Ei. Ole. Totta.
Puhelin soi ja se olit sinä.
Puhelin soi ja kuulin sinun äänesi. Aika pysähtyi. Tai ei oikeastaan. Oikeastaan aika katosi, koko kesä katosi, olin taas sinun kanssasi toukokuussa. Veit minut ajassa takaisin, aikaan, jossa vain sinulla oli merkitystä.
Enkä olisi halunnut palata sinne.
Ei, en ollut ymmärtänyt että sinä olit jo alun alkaen päättänyt, ettei tästä tule mitään sen enempää. Olit jo päättänyt, että meidän tarinamme on tällainen, eikä sitä voi muuttaa. Kohtaloaan ei voi muuttaa. Olit jo luovuttanut. En minä ymmärtänyt, että olit jo luovuttanut. Olit jo antanut sielusi jollekin toiselle, ei minulla ole oikeutta siihen koskea.
Vai olinko ymmärtänyt? Enkös minä tiennyt kuitenkin, jotenkin ja jollain tasolla että näin tässä käy. En vain halunnut ymmärtää, en halunnut myöntää, en halunnut sanoa hyvästi. Etkä sinäkään.
"Ollaan ystäviä aina, ollaanhan", sinä sanoit ja kuulostit eksyneeltä.
Et ymmärtänyt, ettei minusta ole ystäväksi.
Ei minusta ole mihinkään.
"Tottakai", sanoin ja suljin puhelimen.
Lupauksia, jotka annetaan rikottavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti