Viimeinen.

Se oli meidän viimeinen laulu, viimeinen yritys puhaltaa ilmaa jo hengettömiin keuhkoihin. Se viimeinen punainen valon häivähdys ennen kun aurinko katoaa ja hämärä laskeutuu. Nyt on jo ihan pimeää, ihan pikimustaa, ihan valotonta. Keuhkot täynnä vettä.

Mä sain kivusta tarpeekseni, ihan riittävästi kipua, riittävästi arpia. Näidenkin arpien piilotteluun kuluu jo liikaa energiaa, en tarvitse enää uusia arpia. Ei enää uusia haavoja, joita availla, annetaan vanhojen nyt umpeutua vihdoinkin. Ja olen itselleni velkaa sen, etten revi niitä enää auki. Ei enää, koska kyllä mä ansaitsen muutakin kun mieltä turruttavaa kipua. Ikävää. Joku jossain on mulle enemmän kun hän koskaan. Mä pystyn unohtamaan sut.

Mulla ei ole paljoa, mutta ylpeydestäni tahdon pitää kiinni. Siks käännän nyt selkäni sulle, suljen korvani, käännän katseeni. Sä yrität, yrität, yrität repiä mun katsetta itseesi, teet niin aina. Aina. Oot tehny niin aina, mutta se magneetti on nyt voimaton. On enemmän kuin surullista päättää 9 vuoden tarina, mutta aika aikansa kutakin ja liika mitä tahansa on liikaa. Liika rakkauskin voi hukuttaa.

Ja mä pystyn elämään ilman sua. On elämää ilman sua.

W I S H

En toivoisi suuria, pieni ihme riittäisi. Pieni hetki, pieni pysähdys, pala aikaa. Parhaat hetket eivät koskaan pysähdy, surussa voi velloa ikuisuuden. Vaihdetaan paikkoja.

Pieniä sanoja, tekoja, joilla todistaisit tärkeyttäni. Katseita, joilla nuolisit epävarmuuden iholtani, niinkuin viimeksikin. Rohkeutta pyytää sinulta mitä tarvitsen, varmuutta ottaa ne hetket sinulta, jotka minulle kuuluu. Anna minulle ne hetket, rakenna minulle se taivas uudestaan. Uudestaan, siihen samaan kaupunkiin, siihen samaan hotelliin, siihen samaan huoneeseen. Siellä asui uskallus.

Ennen kaikkea anna minulle merkki siitä, että olen vielä se mitä haluat. Että kykenen vielä varastamaan katseeni ja saamaan hymyn silmiisi. Että vieläkin haluat kertoa minulle mitä tahansa, vieläkin haluat minun pysyvän tällaisena aina. Vieläkin.

Suuria pyyntöjä, pieniä ihmeitä, kauniita tekoja.

Ensi viikolla maailma muuttuu.

Hetkiä

Katseita.
Hän katsoi ystävääni, ei minua. Vai minuako kuitenkin? Hymyä, paljon naurua. Vihaan hampaitani, mutta hän naurattaa minua, joten yritän unohtaa sen. Kosketus, kun hän painaa hatun päähäni. Sähköä pienen voimalan verran.

Ääntä.
Hän puhuu nopeasti ja hänen äänensä on syvä. Se melkein nukuttaa minua, mutta sähkö jota siitä saan pitää minut hereillä, täysin hereillä. Sanoja, joita arvostan, tarinoita. Ja kun hän lupasi, että pärjään, uskoin. Kosketus niiden sanojen jälkeen vei minut kauas pois.

Suudelmia.
En voinut uskoa sitä, ei meidän pitänyt suudella, ei sinun pitänyt haluta huuliani. Kaltaisesi eivät halua huuliani. Ihoa, karheutta, lämpöä. Sanoit antavasi minulle lämpösi, kun tärisin. En ole palellut kertaakaan sen jälkeen, olen täynnä lämpöä.

Tulen takaisin, jos annat.

Se on hiuksenhieno raja ja puhtaasti tulkinnasta kiinni. Mä halusin uskoa, että oot hyvä ihminen ja tahdot mun parasta, joten tulkitsin kaiken mitä teit niin. Mutta mitä jos et ollutkaan ymmärtäväinen ja rakastettava, et vaan välittänyt. Et sä halunnut mun tekevän asioita, jotka tekee mut onnelliseks, sä et välittäny siitä että lähdin. Jos olisit halunnut mun jäävän, jos olisit halunnu mut sun luo, olisit sanonut niin. Olisit vaatinut mua jäämään. Et sä oo niin hyvä ihminen, sä et välitä.

Ja mä en voi uskoo, että sun viimeset sanat mulle on "joo, mee leikkii, moi". Ja sä naurahdit, mä naurahdin ja sanoin moi. Ja se siitä? Niinkö tää kaikki nyt päätty? Mä olisin halunnu huutaa. Sanoo sulle, että et enää koskaan saa rikkoa mua, et enään yhtään kertaa. Et sulla ei oo oikeutta piristää elämääs hakkaamalla mua pieniin palasiin, ei enää. Olisin halunnu sanoo sulle, että mun mielestä sä oot huono vastine sanalle mies. Sussa ei oo miestä yhtään. Ei sussa oo mitään.

Ja miks mua sitten kiinnostaa, jos et oo mitään tai kukaan? Miks mua kiinnostaa mitkä sun viimeset sanat mulle oli?

Hiuksenhieno raja vihan ja rakkauden välillä.