Rakkaus meni sisään keskeltä rintaa. Se velloi hetken aikaa keuhkoissani, ponkaili kylkiluusta toiseen ja takaisin keuhkoihin. Se salpasi hengitykseni, sai minut haukkomaan henkeä. Se vei hapen ja korvasi sen savulla, joka teki päästäni sumuisen.
Kun rakkaus oli tehnyt kaiken tämän, se siirtyi sydämeen. Siirtyi kun päästin, ja sinne se teki pesän jäädäkseen. Sydänkudos arpeutui sen ympärille ja antoi sen jäädä. Minä annoin sen jäädä. Sydämeni ei sykkinyt enää yhdellä äänellä, vaan kahdella. Rakkaudella oli erilainen syke kuin minulla ja tämä rytminvaihdos sai minut täysin sekaisin. Oma sykkeeni vaimeni, jäi vain rakkaus. Unohdin elää itselleni.
Kun rakkaus lähti, se repi mukanaan osan sydäntä. Se riuhtaisi itsensä irti pesästään, jonka olin sen antanut tehdä. Ensimmäisen kerran lähtiessään se tuli ulos rinnasta. Näin sen lähtevän, vain palatakseen pian takaisin. Lisää reikiä, lisää haavoja, lisää arpia. Toisen kerran se lähti tehdäkseen kirotun ulostulohaavan selkäpuolelle. Ei arpia, pelkkä umpeutumaton, ammottava, kipeä haava. Ja sitten se ei enää palannut.
Tuli hiljaista, kuoleman hiljaista. Rakkaus vei mukanaan tuomansa sykkeen. Olin jo kauan sitten unohtanut oman rytmini, oman sykkeeni - itseni. Ja kivuliainta ei ollut se, kun rakkaus lähti, vaan se, kun se asui sisälläni.
No more love, just exit wounds.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti