Kodit

Joskus tietää tulleensa kotiin, jokin vain loksahtaa ja tiedät olevasi siellä missä pitääkin. Juuri siinä hetkessä ja ajassa se on sinulle se ainoa oikea paikka olla. Ja oli ilma täynnä mitä tahansa, sitä on helppoa hengittää ja keuhkosi kiittävät jokaisesta hengenvedosta, koska se parantaa ikävää. Ikävä katoaa, se muuttaa muotoaan, valuu pois ja kasvoille leviää vihdoinkin hymy. Koti on mielentila, ei paikka ja se voi löytyä sieltä mistä olisit viimeiseksi keksinyt katsoa.

Se voi olla sen ihmisen syli, jota et ajatellut vuosiin. Ei hän käynyt mielessäsikään, mutta kun hetki tuli, oli hänen sydämen lyönteihinsä helppo nukahtaa. Ja olet kotona, olit missä tahansa kun hän vain on siinä ja sinä suljet silmäsi, olet enemmän kotona kuin koskaan. Etkä osaa tai voi kaivata mitään muuta.

Koti voi olla ne äänet, jotka ympäröivät sinut kuin lämmin peitto. Nauru, lokit, meri. Puhe, autot, koirat. Ja niin kauan kun pidät silmäsi kiinni ja hukut niihin ääniin, ei sinun tarvitse liikkua minnekkään. Siinä on hyvä. Tässä on hyvä. Pidä silmät kiinni ja kuuntele. Tunne.

Koti on mielentila, ei paikka. Ja sen voit löytää ihan mistä tahansa, vaikka sen meren rannalta, jonka toista lahdelmaa vihaat.

Sotku.

Kai se meni niin kuin pitikin. Ei multa kysytty, ei ennen, ei nyt. On helppo rikkoa jotain, jota ei koskaan ehjäksi saatukaan. Sun oli niin helppoa rikkoa mut, kuin ois tikkarin ottanut lapselta. Hetken voin paremmin ja sitten en.

Mä nään nyt unissani jonkun muun. Puhtaalla tahdonvoimalla toin sen uniini, koska se sattuu vähemmän kun sinä. Sillä jollakin oli vahvat kädet ja se maistui suolalle, ihan niin kuin tämä maailma, jossa nyt elän. Ja sä et tiedä tästä maailmasta mitään, kun et halua tietää. Sulle riittää se kylä, jossa ei oo enää yhtäkään kiveä käännettäväksi, se tyttö, joka ei aiheuta sussa muuta kun velvollisuudentuntoa. Velvollisuudentunto vai rakkaus? Sä oot valintas tehnyt, hyvin heitit sitä noppaa, täytyy sanoo. Ja usko pois, tähän peliin et halua enää lähtee. Mä osaan olla puhdasta pahuutta, jos haluan.

Oon muistellu tätä kaikkea. Käyny läpi jokaisen muiston, käännellyt niitä varoen kuin hauraita valokuvia, ihan kuin ne voisivat kadota jos en ole varovainen. Miksi ne katoaisivat, kun ovat säilyneet tähänkin asti? Muistan kaiken siitä salmiakista lähtien. Mulla oli nälkä ja se maistui suolaiselle. Ja sä et voinut ymmärtää miksi mä join dieettikolaa, vaikka olin jo tuulta kevyempi. Siks, että riittäisin sulle. Kun olisin ymmärtäny, että riitin aina.

Muistan mitä söit siinä leffassa, jota olen aina rakastanut. Karkkeja, jotka näytti palapelille. Ja mä mietin miten kokoaisin tän meidän oman palapelin, jonka paloista puolet oli hukassa tai niitä ei oltu koskaan edes tehtykään. Olit niin suloinen, niin onnellinen. Ja samaan aikaan mä pohdin tietä ulos, koska en osannut muuta. Mä olin kamala, ilkeä. Sydämetön. Halusit tehdä musta onnellisen ja mä halusin rikkoa sut, että mun olis parempi olla. Että mun arvo olisi yksi sydän.

Muistan sen kuinka suudeltiin sen joen rannalla. Sen joen, jonka ylittäminen ilman kyyneleitä on nykyään lähes mahdotonta. Se joki on sun ja sulle ja meille. Sinä iltana tein valinnan olla sun kanssa, mutta yllättäen viikkoa myöhemmin sä et ollutkaan enää lähellä. Sä valitsit jonkun muun ensimmäisen kerran. Ensimmäisen kerran et palvonutkaan maata, jolla kävelin. Vasta myöhemmin sain tietää, että pelkäsit mua. Ja syystä, olisin rikkonut sut uudestaan, ei mulla ollu munaa jättää sitä, joka teki mut. Hän rakensi mut puhtaalla väkivallalla.

On ilmeisesti aika maksaa kovaa hintaa. Anteeksi ei saa pyytämällä, vaan todistamalla. Jos saa.

Täyttä ymmärrystä vailla

Sä olit taas mun unessa ja taas sanoit ne sanat joita eniten haluisin kuulla. Sä halusit mut. En koskaan olis halunnut herätä unesta, jossa kaikki on just niin kun pitää, mutta karu maailma on kohdattava. Aamun valossa mä oon ruma ja riittämätön ja sä et halua mua. Et halua. Ja sä et ees jaa tätä maailmaa mun kanssa, sun pitäs. Sun pitäs jumalauta kysyä millasessa maailmassa mä elän. Mä luulen tietäväni missä sä elät ja miten. Musta tuntuu et oon eläny samanlaisessa maailmassa aikanaan, mulla vaan oli järkeä jättää se maailma ennen kuin kotiuduin liiaks. Ja mun maailma oli paska miinus appiukko. Sun maailma on kuulemma paska plus appiukko. Ja ei, mä en todella käsitä.

Vaikka kuinka yritän väittää, etten halua sitä kliseistä maailmaa niin ehkä kumminkin ihan vähän haluan. Ehkä ihan pienen pätkän sitä rivaria ja sen volvonkin. Mut sä et istu mun vieressä siinä volvossa ja sä et asu mun kanssa siinä rivarissa. Sä et omista mun kanssa sitä kultastanoutajaa ja sä et oo se, joka kuuntelee mun tarinoitani aamuisin. Meiän lapsella ois ruskeet silmät, sillä lapsella jonka nään kuvitelmissani ei oo. Ne on mitä tahansa paitsi ruskeet. Sinä ja minä yhdessä on tyhmin juttu mitä oon ikinä kuullu. Naurettava. Mun kanssa siinä rivarissa asuu kuka tahansa paitsi sä.

kipu.

Näin unta siitä pikkusesta viimeyönä. Sen nimi on Vilu. Vilu? Kuulostaa etäiseltä. Ihan kun toi sana kuuluis johonkin menneeseen elämään, jonnekin joka oli joskus kauan kauan sitten. Eikä siitä ole edes kauaa. Se haava vuotaa yhä. Se ikävä on yhä vellova ja tuore ja kipeä. Ja siitä toisesta en nää ees unia. Siitä, jonka nimesin itse, kasvatin itse, jota opin rakastamaan vaikeimman kautta ihan itse. Sen nimeä en pysty edes kirjoittamaan, saati sanomaan ääneen. Se ikävä tappaa mut.