Mustaa

Mikä on mennyt pieleen, kun mikään ei tunnu miltään? Nyrkillä naamaan ja ilmekään ei värähdä. Korviini lentää sanoja, joiden pitäisi sattua kuin veitsen iskut, mutta kyynelkään ei valu. Missä on mennyt se raja, jolloin tekosi lakkasivat satuttamasta minua? No varmaan jossain siellä ensimmäisen ja viimeisen kerran välissä. Et pysty koskettamaan minua enää mitenkään. Sanasi eivät satu, suudelmasi eivät itketä. Olen valunut käsistäsi jo kauan aikaa sitten.

Illalla, kun makaan sängyssä mietin: miltä minusta NYT tuntuu? Kuulostelen itseäni ja jokaista hengitystäni. Ahdistaako? Ei. Itkettääkö? Ei. Naurattaako? Ei. Ei mitään. Niskaa särkee vähän. Mutta ihan sama. "You can run over me with your 18wheeler, but I won't give a fuck." Näin totesi Pink ja mietin onko hänellä samanlaisia kokemuksia kuin minulla. Voisit nimittäin ajaa ylitseni vaikka rekalla ja en edes inahtaisi.

Se on sinun vikasi, etten osaa enää nauraa. Se on sinun syytäsi, että en edes muista koska itkin viimeksi. Ainoa tunne johon pystyn on viha ja sitäkin tunnen vain ja ainoastaan sinua kohtaan. Enkä sinuakaan kohtaan tarpeeksi, koska olet vielä täysissä voimissasi. Miksei sinua satu se, että satutit minua ja teit minusta koneen? Toivottavasti kompastut vielä omaan nokkeluuteesi. Maailmassasi täytyy olla todella yksinäistä.

Minun maailmani ei ole edes yksinäinen enää, koska en tunne kaipuuta. En osaa kaivata rakkautta, kun en ole sellaista koskaan saanut. Luulin niin, mutta se muuttuikin niin mustaksi ja pimeäksi, että pelotti. Vaan ei pelota enää. En pelkää sinua tai ketään tai mitään. Pelkokin on tunne, ja koneet eivät osaa tuntea. Jos minua ravistelisi niin vatsasta kuuluisi varmaankin kolinaa. En uskalla kuunnella sydäntäni enää stetoskoopilla, koska pelkään ettei sieltä kuulu mitään. Minun sydämeni on viety pois, sinne missä unelmat haudataan.

Yhdessä

Se kaupunki on sinä. Sillä on sinun kasvosi, sinun tuoksusi, sinun äänesi, sinun nimesi. Olet jokaisen nurkan takana, etkä missään. Nämä kadut on tahrittu muistoilla, ei aika ole niitä pessyt pois. Et ole kadonnut minnekään, et hetkeksikään. En vain aina muistanut.

Meni kesät,meni talvet, tuli syksyn lehdet. Täällä sinun kanssasi. Vuodenajat vaihtuivat, vuodetkin ja me pysyimme. Kuin kaksi kalliota. Tarinamme on kiedottu näihin puihin ja näihin jokiin. Ne kertovat sen kaikille, jotka viitsivät kuunnella. Niin paljon kaunista, niin paljon pimeää ja se kaikki väritettiin intohimolla. Rakastin sinua juuri täällä, kaupungissa, joka on aina lähellä. On niin raskasta nähdä nämä kadut nyt. Ne ovat niin surullisia ilman meitä. Kyyneleet valuvat likaisiin ojiin.

Kaipaan sinua täällä ihan hirvittävästi. Haluaisin taas istua autossa vieressäsi ja ajaa näitä teitä, jotka ovat niin tuttuja, mutta niin tuntemattomia ilman sinua. Kerran sanoit "Älä koskaan katoa." En kadonnut, mutta me kadotimme toisemme. Olenko avuton, kun en löydä tietäni turvaan ilman sinua? Ehkä. Mutta rakastunutkin. Rakastuin sinuun uudelleen, kun tulin tänne. Ja eroan sinusta uudelleen, kun lähden. Ja joka kerta kun palaan, olemme hetken aikaa yhdessä jälleen.

