Sinusta on vaikeaa luopua.

Meidän koti, meidän koira, meidän valokuvat seinillä. Meidän uni meidän värikkäissä lakanoissa, meidän eripariset kahvikupit ja halkeilleet lautaset. Meidän rakkaus. Miksi pitikään antaa itsestään kaikki tälle suhteelle, kun kerran olin varma että se ei kestä? Siksi koska annan aina, en muutakaan osaa.

Tuli vaan mitta täyteen. Mitta täyteen tätä riittämättömyyttä ja yksinäisyyttä, joka vaivaa minua aina kun olen kanssasi. Täynnä tätä kipua ja nieltyjä kyyneleitä, joihin väsynyt ja kolhuinen kehoni alkaa hiljalleen hukkua. Suolaista ja märkää. Ja surkeaa.

Mutta on vaikeaa, on tosi vaikeaa päästää irti. Viimeinen kesä, viimeinen reissu pohjanmaalle, viimeinen kerta elokuvissa. Viimeinen syksy, viimeinen sitä, viimeinen tätä.

Hiljaa hyvästelen sinua kokoajan ja suren sinua pois.

Se koko kevät oli meidän.
Olin ollut jo pitkään uneton, ylitsevuotavan energinen ja tehokas, vailla mitään paitsi sinua. En syönyt, en juonut, en nukkunut, kävin vain pitkiä kiivaita keskusteluja kanssasi, ja niiden keskustelujen aikana muistan olleeni niin pullollani onnea, etten ehkä koskaan aiemmin, en ainakaan samalla tavalla. Sinä tajusit minua ja se oli huumaavaa. Join kahvia kaksin käsin, se piti minut liikkeessä ja sellaisella sopivalla tavalla hermostuneena, samalla tavalla kuin sinäkin pidit. Pidin itsestäni juuri sellaisena, kuin olin silloin.

Kun olit luonani, koti tuntui erilaiselta. Aamukahvi sinun kanssasi maistui erilaiselta, istuimme vanhan pöytäni ääressä tuntikausia jutellen ja kaataen välillä jo keittimessä liian väkeväksi mennyttä kahvia lisää kuppeihimme ja jatkaen keskustelua. Silmiisi oli helppo kadota ja sinä sait minut punastelemaan. Kaikki oli kokoajan jotenkin niin oikein ja juuri sitä, mitä olin etsinyt jo kauan. Oli hyvä olla, ihan kokoajan.

Kaupunki vaihtui, sinä et. Tampere, kotikaupunkini, oli seuraava rakkautemme areena, ja voi miten se näyttikin erilaiselta rakastunein silmin. Tammerkoski ei ole koskaan ollut niin ihmeellinen, kuin se oli sinun kanssasi, siideri alarannan venelaiturilla maistui suloiselta, ei se yksin koskaan maistunut. Näsijärven rantakalliot kesäyönä olivat juuri täydellinen paikka meidän salaisuuksillemme, niille joita suhteissa alkuaikoina kerrotaan aamun pikkutunneille saakka. Ja sinä kuuntelit.

Irish Coffeeta irkkupubeissa Hämeenkadulla ja vaahtoon piirretty kaakaosydän. Tulista ruokaa meksikolaisissa ravintoloissa, pöytiimme tuotiin aina kynttilä, vaikkemme kaivanneet muuta kuin toisiamme. Ruusuja rongankadulla, aamukahvia Tuomiokirkon puistossa samalla kun ihastelimme meidän uutta pientä perheenjäsentämme. Lukkoja rakkaudensillan kaiteessa, suunnittelimme omaamme sinne muiden rakkauksien lomaan. Tunkkainen asunto ja äänet kadulta tunkeutuivat omaan pieneen maailmaamme, jossa lakanat olivat rutussa ja radiossa soi kauniit kappaleet.
Täydellinen kesä.
Täydellinen sinä.
Täydellinen rakkaus.

Menetys.

Olit poissa. Lopullisesti.
Kipua kipua kipua. Niin suurta ettei ikinä.

Ajoin sinun kaupungistasi kotiin kuin sumussa, minua voi kutsua rattijuopoksi, ei siinä kunnossa saisi ajaa. En ollut syönyt moneen päivään, nukkunut en ollut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin. En vain pystynyt, minun oli niin jumalattoman paha olla. Minun oli niin kova ikävä sinua jo pitkän aikaa ennenkuin edes erosimme. Niin selkärankaa ja sisuskaluja viiltävä ikävä. Kaipasin sitä mitä me olimme olleet, mitä sinä olit ollut minulle.

Itkin matkalla paljon. Unohdin tankata. Minua pelotti, olin niin yksin vieraassa maassa. Menin paniikkiin kun tajusin, että ei täällä ole kylmäasemia ja kaikki tavalliset bensa-asemat ovat kiinni. Kello oli paljon yli puolen yön. Halusin soittaa sinulle, anella sinua pelastamaan minut, itkeä vähän, pyytää ymmärrystä, sääliä, tulla takaisin, aloittaa taas uudestaan. Olisit sanonut kyllä, olisit ottanut minut takaisin, olisit ollut huolissasi. Olisit. Mutta et olisi halunnut, oikeasti et. Joten en soittanut. Ylpeys esti. Tai joku. Itsesuojeluvaisto?

Yksi bensa-asema löytyi, olin helpottunut. Ja toisaalta en. Ei silläkään ollut väliä. Yhden kerran pysähdyin matkalla itkemään. Itkeä vollotin keskellä ei mitään, keskellä tätä ihanaa, kaunista, henkeäsalpaavaa maata. Sitä sellaista eläimellistä, kamalaa, limaista ja sotkuista itkua. Häpeällistä. Onneksi sen näkivät vain nummet. Radiossa soi vain kauniit kappaleet, mistä nekin tiesi, että minä olin menettänyt Sinut?

Olin kotona Rossnowlaghissa kolmen jälkeen aamuyöllä. Sänky näytti ihanalta, mutta menin makaamaan kylpyhuoneen lattialle kylmille laatoille. Miksi? Kurjaan olotilaan pitää valita siihen sopiva ympäristö. Kylmää, kolkkoa. Sellaista minun sisässäni oli, päässäni, sielussani, jokapaikassa. Ja siellä kylppärissä.

Makasin tunnin.
Kaksi.
Kolme.

Ei helpota. Tältä tuntuu kun kuolee?

Aamulla raahauduin sänkyyn. Ei aamuauringon noustessa voi maata kylppärin lattialla, se on vain sellainen sääntö. Makasin sielläkin hereillä. Miksi, miksi, miksi? Missä sinä olet, itketkö sinäkin? Mitä sinä teet, mitä sinä tunnet? Miksen saa vielä yhtä yötä, yhtä aamua, yhtä päivää? Viikkoa? Jos yksi viikko. Sen aikana minä saan sinut rakastamaan minua taas, osaan sanoa juuri ne oikeat sanat, tehdä juuri ne oikeat asiat ja sitten pystyt rakastamaan minua taas.

Ei.

Ei se vaan mene niin.

Nukahdin. Joskus. Kai. Pakostikin. Ihminen nukahtaa kun se on tarpeeksi uupunut, oli suruja tai ei.
Ja silloin kun minä nukuin turvonneiden silmäluomieni alla, sinä et varmaan tuntenut surua ollenkaan.
Niin. Niin minä luulen.
Minä olin helvetissä, sinä et. Mikä saatana siinäkin on.

Aamu.
Kadulla soi musiikki.

Koska minä nukahdin? Ei minun pitänyt, minun piti valvoa untasi. Mutta kun väsytti. Väsyttää nytkin, ja aina. Olet onneksi vielä siinä, kello ei ole liikaa. Nukut huulet tiukasti yhteen puristettuina, mitä sinä näet? Tekee mieli kahvia. Ja sinua.

Hotellihuoneen raidalliset seinät ja valkoiset lakanat. Käytävässä siivooja vetää perässään suurta imuria, sellaista, jolla saa kokolattiamatot hohtamaan. Ja imurissa on kuulia, joista nousee mausteinen tuoksu. Liian todellista, tämänhän piti olla satumaailma. Ei saduissa kukaan siivoa.

Nukuttaa, mutta en enää uskalla nukahtaa. Mitä jos menet pois?

Suuri kuva sinusta Hong Kongissa. Tuijotan sitä usein, olet siinä niin vapaa. Kuka sen kuvan on ottanut? Olen monesti halunnut kysyä, mutta en oikeasti halua tietää. Mitä jos sinulle Hong Kong on sama kuin minulle Irlanti? Rakkaus, sellainen elämää suurempi. En halua tietää.

