Kirjeitä rakastetulle

Kun ajattelen sinua, ensimmäisenä mieleeni tulee sana ihana. Osittain siksi, koska sitä sinä olet, osittain siksi että sanot minun aina olevan. Mutta tiedätkö mitä, en oikeastaan usko sinua kun sanot niin. En pidä sinua valehtelijana, mutta en tiedä puhutko minulle kun sanot sen. Joskus olet siinä niin lähellä, mutta ihan ulottumattomissa. Kenties puhut enkeleille. Tai itsellesi. Puhut itsellesi hirvittävän paljon, oletko huomannut? Ensin pidin siitä, olit hurmaava. Sait minut nauramaan hassuilla jutuillasi, puhut niin rikasta kieltä niinkuin itsekin sanoit. Nykyään tuo tapa vain hämmentää minua. Miksi valitat aina olevasi yksinäinen ja kun vihdoinkin olen luonasi puhutkin vain itsellesi? Puhu minulle. Minulla on maailman parhaimmat korvat ja ne janoavat kuulla sanojasi. Sanojasi minulle.

Jokin aika sitten kuvittelin, jopa toivoin, että olet vain peloissasi. Pelkäät ja siksi et sano mitä minusta ajattelet, mitä minusta haluat. Kunnes muutama päivä sitten minun tajuntaani jysähti hirvittävä ajatus: mitä jos et halua minusta mitään. Ja nyt se ajatus on ja pysyy ja minua pelottaa. Mitä jos sinä olet minulle puoli maailmaa ja minä olen sinulle vain joku. Joku joka piristää, joku joka saa sinut tuntemaan itsesi paremmaksi. Itsesi. Minun avullani. Opettele tuntemaan itsesi muulla tavalla, anna minun sydämeni olla. Se on jo niin kovin haavoilla.

Ja nyt minun on pyydettävä anteeksi. Syyllistän sinua, vaikken itsekään koskaan kerro mitä sinusta haluan. Luulen kuitenkin, että jos olet katsonut tarkkaan, olet huomannut että tarvitsen sinua. Vihaan tuota tarvetta, en halua tarvita mitään enkä ketään, mutta luulen että silti se paistaa silmistäni. Olen joskus niin alaston edessäsi. En haluaisi olla niin haavoittuvainen, mutta en voi peittää sitä. Tarvitsen sinua tarvitsemaan minua. Tuo tarve kumpuaa tarpeesta olla olemassa jostakin syystä. Joskus tuntuu, ettei minulla ole syytä olla. Anna minulle syy. Ole minulle tarkoitus.

Miten se voisi olla väärin, kun kaulaasi vasten on niin hyvä hengittää? Miten se ei voisi olla tarkoitettu, kun sydämeni hakkaa niin paljon vahvemmin kun olet siinä? Ja kun silmiisikin voi vain hukkua. Ja sinun silmäsi katsoivat minua niin tutkien. Miksi katsoit minua niin? Anna periksi jo, jooko. Anna meille mahdollisuus.

Pelkään menettäväni sinut. Anna minun olla sinun ja se on kaikki mitä koskaan pyydän.

Missing you, missing them.

Tämä talo on niin tyhjä nyt, kun kaksi on poissa. Se on sieluton, kolkko. Avara. Liian hiljainen, äänetön. Hengetön. Minusta ei ole täyttämään yksin heidän paikkaansa.

Onko heillä kaikki hyvin, onhan?

Hain lohtua häneltä, Yyltä. Hän ei oikein ymmärrä suruani, mutta vei ajatukset muualle hyvin tehokkaasti. Ja hänen tuoksunsa oli huumaava, hänen silmiinsä oli niin helppo hukkua. Hän oli niin lähellä, kuuntelin hänen hengitystään ja siihen rytmiin minunkin oli helpompi hengittää. Lähestulkoon unohdin ne kaksi tärkeintä, jotka ovat nyt poissa. Olimme yhtä ja yhdessä, mutta silti ne sanat, jotka pitäisi jo sanoa eivät tulleet ulos. Ne jäivät huulilleni kerta toisensa jälkeen, purkautuivat voihkaisuina, joilla viestin että haluan hänet.

Mutta hän halusi vain minua.

Ja aamulla välissämme oli taas kuilu. Niin syvä, niin leveä. Ei sitä saanut ylitettyä millään. Miksi hän lipsuu aina luotani pois? Öiden pitäisi jatkua ikuisesti.

Ja nyt olen täällä, sieluttomassa talossa ihan yksin. Ja voi luoja minä ikävöin, häntä ja heitä.

