Joskus, kun en kestä sitä, että olet poissa, silloin kun se kenen kanssa elän nyt, tuntuu niin ylitsepääsemättömän väärältä ja tämä väärä maa ympäröi minut tukahduttavalla tunkkaisuudellaan, palaan ajatuksissani Irlantiin ja sinun luoksesi. Kun puristan silmäni kiinni ja annan ajatusteni muuttua painaviksi massoiksi, annan aistieni hävittää tämän ympäröivän maailman tuomalla muistot tuoksuineen ja makuineen takaisin, pääsen hetkeksi sinne mihin oikeasti kuulun.

Aamut siellä tuoksuivat teeltä ja märältä asvaltilta, lampaan villalta ja nurmikolta. Olin siellä väsyneempi kuin olen täällä, johtuen siitä että jouduin kuluttamaan enemmän aivokapasiteettiani puhumalla jotain muuta kuin äidinkieltäni, joskin viikko viikolta se onnistui paremmin ja aloin jopa murtaa englantia irlantilaisittain. Aloitin aamuni kahvilla, keitettyä vettä ja pikakahvia, koska kahvinkeitintä ei ollut. Sinä joit teetä, Barry'sia maidolla ja sokerilla. Olit suloinen ja tykkäsin katsella sinua aamuisin. Aamuisinkin. Menit töihin yleensä kymmeneen ja revit itsesi ylös viime tingassa. Pudottelit minulle kiireisiä suukkoja kahmiessasi vaatteita kasaan ja hörppiessäsi teetä silloin tällöin. Lauloit myös usein aamuisin, minulle ja maailmalle. Hey soul sister, oli bravuurisi, sen lauloit iskien minulle silmää pikisilmilläsi. Pystyinkö muuta kuin sulamaan? En. Ajatuksissani sulan nytkin.

Kun lähdit, minulle tuli ikävä heti kun ovi sulkeutui. Menin yleensä suihkuun, sinulla oli poikkeuksellisen hyvä suihku, kunnollinen vedenpaine tässä maassa kerrankin. Nuuhkin suihkugeeliäsi, ja mietin miten nauraisit jos näkisit minun tekevän niin. Rakastin tuoksuasi. Vaikka kuinka yritän, en muista sitä enää. Muistaisin, jos haistaisin sen. Sen ajan kun olit töissä, olin yleensä Ässän kanssa. Yritin aina milloin milläkin verukkeella saada tietää kaikenlaista sinusta, koska sinä et koskaan puhunut menneisyydestäsi. Ei Ässästä paljoa saanut kuitenkaan irti, hän on sinulle lojaali. Parempi ehkä niin. En ehkä halunnutkaan tietää muuta kuin sen kuka olit minulle.

Iltapäivisin menimme syömään tai pubiin, tai molempia. Sinä pidit kunnon irlantilaisista ruuista ja veit minut usein sellaisiin paikkoihin, jossa todelliset paikalliset syövät. En useinkaan silti syönyt, en pystynyt siihen seurassasi. Sinä olit huolissasi ja annoit minulle maistiaisia. Syötit minulle haarukastasi haukkuja ja nielin ne, vaikka kurkussani oli pala muutenkin. Se oli siellä aina kun olin kanssasi, ja se nousee sinne nytkin. Olisi pitänyt tietää. Siitä viimeistään olisi pitänyt tietää.

Illat ja yöt olivat meidän salaista aikaamme. Silloin olit kaikkein ihanin ja toivottavasti kaikkein eniten sinä. Olit lämmin, rakastava, välittävä, hullu, ihana. Jotenkin surullinen ja sininen, mutta silti pidin sinusta sellaisena eniten. Puhuimme kaikesta suoraan toistemme suuhun. Olimme lukkiutuneita toisiimme ja niin lähekkäin että olisin voinut laskea hampaasi. Sinun ihanat pitkät raajasi antoivat minulle minun ääriviivani, näytit minulle ruumiini rajat, sen ruumiin jota niin olen aina vihannut. Kanssasi en vihannut sitä, koska sinä pidit sen turvassa ja vihdoin kehoni tuntui kodiltani. Vai sinäkö se koti olitkin? Se tunne oli kaikkein koukuttavinta, koska sitä olin niin kovasti kaivannut koko ikäni. Vihdoin hyväksyin itseni, koska sinä hyväksyit minut ja enemmänkin. Siitäkin olisi pitänyt tietää, siitä varsinkin, koska eihän sen niin pitäisi mennä.

