Kuinka paljon nöyryytystä olisi tarpeeksi? Kuinka matalalla minun täytyy ryömiä saadakseni tarpeeksi, noustakseni ylös, puhdistaakseni vaatteeni ja todetakseni, että on se helvetti minullakin joku raja ja se on tullut vastaan nyt. Tasan nyt. Tiedätkö miten haluaisin meidän kohtaamisemme menevän?
Kerron, vaikket kuule:
Sä näkisit mut ja mä olisin upea. Aivan upea, niin kuin joskus sanoit mun olevan. Sä katsoisit mua niinkuin katsoit joskus, ihankuin katseesi olisi vedetty minuun magneetilla, etkä pysty katsomaan pois vaikka yrität. Mä nauraisin, koska tiedän että sitä rakastat. Mä hymyilisin silmiäni myöten, ne tuikkisivat mun kasvoillani kuin mustat tähdet ja sä et voisi katsoa pois. Kun me puhuttais, mulla olis vihdoinkin se oma ääni. Osaisin puhua sut pyörryksiin ja nauraa ja puhua taas, ja sä et vois miettiä muuta kun että miten koskaan pystyitkään satuttamaan mua niin. Miten koskaan pystyitkään jättämään mut yksin tähän maailmaan, kun mun kanssa kaikki oli niin paljon paremmin. Miten pystyit? Sitä sä miettisit. Mut mä en miettis enää, kun mulla olis se nauru ja ne silmät.
Mulla ei ois tarvetta enää yrittää voittaa sua puolelleni, koska mua ei kiinnostais. Mun ei tekis enää mieli upottaa sormiani sun hiuksiin ja hengittää sua sisääni. Ei enää, ei ollenkaan. Mulla olis mielessä vaan jatkot ja ystävät ja illat niiden kahden kanssa, mutta ilman sua. En tarvis sua enää ollakseni siellä onnellinen, mä haluisin nukahtaa yksin ja herätä yksin ja nauraa jatkuvasti. Sä heräisit yksin, mutta et muistais koska nukahdit. Pyörisit sängyssäs tuntikausia ja miettisit, että miksi. Ja mä en miettis enää, mä vaan nukkuisin.
Ja kun lähtisin, ei mun tarvis enää itkeä jättäessäni sulle hyvästejä. Ei, mä en itkis. Mä nauraisin silloinkin, heilauttaisin kiiltäviä hiuksiani ja sanoisin että nähdään. Sillä lailla huolettomasti, en enää epätoivoisesti. Ja sä sanoisit, että nähdäänhän ja sun silmässäs kimaltais se kyynel. Mutta enhän mä sitä edes huomaisi, kun mä vaan nauraisin ja kääntyisin pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti