Epäusko.

Sinun ei koskaan enää pitänyt satuttaa minua. Rakastat enemmän kuin mitään, eniten maailmassa, sinä sanoit. Tyhjät lupaukset, merkityksettömät sanat jäävät kaikumaan autioutuneisiin huoneisiin. Miten me tultiin tähän?

Alkuvuosi oli kuin auringonnousu pitkän kaamoksen jälkeen. Revontulet pimeässä yössä, lämpö keskellä jääkylmää talvea. En ole koskaan ollut niin onnellinen, en koskaan. Oliko se ensimmäinen varomerkki? Olisiko minun pitänyt tietää, että tuollainen onni ei ole totta? Se on pelkkä harhaluulo, kulissi. Ja se ampuu minua jalkaan. Syö minut elävältä.

Sinä teet kipeää.
Sinä saat minut kyseenalaistamaan arvoni.
Sinä et rakasta minua.
Sinä rakastat ajatusta minusta.

Pelkoa.
Pelkään, että sinä katoat. Että minä menetän sinut.

Kun voisit luvata minulle, ettet lähde, et millään, et vahingossakaan.
Kun voisit jokaikinen hetki jokaikisestä päivästä olla se sinä, joka rakastaa niin, että minua tikahduttaa.
Kun voisit olla vain minun oma, kokoajan.
Kun voisit elää vain minua varten.
Kun voisimme hukata arjen kiireet ja omistautua toisillemme.
Kun menneisyyttä ei olisi.
Kun sydän voisi unohtaa.
Kun rakkaus yksinään riittäisi.
Kun olisin ehjempi.
Kun olisin vakaampi.
Kun olisin.

Erilainen.
Vahva minä.

Kääntelen meidän muistoja mielessäni kuin vanhoja valokuvia. Varovasti varovasti lempeästi, etteivät ne vaan repeä. Pääse käsistäni. Katoa. Niistä jokainen on korvaamaton.

Tiesin ehkä alusta asti, että olet minulle liikaa. Niin paljon rakkautta, että siihen hukkuu. Tapasi rakastaa on hukuttava. Ensin saat minut tuntemaan kaiken sen lämmön, palon, voiman ja onnen mitä vain rakkaus parhaimmillaan on. Ja sitten repäiset itsesi irti. Käteni jäävät haparoimaan viilenevää ilmaa, miksi lähdit pois?

Älä mene.
Älä jätä minua tänne yksin.
Älä mene.
Älä mene.
Älä.
Mene.
Pois.

Sinä palasit, sittenkin. Veit tullessasi paljon, toit mukanasi enemmän. Paljon valoa, sellaista rakkautta, jota olin kaivannut aina lähtösi jälkeen. Rakkautta, jollaista tiesin olevan olemassa, mutten uskonut enää koskaan saavani. Toit elämänilon, veit pois solmut ja kriisit. Toit halua, intohimoa, polttavaa paloa.

Sinä. Sen piti aina olla sinä.

Mutta menneisyyttä ei voi paeta, ei omaa eikä sinun. Se seuraa meitä kuin varjo, koska annan sen. Koska minua ei voi nollata. Minua ei voi käynnistää uudelleen, bootata ja aloittaa alusta. Minä muistan sen kivun mitä joskus toit ja se sykkii kipeinä mustelmina ihon alla.

Anna aikaa ja opin luottamaan.
Anna tälle kaikkesi.
Anna minulle itsesi.
Ole minun.
Älä mene.