Irti.

Joskus on päästettävä irti saadakseen taas pitää kiinni. Päästäkseen eteenpäin, kasvaakseen, ollakseen vapaa - onnellinen. On mennyt 2889 päivää siitä, kun me tapasimme. Päiväkirjassani lukee tapaamisestamme näin: "Mua ahdistaa. Se poika tuijotti mua ruskeessa MicMacin paidassaan ja rakastin sitä heti. Mä mietin ettei se ees huomaa mua, mut se huomas. Ja kaikessa oli taikaa. Se lähetti mulle viestin "Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä vai pitääks mun kävellä siit ohi uudestaan?" Mua ahistaa... En tajuu miks. Ja mä särjen sen sydämen." Niin tein, mut säkin särjit mut. Siihen mennessä en tiennyt että kenenkään olis mahdollista tehdä niin. Olin heikko, mutta mun pintaa ei läpäissyt kukaan. Sä pääsit lähemmäs, mutta kun lähestyit sitä maagista rajaa, mä pelästyin ja juoksin karkuun. Sanoit että älä mee ja sanoit pitäväs musta huolta, mut musta ei ollut hyväksymään apua. Pelotit mua tunteillas, en ymmärtänyt miten sä rakastuitkin muhun niin. Juoksin pitkin Porin öisiä katuja nälissäni ja peloissani ja sä jäit seisomaan kyynelsilmin jonnekin kauas. Ja sitä katsetta en oo saanut pois mielestäni vieläkään. Siinä hetkessä me särjettiin toinen toisemme, mutta minä taisin heittää ensimmäisen kiven. Anna anteeks.

Mulla on särkevä ikävä. Se särkee joka paikkaa, se lamauttaa ja sä tuut mun uniin. Ympäröit mut kun sumu. Se on aina se sama uni. Madonna laulaa radiossa ja sä oot kirjottanu mulle viestin peiliin. Nään sun nauravat kasvot ja sen hymyn, jota oon rakastanu enemmän kun mitään hymyä koskaan. Sä hymyilet suullas, silmilläs - SÄ hymyilet. Ihan kokonaan. Se hymy tarttuu läpi kyyneltenkin ja mua naurattaa. Etin sua siinä unessa, ajan sun luo ja oot puhelimen päässä ja puhut sitä ihanaa murretta. Rakastan sun ääntäs, muistan sen täysin vaikken oo kuullut sitä aikoihin. Mua särkee kun muistan sua.

Mä uskon, etten nää sua enää koskaan ja oon hyväksyny et niin sen kai kuuluukin mennä, niin paljon kun haluaisinkin sen olevan jotenkin toisin. Haluaisin meidän saavan kaiken sen, mikä jo kerran melkein tapahtu, mitä me toisillemme luvattiin. Mä lupasin rakastaa sua aina, sä vannoit. Vannomatta paras, kultaseni. Ehkä siinä mentiin pieleen. Nykyään kuulut jollekin muulle, mutta tunnen sut silti lähelläni. Tuut mun uniin puolen vuoden välein, melkein tarkalleen. Näätkö säkin mut unissas, kuuletko mun äänen? Näätkö mun selän, joka kävelee pois ja tunnetko kyyneleet poskillas? Oon pahoillani niistä kyynelistä. En koskaan halunnut, että itket.

Minä päästäisin irti jos pystyisin, ihan totta. En pysty siihen. Olen kirjoittanut päiväkirjani sivuille miljoonat hyvästit ja mitkään niistä eivät riitä. En voi sanoa hyvästi ennekuin menneisyys on selvää. Opettajani sanoi, että syöpäpotilaan paranemisennuste on paljon parempi, jos hänelle jätetään edes hitunen toivoa. Ihminen tarvitsee toivoa jaksaakseen taistella. Minäkin tarvitsen, jotta voisin joskus parantua. Parantua sinusta, meistä ja korjata tämän särkyneen sydämen.

Minun toivoni olet sinä. Vielä jonkin aikaa...

Bad Romance

You and me could write a Bad Romance.

Totta tosiaan voisimme, kirjoitammekin. Kuuntelen Jeff Buckleyn Hallelujahia ja itken. Itken yksinäisyyttä, epätoivoa, rakkautta, rakkaudettomuutta, ikävää. Ikävää ennen kaikkea. Kaipaan häntä niin, että sydämeeni palaa reikä. Ja silti en haluaisi nähdä häntä, koska se vie särkyneeseen sydämeen. Hän ei särje sitä, vaan minä. Hän ei koskaan särkisi sitä. Kaiken selvyyden ja sekavuuden kannalta, kutsuttakoon häntä nyt Yyksi. Hän on Yy, harvinaisen rakas sellainen.

Yy sanoi eilen, että kanssani on uskomattoman helppo puhua. Minusta tuntuu samalta. Olemme ennen kaikkea uskomattoman hyviä ystäviä. Hän saa minut aina paremmalle tuulelle ja ymmärtää aina juuri mitä tarkoitan. Kiusoittelemme toisiamme kaikesta mahdollisesta ja nauramme hysteerisinä toistemme jutuille. En kestäisi menettää häntä, edes ystävänä. En tiedä olemmeko edes muuta kuin ystäviä. Tai siis emme ole, koska sovimme niin, mutta silti se menee aina siihen. Kaadumme sänkyyn ja hengitämme toisiamme, olemme yhtä ja olemme yksi. Hän on minussa, minä kiedon hänet ympärilleni ja rajat häilyvät. En tiedä miten voisin koskaan päästää irti.

Ja sitten aina päästän.

Se on kuin sähköisku. Hetki tulee, jolloin muistan miksi tämä on väärin. Ja irroitan hänestä ja väliimme kasvaa sekunneissa kuilu. Se kuilu on musta ja vettä täynnä ja vaikka näen Yyn, en silti tavoita häntä. Minun on käännyttävä pois.

Kaipaan sinua, ymmärrätkö?

Huono romanssi, niin kovin hauras ja huono.

Usko.

Haluaisin uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Lisäksi uskoisin mielelläni kohtaloon. Ja horoskooppeihin. Ja siihen, että avaruudessa on elämää. Kaikki nämä kytkeytyvät itseasiassa toisiinsa. Haluaisin, että olisi joku taho, joka järjestää elämääni, tekee siitä sellaista kuin se on, kehittelee syy-seuraussuhteita. Että minä en ole vastuussa kaiken sössisimisestä, vaan joku muu jossain todella kaukana on. Ja jossain on olemassa tarkoitus tälle kaikelle. Jokainen kipu, menetys, suru, ilo, nauru, onni vie minua johonkin. Jossain valmistuu joku suurempi suunnitelma, joka odottaa toteutumistaan ja eräänä kauniina päivänä se valkenee minullekin.

Toivon.

Toivon, että kaikki järjestyy, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa? Järjestyy? Ovatko asiat nyt epäjärjestyksessä? Vinossa linjassa? Sekaisin? Ei oikeastaan. Oikeastaan elämäni on nyt enemmän järjestyksessä kuin koskaan ennen. Minulla on koulupaikka, olen valmistumassa hyvään ammattiin, minulla on asunto, jossa saanen asua niin kauan kuin haluan. Minulla on ystäviä, koirat, perhe. Kaikki on hyvin ja silti jotain niin suurta puuttuu. Jotain, mikä aiheuttaa itseasissa enemmän epäjärjestystä kuin mikään muu.