Havahdut unestasi ja katsot minua. Tulet lähelle ja rutistat. Tuhiset. Hengität. Ääntelet. Olet niin rakastettava, että minusta tuntuu että tukehdun. Nukahdat uudelleen. Pieni. Rakas. Minun?

Et ole.

Oletpas. Vielä.

Minua pissattaa, mutta en voi liikkua, koska sitten sinä heräisit. Ja sitähän minä en halua, koska sitten sinä lähdet pois. Sitten sinä nouset ja et ole enää se pieni, rakastettava, uninen, haavoittuvainen, tarvitseva sinä. Jos sinä heräät ja nouset, niin kaikki loppuu. Kaikki tämä kaunis loppuu ja sinä nouset, sinä puet päällesi, sinä peset hampaasi, pörrötät tukkasi ja kävelet ulos tuosta puisesta narisevasta ovesta ja minä en tiedä tuletko enää koskaan takaisin. Koska sinua ei voi vangita, sinä et kuulu kenellekään.

Niin kauan kun olet vielä siinä minun valvovan silmäni alla omassa unimaailmassasi, saan kuvitella, että kuulut minulle. Vielä tämä huone on meidän ihanan ja ainutlaatuisen rakkautemme näyttämö, ja minä saan leikkiä olevani onnellinen, saan näytellä sitä naista, joka saa sen kurittoman miehen omakseen.

Mutta ennenpitkää se ovi aukeaa. Ja kun se ovi aukeaa, tulee mustaa. Nämä seinien punaiset raidat vuotavat verta, sinun silmäsi tuossa valokuvassa muuttuvat punaisiksi hohtaviksi pisteiksi ja ne polttavat minuun kirveleviä reikiä. Nämä seinät kaatuvat päälleni ja murskaavat vahvat luuni, jotka napsahtelevat poikki niin että korviin sattuu. Nämä lakanat kietoutuvat kuristamaan minut, vaikka en ole lähtösi jälkeen voinut hengittää muutenkaan.

Niin.

Siltä minusta tuntui joka kerta kun sinä lähdit. Ja sinä lähdit niin usein.

Joskus, kun en kestä sitä, että olet poissa, silloin kun se kenen kanssa elän nyt, tuntuu niin ylitsepääsemättömän väärältä ja tämä väärä maa ympäröi minut tukahduttavalla tunkkaisuudellaan, palaan ajatuksissani Irlantiin ja sinun luoksesi. Kun puristan silmäni kiinni ja annan ajatusteni muuttua painaviksi massoiksi, annan aistieni hävittää tämän ympäröivän maailman tuomalla muistot tuoksuineen ja makuineen takaisin, pääsen hetkeksi sinne mihin oikeasti kuulun.

Aamut siellä tuoksuivat teeltä ja märältä asvaltilta, lampaan villalta ja nurmikolta. Olin siellä väsyneempi kuin olen täällä, johtuen siitä että jouduin kuluttamaan enemmän aivokapasiteettiani puhumalla jotain muuta kuin äidinkieltäni, joskin viikko viikolta se onnistui paremmin ja aloin jopa murtaa englantia irlantilaisittain. Aloitin aamuni kahvilla, keitettyä vettä ja pikakahvia, koska kahvinkeitintä ei ollut. Sinä joit teetä, Barry'sia maidolla ja sokerilla. Olit suloinen ja tykkäsin katsella sinua aamuisin. Aamuisinkin. Menit töihin yleensä kymmeneen ja revit itsesi ylös viime tingassa. Pudottelit minulle kiireisiä suukkoja kahmiessasi vaatteita kasaan ja hörppiessäsi teetä silloin tällöin. Lauloit myös usein aamuisin, minulle ja maailmalle. Hey soul sister, oli bravuurisi, sen lauloit iskien minulle silmää pikisilmilläsi. Pystyinkö muuta kuin sulamaan? En. Ajatuksissani sulan nytkin.

Kun lähdit, minulle tuli ikävä heti kun ovi sulkeutui. Menin yleensä suihkuun, sinulla oli poikkeuksellisen hyvä suihku, kunnollinen vedenpaine tässä maassa kerrankin. Nuuhkin suihkugeeliäsi, ja mietin miten nauraisit jos näkisit minun tekevän niin. Rakastin tuoksuasi. Vaikka kuinka yritän, en muista sitä enää. Muistaisin, jos haistaisin sen. Sen ajan kun olit töissä, olin yleensä Ässän kanssa. Yritin aina milloin milläkin verukkeella saada tietää kaikenlaista sinusta, koska sinä et koskaan puhunut menneisyydestäsi. Ei Ässästä paljoa saanut kuitenkaan irti, hän on sinulle lojaali. Parempi ehkä niin. En ehkä halunnutkaan tietää muuta kuin sen kuka olit minulle.

Iltapäivisin menimme syömään tai pubiin, tai molempia. Sinä pidit kunnon irlantilaisista ruuista ja veit minut usein sellaisiin paikkoihin, jossa todelliset paikalliset syövät. En useinkaan silti syönyt, en pystynyt siihen seurassasi. Sinä olit huolissasi ja annoit minulle maistiaisia. Syötit minulle haarukastasi haukkuja ja nielin ne, vaikka kurkussani oli pala muutenkin. Se oli siellä aina kun olin kanssasi, ja se nousee sinne nytkin. Olisi pitänyt tietää. Siitä viimeistään olisi pitänyt tietää.

Illat ja yöt olivat meidän salaista aikaamme. Silloin olit kaikkein ihanin ja toivottavasti kaikkein eniten sinä. Olit lämmin, rakastava, välittävä, hullu, ihana. Jotenkin surullinen ja sininen, mutta silti pidin sinusta sellaisena eniten. Puhuimme kaikesta suoraan toistemme suuhun. Olimme lukkiutuneita toisiimme ja niin lähekkäin että olisin voinut laskea hampaasi. Sinun ihanat pitkät raajasi antoivat minulle minun ääriviivani, näytit minulle ruumiini rajat, sen ruumiin jota niin olen aina vihannut. Kanssasi en vihannut sitä, koska sinä pidit sen turvassa ja vihdoin kehoni tuntui kodiltani. Vai sinäkö se koti olitkin? Se tunne oli kaikkein koukuttavinta, koska sitä olin niin kovasti kaivannut koko ikäni. Vihdoin hyväksyin itseni, koska sinä hyväksyit minut ja enemmänkin. Siitäkin olisi pitänyt tietää, siitä varsinkin, koska eihän sen niin pitäisi mennä.

Kun sinä nukahdit, minä aloin odottaa. Odottaa taas sitä, että heräisit ja olisit minun taas. Nukkuessasi minä pelkäsin. Minulla oli aikaa ajatella sitä, että menetän sinut. Koska minähän tiesin sen kokoajan, meillä oli aina viimeinen käyttöpäivä ja se oli tiedossa koko ajan. En halunnut ajatella sitä silloin, kun olit hereillä, en halunnut puhua siitä, etkä sinäkään. Mutta siellä se oli ja kello raksutti niin hemmetin kovaa, että korviani vihloi. Se kello raksutti samaa aikaa sydämeni sykkeen kanssa ja tuntui, että tukehdun. Se tikitti päässä, sormissa, kurkussa, varpaissa, enkä voinut nukkua. Ja jos ei nuku, niin kuolee.

Olisi pitänyt tietää, olisi jumalauta pitänyt! Pitänyt tietää, että kaikki mikä estää minua syömästä ja nukkumasta on kuolemaksi. Varomattomuudesta saa aina nenilleen ja niin nytkin. Muhun sattuu, sattuu, sattuu. Sun muisteleminen sattuu, se kun en muista sattuu. Kuvat sattuu, muistot sattuu, mun aisteja särkee kun pakotan ne muistamaan sua. Sinä satut, sinä olet niin helvetin kipeä haava, että mä haluan kiljua.

Mutta en kilju, koska kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Eikä saakaan tietää.

Shhh...

Traumatisoitunut

Trauma on kreikan kielestä tuleva sana, jolla tarkoitetaan ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta aiheutuvaa henkistä tai ruumiillista vammaa.

Psyykkinen trauma tai psyykkinen järkytys on pitkäaikainen mielenterveyteen vaikuttava haitta, joka on syntynyt traumaattisisten ärsykkeiden ylittäessä tietyn sietokyvyn asteen. Trauman seurauksena yksilö ei kykene selvittämään traumaattiseen tapahtumaan liittyviä ajatuksia eikä tunteitaan. Sen voivat aiheuttaa monenlaiset tapahtumat, mutta on olemassa muutamia yleisiä tekijöitä. Traumaattisessa tapahtumassa on usein kyse täydellisestä avuttomuuden tunteesta, minkä aiheuttaa todellinen tai mahdollinen uhka henkeä, ruumiillista koskemattomuutta tai mielenterveyttä kohtaan. Yksilön normaalia ajatusmaailmaa järkytetään, mikä altistaa hänet hämmentyneeseen ja turvattomaan tilaan.

Sinä aiheutit minulle trauman, ylitit minun sietokykyni rajan. Et tahallasi, et tietenkään. Miten olisit voinut tietää, että minä olen niin hirvittävän hauras, niin naurettavan keskeneräinen ja itsetunnoton, että en kestä ketään kaltaistasi? Ei sinun pitänyt tulla minun elämääni silloin. Sinun ei olisi pitänyt, ei olisi kannattanut. Ei olisi tarvinnut. Minä en tarvinnut sinua, mutta luulen, että minä olin juuri se mitä sinä tarvitsit.

Muistatkohan ylipäätään miten me tapasimme? Minä muistan. Luulin sinua maailman pisimmäksi japanilaiseksi. Nyt en voi ymmärtää miten näytit silmiini japanilaiselta, nyt olet minulle kaiken irlantilaisuuden ilmentymä, mutta silloin luulin niin. Ässä sanoi, että olet juuri tullut HongKongista ja nimesi on Miko. Hän lausui sen sillä tavalla irlantilaisen hassusti, luulin että se on japanilainen nimi. Ei ollut. You're as irish as they come. Ja sä oot niin pitkä ja niin mustatukkainen ja pikisilmäinen. Ne silmät etenkin mä tiedän. Niihin mä katosin enkä löytänyt takaisin.

Se aiheutti trauman, miten sä sanoit että et voi nukkua, kun olen sun vieressä. Et voinut olla rutistamatta ja suutelematta, piirtämättä mun poskeen sydämiä ja kirjaimia.
Se aiheutti trauman, miten pidit mun päätä käsiesi välissä ja katsoit niin syvälle silmiin, että pelkäsin aivojeni näkyvän.
Se aiheutti trauman, miten pesit mun hiuksia niin hellästi, että kehräsin.
Se aiheutti trauman, miten kaipasit mua kun en ollut sun luonasi. Kaipasit viestein ja puheluin ja halusit mut luoksesi. Vaadit.
Se aiheutti trauman, miten olit huolissasi musta, kun mun oli paha olla.
Ja se miten käskit mun pysyä juuri tälläisenä kuin olen. Olin.

Ja kaikkein eniten se, että sitten sä hävisit. Menit pois. Lähdit pois. Muutuit. Muutuin? Me muutuimme.

Nyt minä kävelen täällä traumani kanssa ja pelkään, että se näkyy. Tai oikeastaan toivoisin sitä. Pelkään, että se ei näy, eikä se näykään kun olen sen niin hyvin kätkenyt kaiken tämän alle, jota nyt kutsun elämäkseni. Vaan elossahan minä en ole, vaan horroksessa. Aina siihen asti, kun me taas tapaamme.

Puck Fair

Kesä kaksi vuotta sitten. Irlantilainen, ihana kesä, ei koskaan liian kuuma, kauniita sadekuuroja ja öisin pimeää ja sen verran kylmää, että sain tekosyyn painautua sinuun ihan kiinni. Tuoksuit ihanalta ja hengitit tyypilliseen tapaasi hieman tiheämmin kuin tavallista on. Minusta näytti aina siltä, kuin sydämesi tulisi rinnastasi ulos, mutta se oli vain tapasi hengittää. Sinä teit kaiken niin nopeasti, miksi hengittäisitkään hitaammin? Ihan kuin pelkäisit kaiken loppuvan pian, ja siksi kiirehdit? Ei ilma lopu tästä maailmasta, hengitä rauhallisemmin, olisin halunnut sanoa. Mutta en sanonut. Enhän minä tiedä, saattaa se loppuakin.

Sen lisäksi, että hengitit nopeasti, liikuit nopeasti. Kävelit, juoksit, hävisit. Aina nopeasti ja niin, etten minä ehtinyt oikein huomata. Minäkin kävelen nopeasti, minullakin on pitkät jalat, mutta en pysynyt perässäsi. Kun kipitin korkeissa koroissani jäljessäsi, tunsin itseni kuin pikkutytöksi, joka juoksee isänsä perään. Odota, halusin sanoa, mutta en taaskaan sanonut. Pelkäsin, ettet odottaisi siltikään. Kipitin, kipitin, kipitin, aina jonkin verran jäljessäsi. Varjo seuraa kulkijaa, ja juuri niin minä seurasin sinua. Pelkkä varjo, pelkkä minä. Sinulle kai pelkkä joku. Vai juoksitko karkuun siksi, koska sinuakin pelotti?