Pois

Huudan mielessäni kaikki rumimmat sanat, joita on koskaan keksitty. Huudan ne sinulle. Onko se niin vaikeaa antaa vaan olla? Minäkin annoin sen jälkeen, kun sanoit ettet halua minua. Jätin sinut rauhaan, koska sinulla on oikeus vaatia sitä. En puhunut sinulle, vaikka olisin kuinka halunnut. En kertonut sinulle hassuja juttujani, joille ennen nauroit. Kaipasin sinua, mutta suurella sisulla ja tahdolla pysyin sinusta kaukana. Ja sitten sinä pieni taliaivo tulet ja pilaat kaiken. Kiitos vaan.

Onko kivaa olla noin ylpeä? Kävelet leuka pystyssä sen ystäväsi perässä. Oikein majakka ja perävaunu. "Eksä tiedä kuka mä luulen olevani?" Sun mottos. Yhtä perseestä kun sinäkin. Se, että minä rakastuin sinuun kerran ei tarkota sitä että voisit nyt leikkiä mun tunteilla. E-ei. Tässä leikissä saat nyt olla ihan yksin. Ylpeys se on minullakin vaikkei se ole ihan samaa luokkaa kun sulla.

En toivo sulle mitään pahaa, mutta suosittelisin kasvamista. Ei asioita voi hoitaa noin. Jos karman laki on olemassa niin saat vielä osas. Ja silloin minä olen ehkä jo onnellinen. Ja unohtanut sut. Kuka söpöys? En edes tunnista sinua, kun kävelet vastaan. Oon niin yli susta.

Tik tak

Tik tak tik tak. Kello tekee viiltoja yön pimeisiin tunteihin. Minä vapisen yksin sängyn nurkassa ja tuijotan vetisin silmin seinää. Miksi tulit taas uniini? Mitä sinä minusta haluat?

Tik tak tik tak. Vaivun uneen ja herään taas. Kasvosi välkkyvät mielessäni. En halua sulkea silmiäni enää koskaan. Vielä kolme tuntia aamuun. Vielä kolme. Sitten on turvallista nukahtaa. Sitten kun on valoisaa.

Tik tak tik tak. Haluaisin suojella sinua kaikelta, mutta unissani en pysty siihen. Mikset koskaan kuuntele minua? Pitäisin sinut turvassa ja veisin sinut kotiin. Olisit kunnossa taas. Luonani taas. Enkä koskaan päästäisi irti.

Tik tak tik tak. Aamu poistaa pelon. Unet vaikuttavat kaukaisilta, enää ei pelota. Välillä pelokkaat silmäsi välähtävät mieleeni. Voi sinua. Olet niin lapsi. Haluan auttaa, mutta sinua ei voi enään pelastaa. Olet avun ulottumattomissa.

Tik tak tik tak. Kello lyö aikaa kauemmas sinusta. Kokoajan olet kauempana. En edes näe sinua enää. Meidän viimeisimmästä muistostakin on jo niin kauan. Liian kauan. Kaipaan sinua enemmän kuin ikinä osaatkaan arvata. Ajatteletko minua koskaan? Varmaankin. Tarvitset apuani tiedän sen, mutta et vain osaa pyytää. Ja minä en löydä sinua. Paitsi unissa. Tartu käteeni ensi yönä rakas, niin vedän sinut takaisin tähän elämään. Ole kiltti ja kuuntele minua.

Tik tak tik tak. Enää viisi tuntia ja olen luonasi.

Syvään valoon, syvempään pimeään

On kuin kävelisin tummanvihreässä metsässä. Tiedättekö, sellaisessa pimeässä ja tiheässä, johon tulee valoa vain ohuina säikeinä. Tarvon kiivaasti valolta valolle, en halua olla varjoissa.

Pelottaa.

Suuntavaistoni on kadonnut. Kaikkialla on samanlaista, mikään ei näytä tutulta tai vieraalta. Kaikki vain on. En muista mistä olen tullut, enkä tiedä mihin olen menossa. Minäkin vain olen. En ajattele muuta kuin valoa. Kaipaan valoa. Kipitän valoon sydän kurkussa, mutta horjahdan jälleen pimeään. Kipitän uuteen valoon, se häviää ja joudun pimeään.