Heitä.

Ja kun minulta viedään kaikki

Nyt on koittanut hetki sanoa hyvästit niille, jotka ovat pitäneet minua pystyssä, kun kaikki muut ovat kääntäneet selkänsä. Ne kaksi, jotka olivat aina kanssani, ovat nyt lähdössä. Hyvistä syistä, sentään, mutta silti en jaksa ymmärtää miksi tämänkin piti mennä näin?

Ja kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan.

On tullut aika miettiä sekä omaa, mutta ennen kaikkea näiden kahden parasta. Olen ollut itsekäs niin pitkään, he ansaitsevat enemmän. He ansaitsevat omakotitaloja, vihreitä niittyjä, luita, makkaroita, aurinkoa. Tennispalloja, sateenkaaria, mutalammikoita. Ja minä en voi enää tarjota sitä kaikkea. En enää jaksa, vaikka niin pitkään olen yrittänyt.

Jotkut taistelut hävitään, toiset voittaa joku muu.

Eikä minulla ole sanoja. En voi sanoa hyvästi, koska se ei riitä. En voi sanoa, että nähdään taas, kun emme ehkä nää. Sanon rakastan teitä, mutta sekin on liian vähän.

Olitte perhe.
Olitte elämä.
Olitte kaikki.

Ja olette. Minne ikinä menettekin, en voi seurata, mutta ajatukseni ovat aina luonanne. Ja sinä musta kulkurini, minun oma sattumani, olet se joka nosti minut tähän elämään takaisin.

Nauti, koska mikään ei ole tässä maailmassa kauniimpaa, kuin se riemu millä sinä elät.

Etäisyyttä ja onnea

Miksi ne ihmiset ja asiat, jotka tuntuvat tärkeimmiltä ja parhaimmilta ovat kuitenkin vain pahaksi? On mennyt neljä päivää siitä, kun viimeksi puhuin Yyn kanssa ja minulla on ollut paljon parempi olo. Hiljalleen on taas ollut helpompi hengittää ja vaikka kaipaankin häntä, minua ei ahdista niinkuin silloin kun puhumme. Koska hänen sanansa tappavat toivon. Jos olisin viisas, en puhuisi hänelle enää koskaan. Olenko? Ehkä olen viisas, mutta vahva en ole.

Karmani saattaa olla kääntymään päin. Tosin en tiedä saako sitä sanoa ääneen vai kääntääkö se sen taas? No koputan puuta kerrottuani tämän. Eli siis muutama ihana asia on tapahtunut. A) Löysin yhden tärkeääkin tärkeämmän paperin, jonka vannoin jo heittäneeni tyhmyyttäni roskiin, mutta tuolla se sitten olikin pöytälaatikossa. Aivan mahtavaa! Ja B) sain ensimmäisen hoitajan työni, josta jopa maksetaan palkkaa. Se merkitsee ihan hirvittävän paljon! Saa onnitella.

Kopkop.

Maybe I'll find my balance.

RUN.

Juoksen juoksen, mutta mihin ja minkä vuoksi? Ensin itseäni varten, sitten sinua karkuun. Tavoitteenani oli täydellisyys. Joka ikinen lihas olisi vahvistettu ja valmis. Valmis pakenemaan koska tahansa, sinun luotasi. Koska katseesi polttaa minuun reikiä. Sanoit minun olevan täydellinen, minua pelottaa koska huomaat totuuden. Kun en ole, kun minussa on virheitä. Kun kaikki on niin epätäydellistä. Tarvitsen näitä lihaksia.

Ja eilen sä lupasit jotain, mitä minä itse en voi luvata. Sitten kun tämä on ohitse, olemme vielä ystäviä. Niin sinä lupasit, mutta et vielä tiedä, että sinä hetkenä kun tämä on ohitse, minä pakenen. Juoksen pois ja jätän mielessäni hyvästit. Lupaan palata, mutta en koskaan enää sitä tee. Kun minä olen jonkun kanssa, olen siinä kokonaan ja kun minä lähden, en koskaan palaa. Ja kun joku asia on varma, niin se on sitten aivan varma.

Tämä ei ole pysyvää, me varastamme hetkiä, jotka eivät ole meille tarkoitettu. Sinun pitäisi saada ne jonkun muun kanssa, niin minunkin. Nämä eivät ole meidän hetkiämme, tämä ei ole meidän maailmamme. Et tiedä mitään minun maailmastani, jos tietäisit, et tekisi minulle näin. Minun maailmassani on paljon haavoja.

