Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä, koska ajattelin että jos se ei toteudukaan, ei tarvitse sitten selitellä. Mutta siis miksen kirjoittaisi, tämähän on itselleni? Peittelisin totuutta itseltäni. Ja pettymystä. Niin, sehän se pointti taisikin olla.
Meidän pitäisi siis nähdä huomenna. Tai piti. Pessimistinen mieleni ajatteli koko ajan että emme kuitenkaan nää ja niinhän siinä kävikin, muutit päivän lauantaille. Sinänsä kaikinpuolin hienoa, se sopii minullekin paremmin mutta uskoni murskattiin. Tiedän, siis tiedän, että emme me nää silloinkaan. Miksi en voi luottaa suhun? Ehkä koska et ole viimeaikoina antanut aihetta siihen
Ja minä annoin aikanaan aiheen samaan. Me tarvittais kulta luottamusta.
Ja oot puhelimessa ihana. Puhuttiin siitä kuinka nukutaan yhdessä ja melkein pakahduin. Ajatus jonkun vieressä nukkumisesta ei ole koskaan ollut yhtä ihana. Haluan vaan nukahtaa siihen ja herätä siitä ja luulisin, että olen maailman onnellisin. Ja mun sydän kehrää kun kissanpentu kun sanot olevas mustasukkanen ja sanot ettei hän saisi varastaa minua sinulta. Minua. Sinulta. Olenko sinun? Olen.
Mutta sinä et ole minun.
Sanoit, että pelkäät minun jäävän Irlantiin ja että emme näkisi enää. Olemmeko rakas nähneet nytkään? Ei, emme ole. Ja silti olemme toisillemme niin totta, tiedän missä olet ja elän elämääsi sinun kanssasi. Ilman sinua.
What a wicked game to play.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti