Ja kaipuu saapui neljäntenä päivänä. Tuli mustassa sumussaan ja täytti jokaisen nurkan tässä asunnossa. Ja minussakin. Yritin juosta valoon, mutta pimeyttä ei voi paeta. Se seuraa kuin varjo kulkijaansa, löytää sinut mistä tahansa.

Käännyin siis ympäri ja kohtasin sen. Katsoin kaipausta suoraan silmiin ja mietin mistä se johtuu. Tai kenestä. Minusta, hänestä vai ei kummastakaan. Kesästä, tästä talosta, näistä päivistä? Vastaus on niin ilmiselvä ja silti se ei kerro. Jatkaa vain kaivautumistaan minuun. Voi luoja.

Tiedätkö mikä on ikävän ja kaipauksen ero? Ikävä ei tee sinuun haavoja, eikä se ole pimeää. Ikävä saa usein onnellisen lopun, rakastetut kohtaavat jälleen ja ilo kuplii kuin shampanja. Kaipaus on toisenlainen. Se muuttaa sydämesi taakse ja tekee sinne kodin. Se sykkii polttavaa kipuaan aina kun vähiten sitä odotat. Rauhattomin se on noina pimeinä iltoina, jolloin antaisit mitä tahansa ettet olisi niin yksin ja niin täällä. Ikävällä on nimi, kaipauksella ei ole edes muotoa.

Kipua. Vähän kuin kasvukipua. Tiedätkö, sellaista jomottavaa ja painavaa, mutta kun koitat saada siitä otteen, se katoaa. Tarvitsen lääkkeen kaipaukseen, ehkä löysinkin sen jo. Mutta jostain on myös luovuttava. 1+1=0.

Siis hyvästi sinä tai he.

Jos

Jos voisin palata ajassa taaksepäin, olisin sittenkin jäänyt luoksesi. Pysynyt vieressäsi niin kauan kunnes valo olisi minuun osunut, sen jälkeenkin. Olisin kuunnellut sydäntäni, en järkeäni ja pysynyt siinä, koska se olisi ollut oikein ja niin kaikinpuolin tärkeää. Olisin saanut selvyyden, olisin varastanut lisää aikaa, olisin ollut suojassa arjelta, joka nyt ympäröi minua puristavalla ja lamauttavalla otteellaan. Kiire ei mihinkään, stressi ei mistään.

Merkityksettömyys. Mitä sillä oli väliä? Sinä sen sanoit, sinä tiesit ja ymmärsit. Minä olin taas oman elämäni järjen ääni, suuri Omatunto, joka tekee oikein kaikkia muita paitsi minua itseäni kohtaan. On helpompaa olla marttyyri, kun on ulkoapäin niin viaton. Suuret vetiset silmät kuin lammikot pimeyden keskellä. Jos katsot tarkkaan näet pohjalla suuren salaisuuden nimeltään elämän pelko.

Runnon rutiinilla päivästä toiseen, koska se on paljon helpompaa kuin ottaa askel johonkin vieraaseen. Haluaisin tehdä juuri sen mitä sydämeni käskee, mutta en pysty. En vain pysty. Se on liian suuri riski, mitä jos hajoan. Tuskin hajoaisin, korkeintaan vähän särkyisin. Tämä rutiini rikkoo minut todennäköisesti paljon nopeammin. Tiedän sen ja silti en uskalla. Auttaisitko minua?

Arvaa mitä sydämeni sanoo? Sinun nimesi. Päivästä toiseen, tunnista toiseen se huutaa sinua. Voisiko se onnistua, voisimmeko saada hyvän elämän yhdessä tai edes hetken? Miksei hetki voisi riittää?

Pelkään kaipaavani sinua, vaikka kaipaan sinua jo nyt. Oletko idiootimpaa kuullut?

Pakko

Odotusta. Tunnit ovat hitaampia kuin koskaan, janoan päästä luoksesi ja silti toivon että se hetki ei koskaan tule. Pelkoa. Mitä jos jokin meneekin pieleen? Mitä jos en olekaan sitä mitä luulit ja toivoit, mitä tarvitsit? Kaipausta. Tarvitsen syliäsi kipeästi. Mikään muu ei auta tähän polttavaan kipuun, sinä vain, sinä vain.

Sydän hakkaa pumpumpum, jännittää. Pakko olla kaunis, pakko olla hauska. Pakko olla itsevarma ja upea, ihana ja haluttava. Jotain mitä en ole oikeasti. Pumpum. Lisää puuteria ja tekohymy. Näytän hirveältä. Lakalla yritän paikata minäkuvassani olevat railot, mutta eihän se mene niin. Ei se vaan mene niin.