Rakkaus.

And above all else, I need love. Ja se on silmieni edessä, en vaan saa siitä otetta. Se on ironiaa. Kaikki mitä tarvitsen on edessäni ja minun pitäisi valita. Ne vai hän? Haloo kuuleeko kukaan, kohtalon on puututtava peliin. En pysty siihen itse.

Hyvästit

On pakko kirjoittaa, vaikka sanoja ei olekaan. Menit pois kaksi päivää sitten ja kaipaan sinua jo nyt ihan hirvittävän paljon. Seisoin rinnallasi loppuun asti ja toivon, että tiedät että olisin ottanut kaiken kivun pois, jos olisin voinut. Ainoa mitä kykenin tekemään oli olla siinä ja lohduttaa. Rapsuttaa otsaasti, silittää korviasi. Ja laulaa sinulle sitä laulua, mitä lauloin usein muulloinkin. Kuinka se sattuikaan, en tiennytkään.

"Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken
Päivänsäde viimeinen
Hämärä jo metsään hiipi, Päivänsäde kultasiipi
juuri aikoi lentää eestä sen."

Ja niin sinä lensitkin. Lensit sinne, mistä ei koskaan voi palata. Ei koskaan. En näe sinua koskaan. Tuntuu niin pahalta sanoa tätä, mutta minun on pakko. Minun on hyväksyttävä jotenkin ettet enää ikinä tule takaisin, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Siksi sanon sen todeksi. Et tule takaisin. En enää koskaan näe sinua. En koskaan.

Meillä on muistoja liian vähän. Niitä olisi pitänyt saada lisää, mutta nyt minulle jäivät nämä ja sen on riitettävä. Vaikka minuun nyt sattuu, olen silti kiitollinen että sain tuntea sinut. Opetit minulle paljon ja toit niin paljon iloa. Teit elämästä täällä helpompaa, muistutit kuka olen ja mitä rakastan. Mitä tarvitsen.

Toivon, että olet nyt kipua vailla ja onnellinen. Ja pääsit sinne, missä niityt jatkuvat loputtomiin ja voit kirmata kilpaa kanssa tuulen. Minä rakastan sinua pieni ihmeeni, Päivänsäteeni. Ja olen varma, että sait kultaiset siivet. Kiitos, että olit olemassa ja rakastit minua takaisin, sen pienen hetken.

"Säde vastas: "Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä;
ellen kohta valoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa!"
Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen öisin tallustaa,
hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa. "

In My Place, Life in Technicolor, Lovers In Japan

Sydämeni unohtui ihanaan maahan. Minä nousin lentokoneeseen, sydämeni ei. Se saattoi unohtua jo sinne keikalle, jossa olin niin onnellinen että nauroin katkeamatta. Ja hymyilin. Ja taputin. En ole koskaan ollut niin elossa.

Haluaisin takaisin sinne. Ihmiset hymyilevät, kaduilla tuoksuu ruoka, rasva, kahvi. Puhe soljuu ja pulppuaa. Vanha nainen osuu minuun vahingossa kädellään. "Sorry my dear, everything okay?", hän sanoo ja hymyilee. Oh, yes. Better than okay, I've found my place. In my place.

Olisin jaksanut kävellä niitä katuja loputtomiin. Halusin ahmia itseeni kaiken tuosta kaupungista niissä kahdessa lyhyessä päivässä, jotka sain siellä viettää. Olin niin utelias. Ajatukseni laukkasivat kun kävelin kojujen ja talojen ohi. Mitä kaikkea täällä onkaan tapahtunut, kuinka moni ihminen täällä onkaan kävellyt. Upeaa. Ja minä haluan olla osa sitä. Haluan jäädä tänne ainiaaksi ja katsella pikkuisen kahvilan terassilta aamuisin töihin kiitäviä ihmisiä. Haluan katsoa englantilaista sadetta ikkunastani ja juoda teetä. Haluan mennä työpäivän päätteeksi pubiin, jossa minut jo tunnetaan. Haluan haluan haluan. Miten voikin olla niin kotonaan jossain josta ei tunne ketään? Ehkä juuri siksi.

Mansesta Manchesteriin. I hope it will happen.

In my place. And when the time comes.

Because I couldn´t face a world without you

"He got flat baby
Kick in the back baby
A heart attack baby
I need your body

A hot kiss honey
He's just a bitch baby
You make me sick baby
So unrelying"

Tulee piste, jonka yli et pääse, vaikka kuinka yrittäisit. Sitä et voi ohittaa niinkuin niitä kaikkia ilkeitä sanoja ja öitä, jolloin pyyntösi kuolla kaikuivat vain tyhjille seinille. Kukaan ei kuullut, koska jätit kaikki taaksesi. Luulit tehneesi oikein, kunnes huomasit, että elämä ilman häntä ja heitä on mahdotonta. Because I can't breathe in a world without you.

"They got place baby
Kicked in the face baby
You hate your race baby
You're just a liar

Your every lick baby
Your dog's a bitch baby
You make me sick baby
You soul survivor"

Joskus on viisasta vain kävellä pois. Kun saa tarpeeksi monta kertaa turpaansa, on turha käännellä poskia, mutta luovuttaa ei saa koskaan. Taistelu on aina taistelu, se on käytävä selkä suorana siihen asti, että ratkaisu on päivänselvä kaikille. Älä luovuta ja kävele pois vain koska sinua pelottaa, että hän tekee sen ensin. Because I'm scared in a world without you.

"He's tried
Hard to convince her
To be over what he had
Today he wants it twice as bad

Don't cry
I won't resent you
Yesterday you had his trust
Today he's taking twice as much"

Luottamus ja usko ovat kaksi eri asiaa. Minä uskoin sinuun, mutta en luottanut hetkeäkään. Sinä luotit minuun kuin kallioon, mutta et uskonut että jaksaisin. Enkä jaksanutkaan. Kaikilla on rajansa, minun rajani tuli vastaan aiemmin kuin uskoinkaan. Pelkäsin, huusin, valehtelin. Kaikki tämä vain siksi, etten koskaan ole rakastanut mitään niinkuin sinua. Because I can't smile in a world without you.

Sorry part 1.

No en olis uskonu, jos rehellisiä ollaan. Olin rikki ja pihalla ja sekasin ja sä vaan satuit osumaan paikalle. Tavallaan. Olit tosi kiva, sait mut paremmalle tuulelle ja unohtaan sen paskan, mikä valutti kyyneliä. Sait mut muistamaan mistä oon aikoinaan lähteny ja mitä mun pitäis siitä ajasta muistaa. Sut ainakin. Oot ainut laatuas ja sun avullas palasin kotiin taas. Löysin taas kotiin. Pääsin taas kotiin.

Nyt kun mietin kuluneita viikkoja, en olis mitenkään uskonut tän päättyvän näin. Aavistelin, että ehkä tästä ei tuu mitään vuosisadan rakkaustarinaa, ei varmaan eletä onnellisina elämämme loppuun saakka, mutta en nyt ihan tätäkään odottanut. Koska aattelin sun olevan erilainen. Aattelin, että ehkä sä tunnet mut. Ainakin sen perusluonteen mikä mulla on ja tajuat että en ikinä koskaan milloinkaan loukkais sua. Oikeesti. Tein sen, mutta en tahallaan. Ja siinä se raja menee.