Kun sinä nukahdit, minä aloin odottaa. Odottaa taas sitä, että heräisit ja olisit minun taas. Nukkuessasi minä pelkäsin. Minulla oli aikaa ajatella sitä, että menetän sinut. Koska minähän tiesin sen kokoajan, meillä oli aina viimeinen käyttöpäivä ja se oli tiedossa koko ajan. En halunnut ajatella sitä silloin, kun olit hereillä, en halunnut puhua siitä, etkä sinäkään. Mutta siellä se oli ja kello raksutti niin hemmetin kovaa, että korviani vihloi. Se kello raksutti samaa aikaa sydämeni sykkeen kanssa ja tuntui, että tukehdun. Se tikitti päässä, sormissa, kurkussa, varpaissa, enkä voinut nukkua. Ja jos ei nuku, niin kuolee.

Olisi pitänyt tietää, olisi jumalauta pitänyt! Pitänyt tietää, että kaikki mikä estää minua syömästä ja nukkumasta on kuolemaksi. Varomattomuudesta saa aina nenilleen ja niin nytkin. Muhun sattuu, sattuu, sattuu. Sun muisteleminen sattuu, se kun en muista sattuu. Kuvat sattuu, muistot sattuu, mun aisteja särkee kun pakotan ne muistamaan sua. Sinä satut, sinä olet niin helvetin kipeä haava, että mä haluan kiljua.

Mutta en kilju, koska kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Eikä saakaan tietää.

Shhh...

Traumatisoitunut

Trauma on kreikan kielestä tuleva sana, jolla tarkoitetaan ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta aiheutuvaa henkistä tai ruumiillista vammaa.

Psyykkinen trauma tai psyykkinen järkytys on pitkäaikainen mielenterveyteen vaikuttava haitta, joka on syntynyt traumaattisisten ärsykkeiden ylittäessä tietyn sietokyvyn asteen. Trauman seurauksena yksilö ei kykene selvittämään traumaattiseen tapahtumaan liittyviä ajatuksia eikä tunteitaan. Sen voivat aiheuttaa monenlaiset tapahtumat, mutta on olemassa muutamia yleisiä tekijöitä. Traumaattisessa tapahtumassa on usein kyse täydellisestä avuttomuuden tunteesta, minkä aiheuttaa todellinen tai mahdollinen uhka henkeä, ruumiillista koskemattomuutta tai mielenterveyttä kohtaan. Yksilön normaalia ajatusmaailmaa järkytetään, mikä altistaa hänet hämmentyneeseen ja turvattomaan tilaan.

Sinä aiheutit minulle trauman, ylitit minun sietokykyni rajan. Et tahallasi, et tietenkään. Miten olisit voinut tietää, että minä olen niin hirvittävän hauras, niin naurettavan keskeneräinen ja itsetunnoton, että en kestä ketään kaltaistasi? Ei sinun pitänyt tulla minun elämääni silloin. Sinun ei olisi pitänyt, ei olisi kannattanut. Ei olisi tarvinnut. Minä en tarvinnut sinua, mutta luulen, että minä olin juuri se mitä sinä tarvitsit.

Muistatkohan ylipäätään miten me tapasimme? Minä muistan. Luulin sinua maailman pisimmäksi japanilaiseksi. Nyt en voi ymmärtää miten näytit silmiini japanilaiselta, nyt olet minulle kaiken irlantilaisuuden ilmentymä, mutta silloin luulin niin. Ässä sanoi, että olet juuri tullut HongKongista ja nimesi on Miko. Hän lausui sen sillä tavalla irlantilaisen hassusti, luulin että se on japanilainen nimi. Ei ollut. You're as irish as they come. Ja sä oot niin pitkä ja niin mustatukkainen ja pikisilmäinen. Ne silmät etenkin mä tiedän. Niihin mä katosin enkä löytänyt takaisin.

Se aiheutti trauman, miten sä sanoit että et voi nukkua, kun olen sun vieressä. Et voinut olla rutistamatta ja suutelematta, piirtämättä mun poskeen sydämiä ja kirjaimia.
Se aiheutti trauman, miten pidit mun päätä käsiesi välissä ja katsoit niin syvälle silmiin, että pelkäsin aivojeni näkyvän.
Se aiheutti trauman, miten pesit mun hiuksia niin hellästi, että kehräsin.
Se aiheutti trauman, miten kaipasit mua kun en ollut sun luonasi. Kaipasit viestein ja puheluin ja halusit mut luoksesi. Vaadit.
Se aiheutti trauman, miten olit huolissasi musta, kun mun oli paha olla.
Ja se miten käskit mun pysyä juuri tälläisenä kuin olen. Olin.