Olen kuin peura ajovaloissa. Säikky, neuroottinen, pakokauhuinen. Haluaisin kääntyä takaisin kotiin, mutta jalat vievät minua silti kohti sinua. Poispoispois, piiloon josta kukaan ei minua koskaan löydä. Mitä jos vihaat minua? En selviä siitä, vihaan jo itseäni niin paljon.

Tiedän ampuvani itseäni jalkaan tulemalla luoksesi,teen sen silti. Ikään kuin en muuta voisi. Voisinko? Onko minulla vaihtoehtoja? Pelkään unohtuvani ja unohtavani itsenikin, jos nyt annan pelolle vallan. En saa antaa sen voittaa. Sydän tässä särkyy, mutta särkykööt. Ainakin olen elossa.

Kohmeinen ilma piirittää minua ja salpaa hengitykseni. Pumpumpum. Askelteni tahdissa sydän hakkaa, olen jo lähellä.

Pysähdyn ja kuuntelen. Sydän on yhtäkkiä hiljainen. Pelko vei sen mennessään.

Suljen puhelimen ja käännyn takaisin kotiin. Ei hätää. Ei enään mitään hätää.

Tuuli varastaa anteeksipyynnön huuliltani. Sinne se katoaa katupölyn mukana arvoiseensa seuraan.

Hurry up and wait.

En jaksaisi odottaa enää yhtään. Haluaisin juosta luoksesi ja vaipua unohduksiin kanssasi. Kääriytyä illan hämärään, valua kohti aamun sumua ja nukkua pois päivät, jotka ovat liian kirkkaita näille mustille silmille. Sinun kanssasi. Haluaisin nähdä illan vaipuvan yöksi, katsella kattoon ja kuulla elämästäsi. Sinun sormesi minun sormieni lomassa, minun huuleni sinun huulillasi, hiukseni pitkin kasvojasi. Haluaisin tehdä kanssasi muistoja, jotka eivät hiipuisi pois. Haluaisin antaa sinun selailla minun surullista tarinaani ja tehdä siitä paremman. Haluaisin kuroa umpeen ne vuodet, jotka ovat väliimme kasvaneet. Selittää miksi lähdin ja miksi sinä jäit ja mitä sitten tapahtui. Haluaisin korjata sen vääristyneen kuvan, joka sinulla minusta on. Olen paljon viattomampi kuin luuletkaan ja silti niin rujo. Ja ruhjottu. Ja rikki. Antaisitko sen minulle anteeksi? Antaisitko noiden vuosien unohtua?

Haluaisin tehdä sinusta niin onnellisen, että itkisit. Haluaisin pitää sinua kädestä ja kertoa tarinoita, jotka saavat hymykuoppasi elämään. Haluaisin opetella kasvosi ulkoa niin, ettei sormeni koskaan unohtaisi. Haluaisin valvoa levotonta untasi ja herättää sinut suudelmin pyyhkimään huolen kasvoiltani ja kertomaan, että kaikki järjestyy kyllä. Aamutunnit ovat surullisia, mutta eivät jos sinä olet vierelläni ja saat minut unohtamaan. Viet minut sellaiseen paikkaan, jossa ei ole kirkkaita värejä, mutta siellä on jotain niin kaunista, että sanat loppuvat kesken. Eikä sanoja edes tarvita. Puhumme onnellisten kieltä.

Rakennetaan yhdessä maailma, jossa voimme hengittää. Jossa olemme juuri sitä mitä olemme, emme enempää emme vähempää, mutta riitämme toisillemme. Sinä riität minulle koska tahansa. Rakas. En pelkää mitään, kun olet luonani. Rakennat muurin minun ja maailman väliin. Kukaan ei voi minua satuttaa, kun kilpesi on suojanani. Enkä koskaan riko lupausta olla satuttamatta sinua. Se on verellä sinetöity.

Mutta mitä tapahtuu sinä päivänä, kun joudun taas lähtemään? Tiedämme molemmat, että se koittaa. Pian. Tunnit hiipivät vääjäämättä kohti tuota hetkeä, kun huuleni muodostavat hyvästin ja kyyneleet valuvat mustaa suruaan pitkin poskiani. Olenko sen arvoinen? Ovatko nuo yöt riittäviä korvaamaan sen kivun? Sinä olet. Tule pian. Hurry up and wait.