Epäusko.

Sinun ei koskaan enää pitänyt satuttaa minua. Rakastat enemmän kuin mitään, eniten maailmassa, sinä sanoit. Tyhjät lupaukset, merkityksettömät sanat jäävät kaikumaan autioutuneisiin huoneisiin. Miten me tultiin tähän?

Alkuvuosi oli kuin auringonnousu pitkän kaamoksen jälkeen. Revontulet pimeässä yössä, lämpö keskellä jääkylmää talvea. En ole koskaan ollut niin onnellinen, en koskaan. Oliko se ensimmäinen varomerkki? Olisiko minun pitänyt tietää, että tuollainen onni ei ole totta? Se on pelkkä harhaluulo, kulissi. Ja se ampuu minua jalkaan. Syö minut elävältä.

Sinä teet kipeää.
Sinä saat minut kyseenalaistamaan arvoni.
Sinä et rakasta minua.
Sinä rakastat ajatusta minusta.

Pelkoa.
Pelkään, että sinä katoat. Että minä menetän sinut.

Kun voisit luvata minulle, ettet lähde, et millään, et vahingossakaan.
Kun voisit jokaikinen hetki jokaikisestä päivästä olla se sinä, joka rakastaa niin, että minua tikahduttaa.
Kun voisit olla vain minun oma, kokoajan.
Kun voisit elää vain minua varten.
Kun voisimme hukata arjen kiireet ja omistautua toisillemme.
Kun menneisyyttä ei olisi.
Kun sydän voisi unohtaa.
Kun rakkaus yksinään riittäisi.
Kun olisin ehjempi.
Kun olisin vakaampi.
Kun olisin.

Erilainen.
Vahva minä.

Kääntelen meidän muistoja mielessäni kuin vanhoja valokuvia. Varovasti varovasti lempeästi, etteivät ne vaan repeä. Pääse käsistäni. Katoa. Niistä jokainen on korvaamaton.

Tiesin ehkä alusta asti, että olet minulle liikaa. Niin paljon rakkautta, että siihen hukkuu. Tapasi rakastaa on hukuttava. Ensin saat minut tuntemaan kaiken sen lämmön, palon, voiman ja onnen mitä vain rakkaus parhaimmillaan on. Ja sitten repäiset itsesi irti. Käteni jäävät haparoimaan viilenevää ilmaa, miksi lähdit pois?

Älä mene.
Älä jätä minua tänne yksin.
Älä mene.
Älä mene.
Älä.
Mene.
Pois.

Sinä palasit, sittenkin. Veit tullessasi paljon, toit mukanasi enemmän. Paljon valoa, sellaista rakkautta, jota olin kaivannut aina lähtösi jälkeen. Rakkautta, jollaista tiesin olevan olemassa, mutten uskonut enää koskaan saavani. Toit elämänilon, veit pois solmut ja kriisit. Toit halua, intohimoa, polttavaa paloa.

Sinä. Sen piti aina olla sinä.

Mutta menneisyyttä ei voi paeta, ei omaa eikä sinun. Se seuraa meitä kuin varjo, koska annan sen. Koska minua ei voi nollata. Minua ei voi käynnistää uudelleen, bootata ja aloittaa alusta. Minä muistan sen kivun mitä joskus toit ja se sykkii kipeinä mustelmina ihon alla.

Anna aikaa ja opin luottamaan.
Anna tälle kaikkesi.
Anna minulle itsesi.
Ole minun.
Älä mene.

Muuttaja

Jos me tavattaisiin, minä kertoisin sinulle mitä minulle kuuluu. Kertoisin kasvaneeni vahvaksi, niin kuin toivoit ja kertoisin, etten koskaan silti muuttunut, voimistuin vain. Kertoisin siitä, miksi olin sellainen kuin olin ja miten näen ne asiat nyt. Kertoisin olleeni silloin hukassa, tyytymätön, väsynyt, onneton. Hölmö tyttölapsi vailla minkäänlaista hajua siitä, mitä haluaisin olla. Halusin vain olla kuka tahansa muu kuin minä. Yritin olla sinun mieliksesi seksikäs, villi, kiinnostava, mystinen ja haluttava. Erikoinen. Erityinen. Ihmeellinen. Mutta eihän kukaan ole?

Tarrauduin sinuun niin kuin hukkuva köyteen, vaikka olisi pitänyt tarrautua itseeni. Pitää itsestäni kiinni, minuudestani, arvokkuudestani. Mutta annoin sen kaiken pois, vaihdoin tarvitsevuuteen ja epätoivoon. Olisi pitänyt nostaa pää ylös, olla varma siitä, että minä pärjään, minä riitän, minä olen tarpeeksi. Mahdoin näyttää silmissäsi oudolta, eksyneet silmät maalattuina pelokkaisiin kasvoihin.

Jos me tavattaisiin, minä rakastaisin sinua yhä. Minä kertoisin sen sinulle, mutta toisella tavalla kuin silloin. Kertoisin, että rakastan. Että olet ihmeellinen sellaisena kuin olet. Että olet merkittävä, vahva, suuri asia minun elämässäni. Mullistava. Uudistava. Puhdistava.

Mutta eri tavalla.

Sillä tavalla, että hyvää loppuelämää, rakas. Kaikkea hyvää, onnea, autuutta, voimaa.
Niitä asioita mitä toivot.
Menestystä, rakkautta, terveyttä.

Rakastan sinua.

Rakastan sinua.

Rakastan sinua.

Muutit Minun Elämäni.

Siksi rakastan sinua.

Haluta ihastua, haluta olla elossa. Räiskyä, kipinöidä, hiipua aamuyöllä uneen. Kuplia kuin kuohuva, rakastaa, vihata, pelätä. Tuntea.

Tutustua uuteen ihmiseen, kertoa ne kaikki tärkeät salaisuudet, jota ihastuksille kerrotaan. Pidän syksystä ja maailmanpyöristä, itken kodittomia koiria, en kestä kuolleita siilejä. Minut on rikottu, onko sinutkin? Olla jonkun mielestä kiinnostava, olla erikoinen. Tulla kuulluksi ja nähdyksi, tuntea itsensä maailman kauneimmaksi.

Kuunnella toista ihmistä, olla kiinnostunut, janota tietoa. Millainen sinä olet, mitä sinulle on tapahtunut? Mikä sinua liikuttaa? Missä olet ollut?

Antaa sydämen lepattaa joka kerta, kun puhelimeen tulee viesti. Onko se Häneltä? Kikattaa kuin pikkutyttö, olla hermostunut niin kuin veri olisi puhdasta kofeiinia.

Vaikka se ei kestäisi.
Vaikka se sattuisi.
Vaikka se särkisi sydämen.

Siltikin haluan elää ja olla elossa.

Minä muistan sinut. Tänään, kun on syntymäpäiväsi, muistan oikein erityisesti. Muistan muulloinkin, silloin tällöin, toisinaan. Hiivit mieleeni musiikin mukana, meidän kappaleet menneestä. Tulvit ajatuksiini syksytuulen tuomana, syksyt olivat meille aina vaikeita. Olet ajatuksissani kun mietin nuoruutta, sen me elimme yhdessä, kolusimme läpi, koitimme kasvaa.

Muistan sinut hyvässä, nykyään melkein pelkästään. En muuttaisi mitään, en vaihtaisi mitään. Sinä muokkasit minua ja minä sinua, kasvoimme yhteen ja sitten erilleen.

Video, jossa me kaksi vannomme menevämme naimisiin. Meidän nimet kaiverrettuina sillan kaiteeseen. Valokuvat päiväkirjani välissä. Sinä ja minä.

Minä muistan sinut.