Et koskaan kuuntele.

"Koskaan ei saisi pyytää anteeksi, kun on tehnyt itsellensä oikein" (- Tuntematon kirjoittaja)

Teitkö sinä itsellesi oikein? Jos teit, niin miksi pyydät anteeksi että särjit sydämeni?

Destination whatever.

Kun en pysty olemaan paikallani. Olen levoton, väsynyt, kyllästynyt, turtunut, puutunut, ahdistunut. Ton, synyt, tynyt, tunut, tunut, tunut. Niin. Ja miksi hänkin pakenee joka ainoa kerta kun pääsen lähelle? Anna mun pitää susta kiinni hetki ja ymmärtää mikä sä oot. Ja mitä sä mulle oot.

En pysty tähän.

Mun on pakko sanoa se sulle, vaikka pelkään menettäväni sut kokonaan. Näin mä satutan itseäni uudestaan ja uudestaan, olisko mulla helpompaa maailmassa kokonaan ilman sua? Mun on kerrottava etten pysty tähän, etten jaksa menettää sua joka viikko uudestaan vain saadakseni sut pian taas takaisin. Koska joka kerta kun meet, viet osan mua mukanas.

En osaa olla sulle sitä, mitä tarvitset.

Ootkohan vaan kuvitellu mut? Alusta asti. Piirtänyt mut tismalleen sellaiseksi, kuin halusit. Piirtänyt ja kumittanut, varjostanut, sutannut, piirtänyt uudestaan. Kunnes aloin muistuttaa sitä tyttöä, joka on vuosikausia ollut unissasi. Kunnes minä katosin.

MINÄ KATOSIN.

Koska mulla ei ollut rohkeutta sanoa ei.

Joko tai.

Odottavan aika on pitkä, tunnetusti. Missä on hän joka eilen oli täynnä niitä kaikkia sanoja, joita korvani halusivat kuulla? Hän on edelleen ihana, mutta kateissa. Ja minua pelottaa, koska eilen puhui viina. Seisooko hän tänään sanojensa takana, ken tietää. En jaksaisi odottaa. Tunnit menevät liian nopeasti, mutta toisaalta ne eivät lopu millään. Minun kelloni ei tikitä tunteja, vaan aikaa häneen.

Mulla on ikävä. Jo nyt. Ei olla nähty reiluun viikkoon ja jo nyt voisin juosta kaikki 340 kilometriä hänen luokseen. Miten kaukosuhde voisi siis ikinä toimia? Viikko ei oo mitään kuukausien rinnalla.

Mut mä antaisin mitä tahansa.

Niin paljon sanottavaa, niin vähän asiaa. Kaiken mitä haluan sanoa voisi tiivistää yhteen lauseeseen: mä tahdon sut. Ja se on koruton ja niin kaunis. Ja antaisin mitä vaan, että kuulisin sen myös takaisin. Ja eilenhän kuulin, miksi en siis usko?

Koska en saanut kuulla ääntäsi, kun sanoit sen.

Mun kädet on yhä sun hiuksissas, sun pää mun sylissä. Sanoit mun sydämen hakkaavan hirvittävän kovaa.

Siks kun se hakkaa sulle.

Över

Loma alkaa olla lusittu ja paluu arkeen koittaa maanantaina. Ja paluu kotiin tai "kotiin" koittaa huomenna. On se kummallista, että jännittää mennä kotiin, mutta näin se nyt vaan on. Ahdistaa ja jännittää. Mutta toivoisin, että kun pääsen 340 kilometriä kauemmas siitä joka sattui sekottamaan mun pienen pääparkani, olis jotenkin helpompi hengittää. Fyysinen välimatka kasvattaa toivottavasti myös sitä henkistä.

Tosin ei meillä ole ollut minkäänlaista yhteyttä viiteen päivään (ei sillä että laskisin). Yy katos ku neula heinäsuopaan tai pieru saharaan, tai ihan miten sen nyt haluaa ilmaista. Mutta hävyksissä on ja pysyy. Ja tiedättekös mitä, minä en sorru. En tällä kertaa, enkä (ehkä) enää koskaan.

Paitsi kenkiin, hitusen. Oon jotenkin löytänyt nyt muutaman päivän aikana niin monet must have- kengät. Toisilla on hintaa 75euroa, toisilla sitten 129 euroa. Saanhan ostaa, saanhan? Opiskelijabudjetilla tietenkin, japadapaduu! Tilanne ei vaadi suklaata, mutta kenkiä se mitä ilmeisimmin vaatii, ihan kaksin käsin. Tai jaloin.