Monen väärinkäsityksen ja huonon valinnan summa ilman minkäänlaisia selityksiä johtaa tähän. Niin se vaan on. Sulla on sun versio ja mulla mun. Mä oon pahoillani, sä et. Mua kiinnostaa, sua ei. Haluaisin pyytää anteeks ja selittää, mutta sä et anna mun tehdä niin. Sä oot jo luovuttanu ja tiedätkö mitä, luulin että sä et luovuttais koskaan. Ihailin sussa just sitä tahtoa ja voimaa. Taisit todistaa mun olleen niin väärässä. Oot yhtä heikko kun minäkin, ehkä heikompikin.

Ja kaikista pahinta tässä on se, että ikävöin sua enemmän kun koskaan ennen. Ja tykkään susta enemmän, kun olin tajunnutkaan. Mutta tajusinko sen liian myöhään? Onko tää peli jo pelattu?

Oo kiltti, sano että vielä on aikaa. Oo kiltti ja oo vahvempi. Oo kiltti, luota muhun ja en koskaan petä lupaustani olla sulle uskollinen.

Ja kaipuu saapui neljäntenä päivänä. Tuli mustassa sumussaan ja täytti jokaisen nurkan tässä asunnossa. Ja minussakin. Yritin juosta valoon, mutta pimeyttä ei voi paeta. Se seuraa kuin varjo kulkijaansa, löytää sinut mistä tahansa.

Käännyin siis ympäri ja kohtasin sen. Katsoin kaipausta suoraan silmiin ja mietin mistä se johtuu. Tai kenestä. Minusta, hänestä vai ei kummastakaan. Kesästä, tästä talosta, näistä päivistä? Vastaus on niin ilmiselvä ja silti se ei kerro. Jatkaa vain kaivautumistaan minuun. Voi luoja.

Tiedätkö mikä on ikävän ja kaipauksen ero? Ikävä ei tee sinuun haavoja, eikä se ole pimeää. Ikävä saa usein onnellisen lopun, rakastetut kohtaavat jälleen ja ilo kuplii kuin shampanja. Kaipaus on toisenlainen. Se muuttaa sydämesi taakse ja tekee sinne kodin. Se sykkii polttavaa kipuaan aina kun vähiten sitä odotat. Rauhattomin se on noina pimeinä iltoina, jolloin antaisit mitä tahansa ettet olisi niin yksin ja niin täällä. Ikävällä on nimi, kaipauksella ei ole edes muotoa.

Kipua. Vähän kuin kasvukipua. Tiedätkö, sellaista jomottavaa ja painavaa, mutta kun koitat saada siitä otteen, se katoaa. Tarvitsen lääkkeen kaipaukseen, ehkä löysinkin sen jo. Mutta jostain on myös luovuttava. 1+1=0.

Siis hyvästi sinä tai he.

Jos

Jos voisin palata ajassa taaksepäin, olisin sittenkin jäänyt luoksesi. Pysynyt vieressäsi niin kauan kunnes valo olisi minuun osunut, sen jälkeenkin. Olisin kuunnellut sydäntäni, en järkeäni ja pysynyt siinä, koska se olisi ollut oikein ja niin kaikinpuolin tärkeää. Olisin saanut selvyyden, olisin varastanut lisää aikaa, olisin ollut suojassa arjelta, joka nyt ympäröi minua puristavalla ja lamauttavalla otteellaan. Kiire ei mihinkään, stressi ei mistään.

Merkityksettömyys. Mitä sillä oli väliä? Sinä sen sanoit, sinä tiesit ja ymmärsit. Minä olin taas oman elämäni järjen ääni, suuri Omatunto, joka tekee oikein kaikkia muita paitsi minua itseäni kohtaan. On helpompaa olla marttyyri, kun on ulkoapäin niin viaton. Suuret vetiset silmät kuin lammikot pimeyden keskellä. Jos katsot tarkkaan näet pohjalla suuren salaisuuden nimeltään elämän pelko.

Runnon rutiinilla päivästä toiseen, koska se on paljon helpompaa kuin ottaa askel johonkin vieraaseen. Haluaisin tehdä juuri sen mitä sydämeni käskee, mutta en pysty. En vain pysty. Se on liian suuri riski, mitä jos hajoan. Tuskin hajoaisin, korkeintaan vähän särkyisin. Tämä rutiini rikkoo minut todennäköisesti paljon nopeammin. Tiedän sen ja silti en uskalla. Auttaisitko minua?

Arvaa mitä sydämeni sanoo? Sinun nimesi. Päivästä toiseen, tunnista toiseen se huutaa sinua. Voisiko se onnistua, voisimmeko saada hyvän elämän yhdessä tai edes hetken? Miksei hetki voisi riittää?

Pelkään kaipaavani sinua, vaikka kaipaan sinua jo nyt. Oletko idiootimpaa kuullut?

Pakko

Odotusta. Tunnit ovat hitaampia kuin koskaan, janoan päästä luoksesi ja silti toivon että se hetki ei koskaan tule. Pelkoa. Mitä jos jokin meneekin pieleen? Mitä jos en olekaan sitä mitä luulit ja toivoit, mitä tarvitsit? Kaipausta. Tarvitsen syliäsi kipeästi. Mikään muu ei auta tähän polttavaan kipuun, sinä vain, sinä vain.

Sydän hakkaa pumpumpum, jännittää. Pakko olla kaunis, pakko olla hauska. Pakko olla itsevarma ja upea, ihana ja haluttava. Jotain mitä en ole oikeasti. Pumpum. Lisää puuteria ja tekohymy. Näytän hirveältä. Lakalla yritän paikata minäkuvassani olevat railot, mutta eihän se mene niin. Ei se vaan mene niin.

Olen kuin peura ajovaloissa. Säikky, neuroottinen, pakokauhuinen. Haluaisin kääntyä takaisin kotiin, mutta jalat vievät minua silti kohti sinua. Poispoispois, piiloon josta kukaan ei minua koskaan löydä. Mitä jos vihaat minua? En selviä siitä, vihaan jo itseäni niin paljon.

Tiedän ampuvani itseäni jalkaan tulemalla luoksesi,teen sen silti. Ikään kuin en muuta voisi. Voisinko? Onko minulla vaihtoehtoja? Pelkään unohtuvani ja unohtavani itsenikin, jos nyt annan pelolle vallan. En saa antaa sen voittaa. Sydän tässä särkyy, mutta särkykööt. Ainakin olen elossa.

Kohmeinen ilma piirittää minua ja salpaa hengitykseni. Pumpumpum. Askelteni tahdissa sydän hakkaa, olen jo lähellä.

Pysähdyn ja kuuntelen. Sydän on yhtäkkiä hiljainen. Pelko vei sen mennessään.

Suljen puhelimen ja käännyn takaisin kotiin. Ei hätää. Ei enään mitään hätää.

Tuuli varastaa anteeksipyynnön huuliltani. Sinne se katoaa katupölyn mukana arvoiseensa seuraan.

Hurry up and wait.

