskiluu vinossa. Sinua ei näkynyt missään.
Puukko. Valvoin lopun yötä, osittain siksi, että halusin varmistaa, että ässä on kunnossa ja toisekseen siksi, että mietin missä olet. Missä helvetissä sinä olet, kun minä olen tullut luoksesi toisesta maasta?
En ole varma koska tulit takaisin ja mitä sitten tapahtui. Ehkä seuraavan päivän iltana. Sanoit, että olit mennyt ystäväsi luokse juomaan töiden jälkeen, olitte pelannut pleikkaa ja oli ollut kivaa. Ja sillä hyvä. Olit edelleen etäinen, jotenkin pettyneen oloinen. Pettynyt minuun? Sinä iltana taisimme tulla yökerhoon ystäväni kanssa. Ei kun emme. Olimme ässän kanssa kotona, koska hän näytti kamalalta ja hänen olonsa oli kamala. Tulitko sinä iltana kotiin? En muista sitäkään. Niitä iltoja, kun et tullut, oli kovin monta ja hyviä hetkiä oli enää kovin vähän. Ja mä olin täynnä haavoja siitä lähtien. Kävimme usein yökerhossa, kun olit töissä. Et kiinnittänyt minuun paljoa huomiota, olit kylmä ja poissa. Olit poissa koko ajan.
Asiat eivät enää korjaantuneet. Yhtenä iltana itkin hirvittävästi, kun olit ollut poissa yön tai kaksi ja sitten kun tulit vihdoinkin kotiin lähditkin heti elokuviin työkavereidesi kanssa. Olit hirvittävän ilkeä, kuulin sinun sanovan ässälle, ettet ota minua mukaan, koska olet kyllästynyt maksamaan minun juttujani. Et ollut maksanut siihen mennessä mitään, en pyytänyt sinulta mitään. Täysin tarpeeton kommentti ja se sattui ihan hirveästi. En itkenyt sinun edessäsi nytkään, mutta kuulit siitä myöhemmin. Jos mahdollista, muutuit sen jälkeen entistäkin kylmemmäksi. Harrastimme enää vain hirvittävän loukkaavaa seksiä, ilman sitä kemiaa. Ilman mitään. Tein sen vain, koska en muuta osannut. Koska rakastin sinua yhä.
Olimme luonanne kaksi viikkoa ja suurimman osan ajasta olin äärimmäisen ahdistunut. Muistan viimeiseltä viikolta vain ihan muutaman hyvän hetken, muutaman kerran kun olit hyvällä tuulella ja lämmin. Puhuimme joskus siitä kaikesta ja sanoit, ettet halua satuttaa minua enää. Se oli sinun selityksesi kaikkeen koko ajan. Et pysty, et halua, et suostu. Ja sillä hyvä. Suurimman osan ajasta olit niin ilkeä, että voin fyysisesti pahoin. Et katsonut minua enää silmiin. En muista koska olisit katsonut viimeisen kerran.
Viimeisenä iltana sanoit lähteväsi siskosi läksiäisiin, hän oli muuttamassa Kanadaan. Sanoit, ettet tulisi yöksi kotiin ja nämä olisivat hyvästit. En ollut enään edes pettynyt, se oli isku, jota osasin jo odottaa. Kun veimme sinut ja ässän keskustaan otit käteni käteesi, annoit hätäisen suukon poskelleni ja sanoit hyvästit. Sattuiko suhun yhtään, tekikö se yhtään kipeää? Mä en tiedä. Kun olitte kadonneet näkyvistä purskahdin hysteeriseen itkuun.
Ja en ole nähnyt sua sen jälkeen.
The end. Tällä kertaa luulen sen todella olevan loppu.