Ja kaikkein eniten se, että sitten sä hävisit. Menit pois. Lähdit pois. Muutuit. Muutuin? Me muutuimme.

Nyt minä kävelen täällä traumani kanssa ja pelkään, että se näkyy. Tai oikeastaan toivoisin sitä. Pelkään, että se ei näy, eikä se näykään kun olen sen niin hyvin kätkenyt kaiken tämän alle, jota nyt kutsun elämäkseni. Vaan elossahan minä en ole, vaan horroksessa. Aina siihen asti, kun me taas tapaamme.

Puck Fair

Kesä kaksi vuotta sitten. Irlantilainen, ihana kesä, ei koskaan liian kuuma, kauniita sadekuuroja ja öisin pimeää ja sen verran kylmää, että sain tekosyyn painautua sinuun ihan kiinni. Tuoksuit ihanalta ja hengitit tyypilliseen tapaasi hieman tiheämmin kuin tavallista on. Minusta näytti aina siltä, kuin sydämesi tulisi rinnastasi ulos, mutta se oli vain tapasi hengittää. Sinä teit kaiken niin nopeasti, miksi hengittäisitkään hitaammin? Ihan kuin pelkäisit kaiken loppuvan pian, ja siksi kiirehdit? Ei ilma lopu tästä maailmasta, hengitä rauhallisemmin, olisin halunnut sanoa. Mutta en sanonut. Enhän minä tiedä, saattaa se loppuakin.

Sen lisäksi, että hengitit nopeasti, liikuit nopeasti. Kävelit, juoksit, hävisit. Aina nopeasti ja niin, etten minä ehtinyt oikein huomata. Minäkin kävelen nopeasti, minullakin on pitkät jalat, mutta en pysynyt perässäsi. Kun kipitin korkeissa koroissani jäljessäsi, tunsin itseni kuin pikkutytöksi, joka juoksee isänsä perään. Odota, halusin sanoa, mutta en taaskaan sanonut. Pelkäsin, ettet odottaisi siltikään. Kipitin, kipitin, kipitin, aina jonkin verran jäljessäsi. Varjo seuraa kulkijaa, ja juuri niin minä seurasin sinua. Pelkkä varjo, pelkkä minä. Sinulle kai pelkkä joku. Vai juoksitko karkuun siksi, koska sinuakin pelotti?

Rakastit minua ainakin hetken, ainakin joskus. Tiedän, että rakastit minua, kun olimme Puck Fairilla. Irlantilainen kesäfestivaali pienessä kylässä Kerryssä. Tuhansia ihmisiä. Sinä. Minä. Kadotin sinut aluksi, liikuit taas liian nopeasti. Minua itketti, istuin jonkun kaupan rappusilla ja tupakoin, vaikka vihasit sitä. Join Bulmersia suoraan pullosta ja katselin sitä hälinää ympärilläni. Ihan kuin en olisi ollut edes siinä paikalla, siinä hetkessä ja ajassa. Olin taas jo jossain muualla, mieleni matkassa sinun luoksesi, vaikka en edes tiennyt missä olit. En pystynyt nauttimaan mistään ilman sinua, ja silloinkin kun olin kanssasi, minulle oli olemassa vain sinä ja se mitä olit minulle. En pystynyt irroittamaan katsettani sinusta, en näkemään mitään niitä ihmeellisiä asioita mitä ympärilläni tapahtui. Olit kaikki, mitä oli. Ilma, vesi, maa. Minulle ei ole Irlantia, vaan sinun maasi. Sinä. Sinä olet minun Irlantini.

Kun löysin sinut vihdoin, tarrauduit minuun kuin hukkuvaan. Sinulla oli tapana roikkua kädessäni, jotenkin vetää minua alaspäin, vaikka sinä olit pidempi ja vahvempi. Olit sillä tavalla painava, että minua hengästytti kävellä kanssasi käsi kädessä, jotenkin hukuttava, repivä. En olisi koskaan silti päästänyt irti. Menimme katsomaan jonkun bändin keikkaa. Laulaja oli nuori blondi tyttö ja hänellä oli niin kauniin repivä ääni, että en meinannut kestää itkemättä. Minua itketti se ääni, se musiikki, ne kappaleet, mutta kaikkein eniten minua itketti se, että sain seistä paljain jaloin kenkiesi päällä, sinun nenäsi minun hiuksissani, sinun kätesi minun vyötärölläni, ja taaskaan en voinut ajatella muuta kuin sitä, että kohta, ihan pian, minä hetkenä hyvänsä sinä häviät yhtä nopeasti kuin tulitkin. Sinä irroitat sen painavan, repivän, hukuttavan otteesi minusta ja sitten, vaikka painosi putoaa minun käsistäni, minä vasta oikeasti hukun.

