Se koko kevät oli meidän.
Olin ollut jo pitkään uneton, ylitsevuotavan energinen ja tehokas, vailla mitään paitsi sinua. En syönyt, en juonut, en nukkunut, kävin vain pitkiä kiivaita keskusteluja kanssasi, ja niiden keskustelujen aikana muistan olleeni niin pullollani onnea, etten ehkä koskaan aiemmin, en ainakaan samalla tavalla. Sinä tajusit minua ja se oli huumaavaa. Join kahvia kaksin käsin, se piti minut liikkeessä ja sellaisella sopivalla tavalla hermostuneena, samalla tavalla kuin sinäkin pidit. Pidin itsestäni juuri sellaisena, kuin olin silloin.

Kun olit luonani, koti tuntui erilaiselta. Aamukahvi sinun kanssasi maistui erilaiselta, istuimme vanhan pöytäni ääressä tuntikausia jutellen ja kaataen välillä jo keittimessä liian väkeväksi mennyttä kahvia lisää kuppeihimme ja jatkaen keskustelua. Silmiisi oli helppo kadota ja sinä sait minut punastelemaan. Kaikki oli kokoajan jotenkin niin oikein ja juuri sitä, mitä olin etsinyt jo kauan. Oli hyvä olla, ihan kokoajan.

Kaupunki vaihtui, sinä et. Tampere, kotikaupunkini, oli seuraava rakkautemme areena, ja voi miten se näyttikin erilaiselta rakastunein silmin. Tammerkoski ei ole koskaan ollut niin ihmeellinen, kuin se oli sinun kanssasi, siideri alarannan venelaiturilla maistui suloiselta, ei se yksin koskaan maistunut. Näsijärven rantakalliot kesäyönä olivat juuri täydellinen paikka meidän salaisuuksillemme, niille joita suhteissa alkuaikoina kerrotaan aamun pikkutunneille saakka. Ja sinä kuuntelit.

Irish Coffeeta irkkupubeissa Hämeenkadulla ja vaahtoon piirretty kaakaosydän. Tulista ruokaa meksikolaisissa ravintoloissa, pöytiimme tuotiin aina kynttilä, vaikkemme kaivanneet muuta kuin toisiamme. Ruusuja rongankadulla, aamukahvia Tuomiokirkon puistossa samalla kun ihastelimme meidän uutta pientä perheenjäsentämme. Lukkoja rakkaudensillan kaiteessa, suunnittelimme omaamme sinne muiden rakkauksien lomaan. Tunkkainen asunto ja äänet kadulta tunkeutuivat omaan pieneen maailmaamme, jossa lakanat olivat rutussa ja radiossa soi kauniit kappaleet.
Täydellinen kesä.
Täydellinen sinä.
Täydellinen rakkaus.

Menetys.

Olit poissa. Lopullisesti.
Kipua kipua kipua. Niin suurta ettei ikinä.

Ajoin sinun kaupungistasi kotiin kuin sumussa, minua voi kutsua rattijuopoksi, ei siinä kunnossa saisi ajaa. En ollut syönyt moneen päivään, nukkunut en ollut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin. En vain pystynyt, minun oli niin jumalattoman paha olla. Minun oli niin kova ikävä sinua jo pitkän aikaa ennenkuin edes erosimme. Niin selkärankaa ja sisuskaluja viiltävä ikävä. Kaipasin sitä mitä me olimme olleet, mitä sinä olit ollut minulle.

Itkin matkalla paljon. Unohdin tankata. Minua pelotti, olin niin yksin vieraassa maassa. Menin paniikkiin kun tajusin, että ei täällä ole kylmäasemia ja kaikki tavalliset bensa-asemat ovat kiinni. Kello oli paljon yli puolen yön. Halusin soittaa sinulle, anella sinua pelastamaan minut, itkeä vähän, pyytää ymmärrystä, sääliä, tulla takaisin, aloittaa taas uudestaan. Olisit sanonut kyllä, olisit ottanut minut takaisin, olisit ollut huolissasi. Olisit. Mutta et olisi halunnut, oikeasti et. Joten en soittanut. Ylpeys esti. Tai joku. Itsesuojeluvaisto?

Yksi bensa-asema löytyi, olin helpottunut. Ja toisaalta en. Ei silläkään ollut väliä. Yhden kerran pysähdyin matkalla itkemään. Itkeä vollotin keskellä ei mitään, keskellä tätä ihanaa, kaunista, henkeäsalpaavaa maata. Sitä sellaista eläimellistä, kamalaa, limaista ja sotkuista itkua. Häpeällistä. Onneksi sen näkivät vain nummet. Radiossa soi vain kauniit kappaleet, mistä nekin tiesi, että minä olin menettänyt Sinut?