En jaksaisi odottaa enää yhtään. Haluaisin juosta luoksesi ja vaipua unohduksiin kanssasi. Kääriytyä illan hämärään, valua kohti aamun sumua ja nukkua pois päivät, jotka ovat liian kirkkaita näille mustille silmille. Sinun kanssasi. Haluaisin nähdä illan vaipuvan yöksi, katsella kattoon ja kuulla elämästäsi. Sinun sormesi minun sormieni lomassa, minun huuleni sinun huulillasi, hiukseni pitkin kasvojasi. Haluaisin tehdä kanssasi muistoja, jotka eivät hiipuisi pois. Haluaisin antaa sinun selailla minun surullista tarinaani ja tehdä siitä paremman. Haluaisin kuroa umpeen ne vuodet, jotka ovat väliimme kasvaneet. Selittää miksi lähdin ja miksi sinä jäit ja mitä sitten tapahtui. Haluaisin korjata sen vääristyneen kuvan, joka sinulla minusta on. Olen paljon viattomampi kuin luuletkaan ja silti niin rujo. Ja ruhjottu. Ja rikki. Antaisitko sen minulle anteeksi? Antaisitko noiden vuosien unohtua?

Haluaisin tehdä sinusta niin onnellisen, että itkisit. Haluaisin pitää sinua kädestä ja kertoa tarinoita, jotka saavat hymykuoppasi elämään. Haluaisin opetella kasvosi ulkoa niin, ettei sormeni koskaan unohtaisi. Haluaisin valvoa levotonta untasi ja herättää sinut suudelmin pyyhkimään huolen kasvoiltani ja kertomaan, että kaikki järjestyy kyllä. Aamutunnit ovat surullisia, mutta eivät jos sinä olet vierelläni ja saat minut unohtamaan. Viet minut sellaiseen paikkaan, jossa ei ole kirkkaita värejä, mutta siellä on jotain niin kaunista, että sanat loppuvat kesken. Eikä sanoja edes tarvita. Puhumme onnellisten kieltä.

Rakennetaan yhdessä maailma, jossa voimme hengittää. Jossa olemme juuri sitä mitä olemme, emme enempää emme vähempää, mutta riitämme toisillemme. Sinä riität minulle koska tahansa. Rakas. En pelkää mitään, kun olet luonani. Rakennat muurin minun ja maailman väliin. Kukaan ei voi minua satuttaa, kun kilpesi on suojanani. Enkä koskaan riko lupausta olla satuttamatta sinua. Se on verellä sinetöity.

Mutta mitä tapahtuu sinä päivänä, kun joudun taas lähtemään? Tiedämme molemmat, että se koittaa. Pian. Tunnit hiipivät vääjäämättä kohti tuota hetkeä, kun huuleni muodostavat hyvästin ja kyyneleet valuvat mustaa suruaan pitkin poskiani. Olenko sen arvoinen? Ovatko nuo yöt riittäviä korvaamaan sen kivun? Sinä olet. Tule pian. Hurry up and wait.

Mustaa

Mikä on mennyt pieleen, kun mikään ei tunnu miltään? Nyrkillä naamaan ja ilmekään ei värähdä. Korviini lentää sanoja, joiden pitäisi sattua kuin veitsen iskut, mutta kyynelkään ei valu. Missä on mennyt se raja, jolloin tekosi lakkasivat satuttamasta minua? No varmaan jossain siellä ensimmäisen ja viimeisen kerran välissä. Et pysty koskettamaan minua enää mitenkään. Sanasi eivät satu, suudelmasi eivät itketä. Olen valunut käsistäsi jo kauan aikaa sitten.

Illalla, kun makaan sängyssä mietin: miltä minusta NYT tuntuu? Kuulostelen itseäni ja jokaista hengitystäni. Ahdistaako? Ei. Itkettääkö? Ei. Naurattaako? Ei. Ei mitään. Niskaa särkee vähän. Mutta ihan sama. "You can run over me with your 18wheeler, but I won't give a fuck." Näin totesi Pink ja mietin onko hänellä samanlaisia kokemuksia kuin minulla. Voisit nimittäin ajaa ylitseni vaikka rekalla ja en edes inahtaisi.

Se on sinun vikasi, etten osaa enää nauraa. Se on sinun syytäsi, että en edes muista koska itkin viimeksi. Ainoa tunne johon pystyn on viha ja sitäkin tunnen vain ja ainoastaan sinua kohtaan. Enkä sinuakaan kohtaan tarpeeksi, koska olet vielä täysissä voimissasi. Miksei sinua satu se, että satutit minua ja teit minusta koneen? Toivottavasti kompastut vielä omaan nokkeluuteesi. Maailmassasi täytyy olla todella yksinäistä.

Minun maailmani ei ole edes yksinäinen enää, koska en tunne kaipuuta. En osaa kaivata rakkautta, kun en ole sellaista koskaan saanut. Luulin niin, mutta se muuttuikin niin mustaksi ja pimeäksi, että pelotti. Vaan ei pelota enää. En pelkää sinua tai ketään tai mitään. Pelkokin on tunne, ja koneet eivät osaa tuntea. Jos minua ravistelisi niin vatsasta kuuluisi varmaankin kolinaa. En uskalla kuunnella sydäntäni enää stetoskoopilla, koska pelkään ettei sieltä kuulu mitään. Minun sydämeni on viety pois, sinne missä unelmat haudataan.

Yhdessä

Se kaupunki on sinä. Sillä on sinun kasvosi, sinun tuoksusi, sinun äänesi, sinun nimesi. Olet jokaisen nurkan takana, etkä missään. Nämä kadut on tahrittu muistoilla, ei aika ole niitä pessyt pois. Et ole kadonnut minnekään, et hetkeksikään. En vain aina muistanut.

Meni kesät,meni talvet, tuli syksyn lehdet. Täällä sinun kanssasi. Vuodenajat vaihtuivat, vuodetkin ja me pysyimme. Kuin kaksi kalliota. Tarinamme on kiedottu näihin puihin ja näihin jokiin. Ne kertovat sen kaikille, jotka viitsivät kuunnella. Niin paljon kaunista, niin paljon pimeää ja se kaikki väritettiin intohimolla. Rakastin sinua juuri täällä, kaupungissa, joka on aina lähellä. On niin raskasta nähdä nämä kadut nyt. Ne ovat niin surullisia ilman meitä. Kyyneleet valuvat likaisiin ojiin.

Kaipaan sinua täällä ihan hirvittävästi. Haluaisin taas istua autossa vieressäsi ja ajaa näitä teitä, jotka ovat niin tuttuja, mutta niin tuntemattomia ilman sinua. Kerran sanoit "Älä koskaan katoa." En kadonnut, mutta me kadotimme toisemme. Olenko avuton, kun en löydä tietäni turvaan ilman sinua? Ehkä. Mutta rakastunutkin. Rakastuin sinuun uudelleen, kun tulin tänne. Ja eroan sinusta uudelleen, kun lähden. Ja joka kerta kun palaan, olemme hetken aikaa yhdessä jälleen.

Pois

Huudan mielessäni kaikki rumimmat sanat, joita on koskaan keksitty. Huudan ne sinulle. Onko se niin vaikeaa antaa vaan olla? Minäkin annoin sen jälkeen, kun sanoit ettet halua minua. Jätin sinut rauhaan, koska sinulla on oikeus vaatia sitä. En puhunut sinulle, vaikka olisin kuinka halunnut. En kertonut sinulle hassuja juttujani, joille ennen nauroit. Kaipasin sinua, mutta suurella sisulla ja tahdolla pysyin sinusta kaukana. Ja sitten sinä pieni taliaivo tulet ja pilaat kaiken. Kiitos vaan.