I'm in a New York state of mind... Haluan pois täältä Suomen tomuista jonnekin ison maailman humuun ja huiskeeseen. Oon niin kyllästynyt ja väsynyt ja ja. HARMAA. Oon ihan harmaa, jos joku nyt ymmärtää mitä tarkoitan. Mutta koska lupasin epävirallisena uudenvuoden lupauksena että ensinnäkin vuonna 2010 en pelkää asioita joita en näe (kummitukset, haamut, möröt) ja toisekseen en muuta minnekään. Enkä varsinkaan ulkomaille. Ihan tiedoksi vaan, olen muuttanut vuoden 2006 jälkeen 17 kertaa ja asunut 5 eri paikkakunnalla. Miksi? Päästäkseni pakoon kyllästymistä ja ahdistusta, mutta se pirulainen seuraa minua joka paikkaan. Joten pitäisi ehkä päätellä, että jos en voi muuttaa pois minusta itsestäni niin on aika turha muuttaa. Yritän päästä mahtavaan ja vapauttavaan ja sietämättömän kepeään mielentilaan ja muutan sitten. Lupaan näin, mutta en vanno.

Koska vannoa ei saa.

Ja nokka kohti itää.

Farewell to the fairground

Kunpa pääsisin jotenkin sun pääsi sisään. Ja sitten taas en, koska pelkään käsittämättömän paljon sitä, mitä musta ajattelet. Ja meistä. Tai "meistä". Mä en tiedä mitä minä ja sinä ollaan toisillemme. Välillä musta tuntuu ettei mitään muuta kuin kuvitelmaa ja hulluja yrityksiä saada aikaan jotain suurta. Me ei olla suurta, mutta tehtiin suuria.

Kuukin katosi sinä iltana.

Tätä vuotta on jatkunut nyt neljä päivää ja niistä jokaisen olen hengittänyt sinulle, vain sinulle. Miksi? Koska en muuta voi. Tulit mun mieleeni, vaikka vuosi sitten vannoin etten päästä sua enää koskaan lähellekään. Kuka silloin tekikään väärin? Luulin, että se olin minä, mutta käänsitkö asiat vaan päälaelleen? Oot rontti.

Ai miks? Koska roistot puhuu tällä tavalla.

Kelataan takas alkuun jooko? Kelataan vuosia taaksepäin ja kirjotetaan tää unissa uudestaan, ihan kokonaan uudestaan. Kirjotetaan meille kauniimpi alku, värikkäämpi keskikohta ja loppu, jollaisia on vain saduissa. En halua enää elää tässä maailmassa.

Riimi.

Voi kuinka

Haava revittiin auki. Olin peitellyt sen niin hyvin, hoivannut sitä kuin lasta. Vaihtanut kääreitä, laittanut salvaa. Se oli paranemaan päin, muistutti itsestään enää harvoin. Lähinnä silloin, kun kuuntelin puhettasi illoista takkatulen ääressä tai kun kuulin hänen menneen kihloihin. Hänen, joka lähti vain vuosi sitten elämästäni. Virtaava vesi ei jäädy. Minä olen umpijäässä.

"Niin tyhjä taas, kun olet pois tää talo on.
Me ovi haassa ollaan vain, pois valo on.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan"

Sillä hetkellä, kun painoit pääsi syliini, haava aukesi. Se oli kuin terävä viilto keskelle haavaa, muistutit minua kaikesta siitä, mitä tarvitsisin joka ikinen päivä. En ole puoliksikaan niin vahva kuin annan kaikkien ymmärtää. Olen heikko, minulla on arka paikkani. Minun haavani. Jonka sinä revit auki kerta toisensa jälkeen.

"Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin.
Ja kun yksin sänkyyn kömmin, talo naristi nurkkiaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan"

Ja se ei ole edes sinun vikasi. Sinä et edes tiedä repiväsi minuun viiltoja, et ymmärrä että ne vanhatkaan eivät ole arpeutuneet. Et tiedä, koska minä en osaa kertoa. Olen edessäsi kuin koiranpentu, kiehnään ja kerjään - palvon sinua. Sekoitat sen varmaan iloon ja ystävyyteen, ei se ole sitä. Se on hätää, pelkoa, anomista. Anon sinua rakastamaan minua, mutta sinä käännät selkääsi. Ethän muuta voi.

"Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin.
Turhaan murhetta vastaan taistelin.
Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse
Minua laivataan.
Voi kuinka me sinua kaivataan"