Sitä minä ajattelin silloin kun se kaunis tyttö lauloi sieluista ja sotilaista. Silloin kun keuhkoissani virtasi Irlannin yö ja suonissani kuohui siideri ja ainoa asia, mille minä elin, olit sinä.

Mo Ghrá

Istun töissä nyt kolmatta yötä ja tuijotan läppäri sylissä ikkunasta ulos. Mua itkettää, miten tää pieni kyläpahanen onkin niin kaunis. Voisin muuttaa tänne.

En kuitenkaan muuta, kun mies ei halua. Ja teen niinkun se haluaa, koska tunnen syyllisyyttä. Oon petturi ja valehtelija, koska rakastan jotakuta muuta. Ei, en ole pettäjä, en ole pettänyt. Mä vaan olen menneisyyden vanki. Sinun vankisi. Itseni vanki? Mieleni. Niinhän kaikki täällä ovat.

Kun istun täällä sohvalla ja katson valkoista kesäyötä, niin en voi olla miettimättä, mitä jos sä olisit täällä? Mitä sä sanoisit? Mitä ajattelisit? Oon päässy niin hiton kauas ja pitkälle siitä, kun me ollaan viimeks puhuttu.

Ikävä.

Melkein nään sut siinä mun eessä sohvalla, sä hymyilet silleen kun hymyilet ja mä hymyilen takas suoraan sun pienille mustille silmille. Sanoisitko olevas musta ylpeä? Mä autan ihmisiä joka päivä täällä, mä olen pidetty täällä, mä rakastan olla täällä. Silti kuulun muualle, sun luokse sinne Irlantiin. Ajattelisin niin, mutta en sanoisi. Jos oisit siinä.

Jos oisit siinä, niin leikkisin varmasti, että olen päässyt eteenpäin. En enää uskaltaisi ikinä näyttää sulle miten paljon merkitset, koska sehän olisi, ei pelkästään henkinen, vaan todennäköisesti ihan oikea itsemurha. Mä oon surrut sut kerran pois, tai ainakin puolet susta ja pystyn nyt jotenkuten hengittämään ilman sua. En pystyisi siihen toista kertaa, mun keuhkot surkastuis ja näivettyis pieniksi mustiksi kapseleiksi ja sitten kaikki loppuisi.

Mä ajattelen sua oikeastaan joka päivä. Ei, en kokoajan, en tietenkään, mutta usein. Mietin missä oot, mitä teet ja mitä ajattelet. Oot edelleen Irlannissa, siinä on suunnilleen kaikki mitä tiedän. Me ei puhuta enää, ei ollenkaan, ei koskaan. Se olisi liikaa, varmaan molemmille. Vai kaipaatkohan sä mua? Haluaisin uskoa.

Jos oisit nyt tässä, tällä sohvalla, tässä suomalaisessa kyläpahasessa, niin haluaisin kertoa, mitä olen saavuttanut sen jälkeen kun lähdin luotasi. Haluaisin kertoa, että tämä Suomi on hyvä, tämä työ on hyvä, nämä ihmiset ovat hyviä ja hymyilisin sanojeni vakuudeksi. Sinä varmaan sanoisit jotain tyyliin, "tiesin aina että sinusta tulee jotakin hienoa, Socks". Kutsuit minua Sukiksi, koska minulla on aina ihmeellisiä, värikkäitä, lapsellisia sukkia. Sen lempinimen kuuleminen sattuisi vähän. Paljon. Hirvittävästi.

Sinä kuuntelisit minua ja tuijottaisit niin kuin teet, niin syvälle minuun, ettei kukaan muu ole koskaan katsonut, sinne jonnekin sydämen syvimpään sopukkaan, jossa rakkauteni sinua kohtaan asuu. Sinä kuuntelisit, sinä nyökkäisit, sinä hymyilisit, sinä sanoisit uskovasi, mutta et uskoisi sanaakaan. Koska minä rakastan sinua maailman loppuun saakka ja sinä tiedät sen. Me molemmat tiedämme, mutta siitä ei puhuta. Ei enää koskaan.