Onko kivaa olla noin ylpeä? Kävelet leuka pystyssä sen ystäväsi perässä. Oikein majakka ja perävaunu. "Eksä tiedä kuka mä luulen olevani?" Sun mottos. Yhtä perseestä kun sinäkin. Se, että minä rakastuin sinuun kerran ei tarkota sitä että voisit nyt leikkiä mun tunteilla. E-ei. Tässä leikissä saat nyt olla ihan yksin. Ylpeys se on minullakin vaikkei se ole ihan samaa luokkaa kun sulla.

En toivo sulle mitään pahaa, mutta suosittelisin kasvamista. Ei asioita voi hoitaa noin. Jos karman laki on olemassa niin saat vielä osas. Ja silloin minä olen ehkä jo onnellinen. Ja unohtanut sut. Kuka söpöys? En edes tunnista sinua, kun kävelet vastaan. Oon niin yli susta.

Tik tak

Tik tak tik tak. Kello tekee viiltoja yön pimeisiin tunteihin. Minä vapisen yksin sängyn nurkassa ja tuijotan vetisin silmin seinää. Miksi tulit taas uniini? Mitä sinä minusta haluat?

Tik tak tik tak. Vaivun uneen ja herään taas. Kasvosi välkkyvät mielessäni. En halua sulkea silmiäni enää koskaan. Vielä kolme tuntia aamuun. Vielä kolme. Sitten on turvallista nukahtaa. Sitten kun on valoisaa.

Tik tak tik tak. Haluaisin suojella sinua kaikelta, mutta unissani en pysty siihen. Mikset koskaan kuuntele minua? Pitäisin sinut turvassa ja veisin sinut kotiin. Olisit kunnossa taas. Luonani taas. Enkä koskaan päästäisi irti.

Tik tak tik tak. Aamu poistaa pelon. Unet vaikuttavat kaukaisilta, enää ei pelota. Välillä pelokkaat silmäsi välähtävät mieleeni. Voi sinua. Olet niin lapsi. Haluan auttaa, mutta sinua ei voi enään pelastaa. Olet avun ulottumattomissa.

Tik tak tik tak. Kello lyö aikaa kauemmas sinusta. Kokoajan olet kauempana. En edes näe sinua enää. Meidän viimeisimmästä muistostakin on jo niin kauan. Liian kauan. Kaipaan sinua enemmän kuin ikinä osaatkaan arvata. Ajatteletko minua koskaan? Varmaankin. Tarvitset apuani tiedän sen, mutta et vain osaa pyytää. Ja minä en löydä sinua. Paitsi unissa. Tartu käteeni ensi yönä rakas, niin vedän sinut takaisin tähän elämään. Ole kiltti ja kuuntele minua.

Tik tak tik tak. Enää viisi tuntia ja olen luonasi.

Syvään valoon, syvempään pimeään

On kuin kävelisin tummanvihreässä metsässä. Tiedättekö, sellaisessa pimeässä ja tiheässä, johon tulee valoa vain ohuina säikeinä. Tarvon kiivaasti valolta valolle, en halua olla varjoissa.

Pelottaa.

Suuntavaistoni on kadonnut. Kaikkialla on samanlaista, mikään ei näytä tutulta tai vieraalta. Kaikki vain on. En muista mistä olen tullut, enkä tiedä mihin olen menossa. Minäkin vain olen. En ajattele muuta kuin valoa. Kaipaan valoa. Kipitän valoon sydän kurkussa, mutta horjahdan jälleen pimeään. Kipitän uuteen valoon, se häviää ja joudun pimeään.

Itkettää.

Haluan pois täältä ennen kuin tulee kokonaan pimeää. Missä on metsän reuna? Kai tämänkin täytyy loppua johonkin. Mutta mihin? Mihin minun pitää mennä? Mitä minun pitää ymmärtää päästäkseni pois pimeästä, kokonaan valoon? Missä olette te, jotka ennen olitte niin kirkkaita, etten tarvinnut muuta valoa? Missä olette? Missä?

Väsyttää.

Vajoan takaisin pimeyteen.

Pieni kuolema

Istun sohvalla hämärässä, kädessäni vihko. Vihko näyttää väsyneeltä ja vanhalta, kannessaan putoava nalle ja syksyn lehtiä. Kun sen avaa, ensimmäiset sanat ovat "And love said no". Lyijykynä on tuhrinut sivuja kylmällä hopeallaan. Näille sivuille on raavittu päiviä, kuukausia, vuosia. Minuutteja, jotka olivat tärkeitä aikanaan. Näillä sivuilla on kasvutarina tähän päivään. Sattuu lukea, mutta luen kuitenkin. Mitä menneisyydessä on pelättävää? No sinä.

Miksi en muista lukematta, miten vaikeaa sinua oli rakastaa? Miten olitkin silmissäni niin täydellinen, etten tajunnut miten syöt minua sisältäpäin? Teit minuun haavoja, joka päivä uusia viiltoja. Toisinaan parantelit niitä, toisinaan hieroit suolaa. Koskaan en ollut ehjä. En ole vieläkään. Ne haavat polttavat arpina vaatteiden alla.

Olit huumetta. Koukutit minua hitaasti, mutta varmasti. Jonkin aikaa itsesuojeluvaistoni säilyi ja yritin taistella riippuvuutta vastaan. Yritin elää ilman sinua. Mutta ne pienet huumaavat annokset saivat minut sekaisin, järkeni himmeni. Rakastin sinua, voi luoja. Sinulla oli ne kiiluvat silmät ja suorat hampaat, rakastin sinua.
Ne vahvat kädet ja uniset posket, rakastin sinua.
Se ääni ja ne sanat, rakastin sinua.

Olisin hakenut sinulle kuun taivaalta. Ja tähdet. Ja mitä ikinä olisitkin keksinyt pyytää. Ja keksithän sinä vaikka ja mitä. Tiesit, että palvon sinua ja otit siitä kaiken irti. Minä vein, minä toin, minä tulin, minä tein. Ja sinä sieltä korkealta katselit ja nauroit. Ja nautit. Muuramuurahainen pesää rakensi, sinä annoit minun tehdä niin. Sitten lähdit, kun kaikki oli valmista. Ja veit mennessäsi puolet minusta.

Kun sinä lähdit, elämä minussa sammui.
Se näkyy yhä tuon vihkon sivuilta. Jos paperi voisi vuotaa verta, niin noilla sivuilla se vuotaisi. Ne valuisivat tummanpunaista kipua, suuria tahroja. Ja sitten eivät valuisi enää ollenkaan. Ne olisivat kolkkoja, tyhjiä, kylmiä. Niin kuin minäkin olin, ilman sinua.

Rakastin sinua noin 87 päivää lähtösi jälkeenkin. Sekin on vihossa. Yhteensä olen rakastanut sinua n. 1100 päivää. Niin monta. Vieroitus kesti lähes yhtä kauan. Ehkä se jatkuu yhä, miksi muuten kirjoittaisin sinusta nyt? Sinä koukutat nyt jotakuta muuta, jossakin muualla. Silti kädessäni polttaa haava, joka huutaa saada annoksen sinua. Vielä kerran vähän sinua. Sitten ei enää, lupaan. Lupaan lupaan. Yksi haava, sitten riittää.