Olin kotona Rossnowlaghissa kolmen jälkeen aamuyöllä. Sänky näytti ihanalta, mutta menin makaamaan kylpyhuoneen lattialle kylmille laatoille. Miksi? Kurjaan olotilaan pitää valita siihen sopiva ympäristö. Kylmää, kolkkoa. Sellaista minun sisässäni oli, päässäni, sielussani, jokapaikassa. Ja siellä kylppärissä.

Makasin tunnin.
Kaksi.
Kolme.

Ei helpota. Tältä tuntuu kun kuolee?

Aamulla raahauduin sänkyyn. Ei aamuauringon noustessa voi maata kylppärin lattialla, se on vain sellainen sääntö. Makasin sielläkin hereillä. Miksi, miksi, miksi? Missä sinä olet, itketkö sinäkin? Mitä sinä teet, mitä sinä tunnet? Miksen saa vielä yhtä yötä, yhtä aamua, yhtä päivää? Viikkoa? Jos yksi viikko. Sen aikana minä saan sinut rakastamaan minua taas, osaan sanoa juuri ne oikeat sanat, tehdä juuri ne oikeat asiat ja sitten pystyt rakastamaan minua taas.

Ei.

Ei se vaan mene niin.

Nukahdin. Joskus. Kai. Pakostikin. Ihminen nukahtaa kun se on tarpeeksi uupunut, oli suruja tai ei.
Ja silloin kun minä nukuin turvonneiden silmäluomieni alla, sinä et varmaan tuntenut surua ollenkaan.
Niin. Niin minä luulen.
Minä olin helvetissä, sinä et. Mikä saatana siinäkin on.

Aamu.
Kadulla soi musiikki.

Koska minä nukahdin? Ei minun pitänyt, minun piti valvoa untasi. Mutta kun väsytti. Väsyttää nytkin, ja aina. Olet onneksi vielä siinä, kello ei ole liikaa. Nukut huulet tiukasti yhteen puristettuina, mitä sinä näet? Tekee mieli kahvia. Ja sinua.

Hotellihuoneen raidalliset seinät ja valkoiset lakanat. Käytävässä siivooja vetää perässään suurta imuria, sellaista, jolla saa kokolattiamatot hohtamaan. Ja imurissa on kuulia, joista nousee mausteinen tuoksu. Liian todellista, tämänhän piti olla satumaailma. Ei saduissa kukaan siivoa.

Nukuttaa, mutta en enää uskalla nukahtaa. Mitä jos menet pois?

Suuri kuva sinusta Hong Kongissa. Tuijotan sitä usein, olet siinä niin vapaa. Kuka sen kuvan on ottanut? Olen monesti halunnut kysyä, mutta en oikeasti halua tietää. Mitä jos sinulle Hong Kong on sama kuin minulle Irlanti? Rakkaus, sellainen elämää suurempi. En halua tietää.

Havahdut unestasi ja katsot minua. Tulet lähelle ja rutistat. Tuhiset. Hengität. Ääntelet. Olet niin rakastettava, että minusta tuntuu että tukehdun. Nukahdat uudelleen. Pieni. Rakas. Minun?

Et ole.

Oletpas. Vielä.

Minua pissattaa, mutta en voi liikkua, koska sitten sinä heräisit. Ja sitähän minä en halua, koska sitten sinä lähdet pois. Sitten sinä nouset ja et ole enää se pieni, rakastettava, uninen, haavoittuvainen, tarvitseva sinä. Jos sinä heräät ja nouset, niin kaikki loppuu. Kaikki tämä kaunis loppuu ja sinä nouset, sinä puet päällesi, sinä peset hampaasi, pörrötät tukkasi ja kävelet ulos tuosta puisesta narisevasta ovesta ja minä en tiedä tuletko enää koskaan takaisin. Koska sinua ei voi vangita, sinä et kuulu kenellekään.

Niin kauan kun olet vielä siinä minun valvovan silmäni alla omassa unimaailmassasi, saan kuvitella, että kuulut minulle. Vielä tämä huone on meidän ihanan ja ainutlaatuisen rakkautemme näyttämö, ja minä saan leikkiä olevani onnellinen, saan näytellä sitä naista, joka saa sen kurittoman miehen omakseen.

Mutta ennenpitkää se ovi aukeaa. Ja kun se ovi aukeaa, tulee mustaa. Nämä seinien punaiset raidat vuotavat verta, sinun silmäsi tuossa valokuvassa muuttuvat punaisiksi hohtaviksi pisteiksi ja ne polttavat minuun kirveleviä reikiä. Nämä seinät kaatuvat päälleni ja murskaavat vahvat luuni, jotka napsahtelevat poikki niin että korviin sattuu. Nämä lakanat kietoutuvat kuristamaan minut, vaikka en ole lähtösi jälkeen voinut hengittää muutenkaan.

Niin.

Siltä minusta tuntui joka kerta kun sinä lähdit. Ja sinä lähdit niin usein.