Itkettää.

Haluan pois täältä ennen kuin tulee kokonaan pimeää. Missä on metsän reuna? Kai tämänkin täytyy loppua johonkin. Mutta mihin? Mihin minun pitää mennä? Mitä minun pitää ymmärtää päästäkseni pois pimeästä, kokonaan valoon? Missä olette te, jotka ennen olitte niin kirkkaita, etten tarvinnut muuta valoa? Missä olette? Missä?

Väsyttää.

Vajoan takaisin pimeyteen.

Pieni kuolema

Istun sohvalla hämärässä, kädessäni vihko. Vihko näyttää väsyneeltä ja vanhalta, kannessaan putoava nalle ja syksyn lehtiä. Kun sen avaa, ensimmäiset sanat ovat "And love said no". Lyijykynä on tuhrinut sivuja kylmällä hopeallaan. Näille sivuille on raavittu päiviä, kuukausia, vuosia. Minuutteja, jotka olivat tärkeitä aikanaan. Näillä sivuilla on kasvutarina tähän päivään. Sattuu lukea, mutta luen kuitenkin. Mitä menneisyydessä on pelättävää? No sinä.

Miksi en muista lukematta, miten vaikeaa sinua oli rakastaa? Miten olitkin silmissäni niin täydellinen, etten tajunnut miten syöt minua sisältäpäin? Teit minuun haavoja, joka päivä uusia viiltoja. Toisinaan parantelit niitä, toisinaan hieroit suolaa. Koskaan en ollut ehjä. En ole vieläkään. Ne haavat polttavat arpina vaatteiden alla.

Olit huumetta. Koukutit minua hitaasti, mutta varmasti. Jonkin aikaa itsesuojeluvaistoni säilyi ja yritin taistella riippuvuutta vastaan. Yritin elää ilman sinua. Mutta ne pienet huumaavat annokset saivat minut sekaisin, järkeni himmeni. Rakastin sinua, voi luoja. Sinulla oli ne kiiluvat silmät ja suorat hampaat, rakastin sinua.
Ne vahvat kädet ja uniset posket, rakastin sinua.
Se ääni ja ne sanat, rakastin sinua.

Olisin hakenut sinulle kuun taivaalta. Ja tähdet. Ja mitä ikinä olisitkin keksinyt pyytää. Ja keksithän sinä vaikka ja mitä. Tiesit, että palvon sinua ja otit siitä kaiken irti. Minä vein, minä toin, minä tulin, minä tein. Ja sinä sieltä korkealta katselit ja nauroit. Ja nautit. Muuramuurahainen pesää rakensi, sinä annoit minun tehdä niin. Sitten lähdit, kun kaikki oli valmista. Ja veit mennessäsi puolet minusta.

Kun sinä lähdit, elämä minussa sammui.
Se näkyy yhä tuon vihkon sivuilta. Jos paperi voisi vuotaa verta, niin noilla sivuilla se vuotaisi. Ne valuisivat tummanpunaista kipua, suuria tahroja. Ja sitten eivät valuisi enää ollenkaan. Ne olisivat kolkkoja, tyhjiä, kylmiä. Niin kuin minäkin olin, ilman sinua.

Rakastin sinua noin 87 päivää lähtösi jälkeenkin. Sekin on vihossa. Yhteensä olen rakastanut sinua n. 1100 päivää. Niin monta. Vieroitus kesti lähes yhtä kauan. Ehkä se jatkuu yhä, miksi muuten kirjoittaisin sinusta nyt? Sinä koukutat nyt jotakuta muuta, jossakin muualla. Silti kädessäni polttaa haava, joka huutaa saada annoksen sinua. Vielä kerran vähän sinua. Sitten ei enää, lupaan. Lupaan lupaan. Yksi haava, sitten riittää.

Nightmares osa miljoona

Ne painajaiset palasivat kun rakas ystävä lähti. Kun hän oli täällä, olin turvassa, vaikka hän onkin niin pikkuinen. Hänen rakkautensa suojasi minua pahoilta unilta. Nyt olen taas vailla kilpeä, vailla puolustajaa. Kaipaan häntä niin kovin.

Ne painajaiset ovat järjettömiä. Tunnelma on painostava ja pilvet vääristyneitä. Kaikki on niissä unissa niin väärin. Koira ei hengitä ja kotikin on ihan väärä. Se on aina se meidän koti, jota ei enää ole. Ja se silta, joka on oikeasti turvallinen ja tuttu, pettää joka kerta. Ja silti minä ajan sitä kerta toisensa jälkeen, varmaan päästäkseni sinun luoksesi. Mutta ethän sinä ole siellä. Et enää. Koskaan.

Miksen saisi levätä edes unissa? Valveaikani on jo yhtä painajaista, mikseivät unet voisi olla kauniita ja pehmeitä? Haluaisin nukkua ja herätä hymyillen. Nukkua ja nähdä unta unelmista, paremmasta huomisesta. "Mutta sinähän olet niin onnekas!" Olenko? Millä tavalla? Sekö, että pääsin hänestä irti tekee minusta onnekkaan? Onnellisen? Onko se edes sama asia. En minä onnellinen ainakaan ole. Onnekas? En tunne olevani sitäkään, mutta ehkä olen kuitenkin. Vapaa minä olen, kaikesta paitsi itsestäni. Ja tämä onkin aikamoinen vankila. Kaltereina nämä pelottavat ajatukseni, kahleina tämä heikko itsetuntoni ja raiskattu kehoni. Kenellä niihin on avaimet?

Et tehnyt minusta onnellista, mutta sinun kanssani en muistanut omia kahleitani. Oli helppo kahlita itseni sinuun ja syyttää sinua pahasta olosta. Nyt en voi syyttää sinua. Vain itseäni. Taistelen itseni vielä vapaaksi, mutta tarvitsen siihen voimia, joita minulla ei ole. Tarvitsen unta, jollaista en saa. Tarvitsentarvitsetarvitsen. Palasen sinua.

Rehab

It's like I checked into rehab, baby you're my disease.

Rihanna on oikeassa. Minä jouduin käymään läpi viikon vieroituksen, jotta pystyisin jatkamaan eteenpäin ilman sinua. Vaikka et koskaan edes ollut osa minua, luulin vain että olit. Nyt kun aivoni ovat kirkastuneet tajuan, ettei meillä ollut mitään. Minä en ollut sinulle mitään, sinä olit olevinasi minulle jotain. Minä halusin olla sinun ja sinä halusit olla sinun. Kukaan ei ollut minun. Helvetin pässi.

Mutta ei se mitään, minähän pusken eteenpäin kuin höyryveturi. Uskon siihen, että joskus asiat kääntyvät parempaan. (Vitut usko.) Karman on kai pakko joskus kääntyä. Voittaisin edes arpajaisissa, jos en rakkautta saa. Tai löytäisin maasta jonkun kolikon. Tai toimisi nyt edes tuo puhelin joskus. Mutta siihen asti tarvon eteenpäin kuin mielipuoli. Läpi näiden toisiaan muistuttavien puuduttavien päivien, kylmien iltojen ja epävireisten sointujen.

Minua raivostuttaa olla kateellinen onnellisille ystävilleni. Kun katson heidän nauruaan kumppaneidensa vierellä, hymyilen ensin, mutta sitten katkeruus tekee rintaani reiän. Mikä minussa on vikana, etten ole yksi heistä? Jopa se kusipää, joka petti minut, on nyt onnellinen. Ja millä hinnalla? No hyvin hyvin halvalla. Olen luullut, että kannattaisi elää mahdollisimman hyvin. Ei satuttaa ketään tahallaan, ei tehdä muille sitä mitä ei itselleen haluaisi tehtävän. Mutta tuntuu, että ympärilläni ne pärjäävät, jotka elävät vain omaksi edukseen välittämättä muiden kivusta. Oh, so confusing.

Mutta nyt olen vieroittunut ja edes siinä mielessä ehjempi. En enää itke huuliesi perään, menkööt vaan. Tuleehan noita. Se tulee olemaan testi kun seisot taas edessäni baarin hämärässä. Vihaan sinua ehkä vähän. Ja rakastan vielä vähemmän, mutta kuitenkin. Baby you're my disease.