Nightmares osa miljoona

Ne painajaiset palasivat kun rakas ystävä lähti. Kun hän oli täällä, olin turvassa, vaikka hän onkin niin pikkuinen. Hänen rakkautensa suojasi minua pahoilta unilta. Nyt olen taas vailla kilpeä, vailla puolustajaa. Kaipaan häntä niin kovin.

Ne painajaiset ovat järjettömiä. Tunnelma on painostava ja pilvet vääristyneitä. Kaikki on niissä unissa niin väärin. Koira ei hengitä ja kotikin on ihan väärä. Se on aina se meidän koti, jota ei enää ole. Ja se silta, joka on oikeasti turvallinen ja tuttu, pettää joka kerta. Ja silti minä ajan sitä kerta toisensa jälkeen, varmaan päästäkseni sinun luoksesi. Mutta ethän sinä ole siellä. Et enää. Koskaan.

Miksen saisi levätä edes unissa? Valveaikani on jo yhtä painajaista, mikseivät unet voisi olla kauniita ja pehmeitä? Haluaisin nukkua ja herätä hymyillen. Nukkua ja nähdä unta unelmista, paremmasta huomisesta. "Mutta sinähän olet niin onnekas!" Olenko? Millä tavalla? Sekö, että pääsin hänestä irti tekee minusta onnekkaan? Onnellisen? Onko se edes sama asia. En minä onnellinen ainakaan ole. Onnekas? En tunne olevani sitäkään, mutta ehkä olen kuitenkin. Vapaa minä olen, kaikesta paitsi itsestäni. Ja tämä onkin aikamoinen vankila. Kaltereina nämä pelottavat ajatukseni, kahleina tämä heikko itsetuntoni ja raiskattu kehoni. Kenellä niihin on avaimet?

Et tehnyt minusta onnellista, mutta sinun kanssani en muistanut omia kahleitani. Oli helppo kahlita itseni sinuun ja syyttää sinua pahasta olosta. Nyt en voi syyttää sinua. Vain itseäni. Taistelen itseni vielä vapaaksi, mutta tarvitsen siihen voimia, joita minulla ei ole. Tarvitsen unta, jollaista en saa. Tarvitsentarvitsetarvitsen. Palasen sinua.

Rehab

It's like I checked into rehab, baby you're my disease.

Rihanna on oikeassa. Minä jouduin käymään läpi viikon vieroituksen, jotta pystyisin jatkamaan eteenpäin ilman sinua. Vaikka et koskaan edes ollut osa minua, luulin vain että olit. Nyt kun aivoni ovat kirkastuneet tajuan, ettei meillä ollut mitään. Minä en ollut sinulle mitään, sinä olit olevinasi minulle jotain. Minä halusin olla sinun ja sinä halusit olla sinun. Kukaan ei ollut minun. Helvetin pässi.

Mutta ei se mitään, minähän pusken eteenpäin kuin höyryveturi. Uskon siihen, että joskus asiat kääntyvät parempaan. (Vitut usko.) Karman on kai pakko joskus kääntyä. Voittaisin edes arpajaisissa, jos en rakkautta saa. Tai löytäisin maasta jonkun kolikon. Tai toimisi nyt edes tuo puhelin joskus. Mutta siihen asti tarvon eteenpäin kuin mielipuoli. Läpi näiden toisiaan muistuttavien puuduttavien päivien, kylmien iltojen ja epävireisten sointujen.

Minua raivostuttaa olla kateellinen onnellisille ystävilleni. Kun katson heidän nauruaan kumppaneidensa vierellä, hymyilen ensin, mutta sitten katkeruus tekee rintaani reiän. Mikä minussa on vikana, etten ole yksi heistä? Jopa se kusipää, joka petti minut, on nyt onnellinen. Ja millä hinnalla? No hyvin hyvin halvalla. Olen luullut, että kannattaisi elää mahdollisimman hyvin. Ei satuttaa ketään tahallaan, ei tehdä muille sitä mitä ei itselleen haluaisi tehtävän. Mutta tuntuu, että ympärilläni ne pärjäävät, jotka elävät vain omaksi edukseen välittämättä muiden kivusta. Oh, so confusing.

Mutta nyt olen vieroittunut ja edes siinä mielessä ehjempi. En enää itke huuliesi perään, menkööt vaan. Tuleehan noita. Se tulee olemaan testi kun seisot taas edessäni baarin hämärässä. Vihaan sinua ehkä vähän. Ja rakastan vielä vähemmän, mutta kuitenkin. Baby you're my disease.

Loppusanat

Nyt kun olen kuullut sen sinun suustasi minun on helpompi jatkaa eteenpäin. Kaipaan sinua hirveästi, mutta sinulla on oikeus sanoa minulle hyvästi. En vastaa siihen hyvästiin, sanoisin mieluummin näkemiin. Tai jotain. En tiedä. Miksi sinun pitää hymyillä noin?

Nyt kun tämä on lopussa minun on helpompi unohtaa. Sinä taisit unohtaa jo. Vai muistitko edes koskaan? Taisin olla sinulle pelkkä leikki. Piiripienipyöri, kunnes kyllästyit. En koskaan pitänyt leikeistä. Olen liian tosissani, olin jo pienenä. Miksi sinun pitää nauraa noin?

Nyt kun peli on jo menetetty minun on helpompi olla se mitä olen. Saan olla surullinen, ei tarvitse esittää vahvaa. Saan olla ruma ja suttuinen, ei tarvitse laittautua. Sinä et tainnut tuntea sitä painetta. Tiesit olevasi silmissäni täydellinen. Miksi sinun pitää katsoa minua noin?

En tiedä mitä sanoisin sinulle. "Hyvää lomaa! Ja hyvää jatkoa!" Kuulostaa todella laimealta. Tiedän kyllä mitä haluaisin sanoa. Haluaisin sanoa, että palauta se sydän sitten kun ehdit. Kiitos kun valitsit niin väärin kun vaan valita voi. Kiitos kun veit uskoni siihen, että jotain hyvääkin voisi joskus tapahtua. Kiitos että teit elämästäni täällä niin vaikeaa. En sano mitään. Miksi sinun pitää kävellä pois?

Long time no see

Sulla oli ruskee micmacin paita ja silmät, jollaisia en ollut ikinä ennen nähnyt. Enkä sittemminkään. Ainutkertaiset silmät ne on. En uskonut rakkauteen ensi silmäyksellä, enkä usko vieläkään, mutta sitä se oli. Kävelit siitä ohi hymykuoppines kaikkines ja mun sydän jätti väliin lyöntejä ainakin kymmenen. En olis uskonut ikinä milloinkaan koskaan, että sinäkin huomasit mut. Mutta sä huomasit. Huomasit mun silmät ja hiukset ja hymyn ja hampaat ja rakastit mua ihan hirvittävän paljon just sillon. Rakastit mua sillonkin, kun mä rakastin kaikkea paitsi sua. Rakastin cocis lightia ja numeroa 15. Ja sitä sairautta, joka oli mun koko elämä.

Kaikki meni niin pieleen heti alusta lähtien. Voi että mä pelkäsin sua. Pelkäsin ihan hirveesti. En pystynyt ymmärtään minkä takia rakastit mua. Enhän edes rakastanut itseäni. Olin jo naimisissa kieroutuneen ja myrkyttyneen mieleni, sairauden nimeltä A kanssa. Et sinä mahtunut meidän väliin, ei sulle vaan ollu tilaa. Ois pitänyt olla. Elämä saattais olla nyt aika erilaista.

Yritys numero kaksi meni yhtä pieleen kuin se ensimmäinenkin. Voi voi ja lämmin leipä. Yritin tehdä sulle tilaa ja ottaa uusinnan, mutta täysin vääristä syistä. En siks että oisin rakastanut sua vaan siks, että halusin jonkun muistavan miten mua rakastetaan. Itkin verta kun näin miten suhun sattu, kun jätin sut taas yksin ja lähdin sen toisen matkaan. Mutta en osannut muuta, ymmärräthän? Ymmärräthän, että en halunnut sulle mitään pahaa? Se oli vahinko ja antaisin mitä vaan, jos voisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä asiat toisin. Antaisitpa anteeks. Mutta sä oot täynnä vihaa ja sääliä kun katot mua. En halua nähdä sua enää ikinä.

Joskus itkuhouruissani kuvittelen millasta meidän elämä vois olla. MEIDÄN elämä. Mieti. Se ois hienoa. Istuttais kuistilla ja kahvi se vaan porisis ja linnut laulais. Sä kertoisit mulle juttuja sillä ihanalla murteella ja mä nauraisin niin kuin nauroin joskus kauan aikaa sitten. Silittelisit mun niskaa ja hyräilisit sitä laulua, jonka sanoit kertovan meistä. Kukaan ei oo koskaan kattonut mua niinkuin sä. Se katse imartelee enemmän kuin miljoona sanaa. Eikä me sanoja tarvittaiskaan. Meidän maailmassa olis vaan tivoleita ja aurinkoa, hymykuoppia ja porilaisia iltoja.

Rakastan sua.

Viha

Nyt on pakko irrottaa siitä unelmasta. Se valui sormieni lävitse jo kauan aikaa sitten. Itselleen on niin helppo selitellä kaikenlaisia tarinoita. Ehkä se ei uskalla soittaa. Ehkä sillä on ollut kiire. Ehkä sekin leikkii vaikeasti tavoiteltavaa, ihan niin kuin minäkin. Joopa joo. Ehkä sitä ei vaan kiinnosta. Ehkä on tullut aika lopettaa tämä itsepetos ja jatkaa matkaa. Ja kyllä mä tästäkin selviän. Olen selvinnyt pahemmastakin. Kyllä tämän itsetunnon saa vielä korjattua. Kyllä musta tulee taas joskus ehjä ja kokonainen ja upea. Joopa joo.

Miksen osaa elää elämää itseäni varten? En riitä itselleni syyksi olla täällä. Tarvitsen aina jonkun, jota tehdä onnelliseksi. Jonkun jota palvella. Helvetti miten säälittävää. Ihan uskomatonta. Mun pitäis olla oman elämäni tärkein ihminen. Tämän tylsän ja puuduttavan tragikomedian päätähti. Oikee stara. Joopa joo.

Ja haista sinäkin kusipää kukkanen, joka ihan ensimmäisenä sait minut tuntemaan itseni niin pieneksi ja merkityksettömäksi. Katkeruus rumentaa, mutta entä sitten. Mä vihaan sua enkä ikinä anna anteeksi. Vellon oikein siinä vihassa. Lainehdin raivon aalloilla ja nautin siitä, että sua sattuu. Sua kaduttaa. Ihan varmaan kaduttaa. Joopa joo.

Nämäkin sanat kumpuavat jostain syvältä, jonne en löydä kuin vahingossa. Viha toimii tänään paremmin kuin suru ja ahdistus. VIHAAN VIHAAN VIHAAN. Kädet nyrkissä, rystyset valkoisena vihaan tänään kaikkea ja kaikkia ja poljen maata ja huudan ja kiukkuan ja silmäni iskevät salamaa. En ole surullinen enää koskaan, vihaan vaan. VIHAAN. Joopa joo.

Only dreams can take me there

Joskus olet unessa niin todellinen. Ihan kuin olisit siinä oikeasti sanomassa niitä sanoja, joita kaikista eniten haluan kuulla. Helpotus humahtaa lävitseni kuin aalto. Huh. Kyllä minä tiesin, että haluat minut. Minä niin tiesin sen. Ei niistä vaativista käsistä voinut erehtyä. Ja siinä hetkessä, jossa sinä haluat minut, voisin olla ikuisesti. En kaipaa mitään, enkä ketään. Sinä riität ja sinä olet kaikki. Olen niin täynnä ja kokonainen ja ehjä.

Sitten minä herään.

Tässä todellisessa maailmassa sinä et ole minun. Ja olen niin epävarma. En ymmärrä miten saatoin erehtyä niin. Ne huulet halusivat minua ja ne silmät ja ne kädet. Vai olinko niin väärässä? Annoinko oman haluni sekoittua toteen? Halusinko minä sinua niin paljon, etten huomannut inhoa katseessasi? En halunnut huomata. En minä tiedä. En muista. Haluaisin selityksen, päätöksen tälle tarinalle. Mutta en uskalla kysyä. Missä minä olin kun rohkeutta jaettiin?

Kunpa voisin pysyä aina unien maailmassa. Siinä upeassa hattaraisessa hutussa, jossa kaikki on niin kaunista ja pehmeää. Siellä missä ei ole teräviä reunoja ja sanoja, jotka tekevät sydämeeni reikiä. Mutta ne houreiset, hämärät ja sumuisat unet häipyvät yhtä nopeasti kuin tulevatkin. Ne ovat vain houkutuslintuja. Saavat minut kiljumaan halusta ja jättävät sitten haukkomaan henkeäni. Yksin omassa huoneessani. Niin yksin, niin yksin.

Niin täynnä tyhjää

Toivon, että voisin pysäyttää mieleni edes hetkeksi, mutta se juoksee samaa ympyrää yötä päivää. Se on väsymätön ja armoton, eikä nuku koskaan. Täyttää uneni sinulla, täyttää päiväni sinulla, 24 tuntia päivässä sinua. Se on liikaa. Olet ihana, mutta se on silti ihan liikaa. LOPETA. LOPETA. LOPETA. Toisinaan minun tekisi mieli huutaa. Mene jo pois. Miksi kiusaat minua? En koskaan ikinä milloinkaan saa sinua ja voi luoja se ajatus kaivaa minuun reiän. Se reikä on kipeä ja arka, ja yritän piilottaa sen ihan kaikilta. Yritän olla kuin sitä ei olisikaan, mutta näinä yksinäisinä hetkinä se ilmoittaa olemassaolostaan, sykkii, hakkaa ja repii minua rikki.

Jos olisin rohkea ja vahva, kysyisin sinulta miksi et halua minua. Mutta en pysty kuulemaan sitä vastausta. Hajoaisin sellaisiin palasiin, että minusta ei tulisi ehjää enää koskaan. Joskus kannattaa suojella itseään, edes vähän. Sisimmässäni tiedän kyllä vastauksen. Jos näkisin itseni sinun silmilläsi, en totta tosiaan haluaisi itseäni. Säälittävä, pelokas, epävarma, roikkuva, tarttuva, ihmisraato. Minusta näkee kilometrin päähän, että tarvitsen sinua. Avuttomuus meni muodista jo kauan aikaa sitten.

Oletko itse tavannut sellaista ihmistä, joka vie sinusta kaiken sen mitä olet? Imee sinusta kaiken neulan lailla, ja syystä tai toisesta, se tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Kunnes se ihminen lähtee ja vie osan sinua mukanaan. Olet niin tyhjä, että sisälläsi kaikuu. Sinne ei jää mitään muuta kuin huuteleva haamu. Siellä se huhuilee ihan yksikseen. Olisi parempi olla täynnä surua, kuin niin tyhjä, että et tunne enää olevasi elossa. Et sinä sitä varmaan tahallasi tehnyt, mutta oli miten oli, siellä sinä nyt kävelet minun sieluni ylläsi.

Putoan

On päiviä jolloin en tee muuta kuin putoan. Putoanputoanputoan. Se on sellainen loputon kuilu. Loputon pimeys ja tyhjyys, jossa tiivistyy kaikki se paha. Minulla on ikävä jotakin sellaista mitä ei enää ole olemassa. Ei ole ollut vuosikausiin. Minulla on ikävä sellaista ystävyyttä, joka maistui karkkikaulanauhoilta. Sellaista kotia, jonka seinät oli maalattu kullalla ja rakkaudella. Sellaisia päiviä, jolloin oli niin helppo hengittää. Silloin kun minä vielä riitin itselleni. Nyt olen riittämätön. En jaksa omaa seuraani, omia ajatuksiani, omaa kehoani. Raiskattu ruma ja arpinen keho. Riisutut, kylmät ja uskomattoman sairaat ajatukset. Vaihtaisin paikkaa kenen tahansa kanssa. Mikä tahansa vankila olisi parempi kuin tämä, jonka olen itselleni rakentanut.

Elämäni kauhein päivä oli 31.8.2006. Silloin putosin korkeammalta kuin koskaan. Sillä tavalla en halua pudota enää milloinkaan. Muistikuvat ovat hämäriä, mutta häpeän tunnen yhä kuin se olisi tapahtunut eilen. Miten ihmeessä pilasinkin kaiken niin? Miten ihmeessä saatoin olla niin typerä? Syytin sinua S, jostain sellaisesta, jonka olin luvannut jo antaa anteeksi. Miksi palasin siihen vihaan taas kerran? Tiedän nyt, että et vain kestänyt sitä enää. Et kestänyt kamalia syytöksiäni ja veitsenterävää kieltäni. Anna anteeksi. (Et anna.) Ja niin sinä lähdit. Ja niin minä huusin. Roikuin sinussa, roikuin siinä sydämenpysäyttävässä hetkessä, joka oli niin musta, että luulin sokeutuvani. Siinä hetkessä olin varma, että maailma pysähtyy nyt. Että aurinko ei enää koskaan nouse. En enää koskaan herää uuteen päivään, enkä enää koskaan ole onnellinen. 1.9.2006 aurinko nousi kuitenkin. Ja minä heräsin, mutta ei, en ollut onnellinen. En ollut onnellinen 2.9. enkä 3.9. jolloin sinä täytit vuosia. Täytit vuosia ilman minua. Kävelin väkisin noiden harmaiden päivien läpi sisulla, jota löytyy vain suomalaisesta naisesta. Loin ympärilleni muurin, jonka läpi pääsi vain yksi. Pelotin itseäni ja kaikkia ympärilläni olevia. Olin harmaa ihmisen raato, ruma ja likainen ja voi, niin väsynyt.

Ei, en voi kertoa teille miten selvisin. En tiedä, en muista. Ehkä en selvinnytkään. Totuin kipuun ja syyttävään mieleeni. Totuin alistumaan kurjuuteeni. Ehkä ei olisi pitänyt. Kaipaan sinua edelleen niinä päivinä, kun putoan. Vain sinä voisit minut sieltä nostaa. Sinulla on ne turkoosit silmät, jotka valaisevat puoli huonetta. Ja se hymy, joka antaa minulle sellaisen turvan ettei mikään muu. Mutta en näe sitä hymyä enää koskaan. Etkä enää koskaan vie minua siihen paikkaan, jossa olen ollut onnellisin.

Miten ihminen selviää tälläisestä putoamisesta? Näistä tyhjistä, mitättömistä, pimeistä päivistä. En tiedä. Minä vain odotan niiden loppuvan. Odotan, että ne laahaavat ylitseni ja löydän taas valonhäivän johon tarrautua. Tarraudun kaikin voimin ja hymyilen niin, että poskia kiristää. Ilo voittaa hetkeksi. Hetken ajan olen onnellinen. Hetkeksi unohdan kaiken menneen, enkä kaipaa mitään. En edes sinua. Hetken aikaa minulla on ympärilläni kaikki mitä tarvitsen. Katson taakseni ja naurahdan. Sinne sinä jäät, johonkin kauas.

Helppo elämä?

Joskus huomaan eläväni kivusta. Nautin oikein, kun saan kertoa kavereille riipaisevia tarinoita siitä kuinka minua on taas kohdeltu kaltoin. Oi että tekee hyvää nähdä niiden surulliset silmät. Voi sinua pientä, miten sinulle niin on käynyt raukkapienireppanatytönrääpäle. Elän säälistä. Säälin itse itseäni joka päivä. Nautin sääliäni suurina vetisinä annoksina, kera syvien huokausten. Voi voi kun on vaikeaa, ansaitset kyllä parempaa. PAH. Etkä ansaitse. Ansaitset juuri sen mitä otat. Se on sinun valintasi, sinun elämäsi.

Muutin jokin aika sitten kauas kaikesta mikä minulle on tuttua ja nyt tutkiskelen tätä elämää ihan uusin silmin. Minä olen ottanut uhrin osan. Minä ihan itse. Ja nyt olisi mahdollisuus muuttua ja kasvaa. Yritän tehdä niin. Yritän olla rohkea ja rempseä. Kerätä itsevarmuutta ja oppia tuntemaan sen ihmisen, joka olin joskus kauan aikaa sitten. Miettiä ne hetket missä olen mennyt pahasti vikaan ja oppia. Valita elämääni ihmisiä, joita minun ei tarvitse yrittää parantaa. Minun ei tarvitse olla jokaiselle oma henkilökohtainen korva. Kyllä ne pärjää. Ja minunkin pitää pärjätä.

Ja niin tietysti. Jokaisessa hyvässä tarinassa on se suuri R. Rakkaus joka voittaa kaikki esteet. Olenko lähellä sitä? Onko tämä mustahiuksinen hymyilevä ihastus jotain suurta? Toivoisin niin. Voi että minä toivoisin. Mutta hän pelkää. Hän on niin peloissaan. Ja jälleen minä yritän parantaa. Supattelen korvaan "en minä sinua satuttaisi". Ja hän haluaisi vain juosta. Ja minuun sattuu. Huutaisin älä mee, mutta ylpeys ei anna periksi. Annan sen mennä, tiedän että se tulee taas takaisin. Mutta kuinka monta kertaa. Voi että se pelokas on rakas... Laittaisin sen johonkin piiloon, suojaan kaikelta pahalta jos voisin. Suunnittelen meille elämää, jollaisesta olen aina haaveillut. On autoja ja koiria, pihoja ja juhlia. Ja niin paljon rakkautta ja venyviä punaisia iltoja. Niitä joita näkee elokuvissa. Punaviiniä huulilla ja täydellinen kampaus. Antaisin mitä vaan saadakseni sen. Enkä mitään.