Rakastit minua ainakin hetken, ainakin joskus. Tiedän, että rakastit minua, kun olimme Puck Fairilla. Irlantilainen kesäfestivaali pienessä kylässä Kerryssä. Tuhansia ihmisiä. Sinä. Minä. Kadotin sinut aluksi, liikuit taas liian nopeasti. Minua itketti, istuin jonkun kaupan rappusilla ja tupakoin, vaikka vihasit sitä. Join Bulmersia suoraan pullosta ja katselin sitä hälinää ympärilläni. Ihan kuin en olisi ollut edes siinä paikalla, siinä hetkessä ja ajassa. Olin taas jo jossain muualla, mieleni matkassa sinun luoksesi, vaikka en edes tiennyt missä olit. En pystynyt nauttimaan mistään ilman sinua, ja silloinkin kun olin kanssasi, minulle oli olemassa vain sinä ja se mitä olit minulle. En pystynyt irroittamaan katsettani sinusta, en näkemään mitään niitä ihmeellisiä asioita mitä ympärilläni tapahtui. Olit kaikki, mitä oli. Ilma, vesi, maa. Minulle ei ole Irlantia, vaan sinun maasi. Sinä. Sinä olet minun Irlantini.

Kun löysin sinut vihdoin, tarrauduit minuun kuin hukkuvaan. Sinulla oli tapana roikkua kädessäni, jotenkin vetää minua alaspäin, vaikka sinä olit pidempi ja vahvempi. Olit sillä tavalla painava, että minua hengästytti kävellä kanssasi käsi kädessä, jotenkin hukuttava, repivä. En olisi koskaan silti päästänyt irti. Menimme katsomaan jonkun bändin keikkaa. Laulaja oli nuori blondi tyttö ja hänellä oli niin kauniin repivä ääni, että en meinannut kestää itkemättä. Minua itketti se ääni, se musiikki, ne kappaleet, mutta kaikkein eniten minua itketti se, että sain seistä paljain jaloin kenkiesi päällä, sinun nenäsi minun hiuksissani, sinun kätesi minun vyötärölläni, ja taaskaan en voinut ajatella muuta kuin sitä, että kohta, ihan pian, minä hetkenä hyvänsä sinä häviät yhtä nopeasti kuin tulitkin. Sinä irroitat sen painavan, repivän, hukuttavan otteesi minusta ja sitten, vaikka painosi putoaa minun käsistäni, minä vasta oikeasti hukun.

Sitä minä ajattelin silloin kun se kaunis tyttö lauloi sieluista ja sotilaista. Silloin kun keuhkoissani virtasi Irlannin yö ja suonissani kuohui siideri ja ainoa asia, mille minä elin, olit sinä.

Mo Ghrá

Istun töissä nyt kolmatta yötä ja tuijotan läppäri sylissä ikkunasta ulos. Mua itkettää, miten tää pieni kyläpahanen onkin niin kaunis. Voisin muuttaa tänne.

En kuitenkaan muuta, kun mies ei halua. Ja teen niinkun se haluaa, koska tunnen syyllisyyttä. Oon petturi ja valehtelija, koska rakastan jotakuta muuta. Ei, en ole pettäjä, en ole pettänyt. Mä vaan olen menneisyyden vanki. Sinun vankisi. Itseni vanki? Mieleni. Niinhän kaikki täällä ovat.

Kun istun täällä sohvalla ja katson valkoista kesäyötä, niin en voi olla miettimättä, mitä jos sä olisit täällä? Mitä sä sanoisit? Mitä ajattelisit? Oon päässy niin hiton kauas ja pitkälle siitä, kun me ollaan viimeks puhuttu.

Ikävä.

Melkein nään sut siinä mun eessä sohvalla, sä hymyilet silleen kun hymyilet ja mä hymyilen takas suoraan sun pienille mustille silmille. Sanoisitko olevas musta ylpeä? Mä autan ihmisiä joka päivä täällä, mä olen pidetty täällä, mä rakastan olla täällä. Silti kuulun muualle, sun luokse sinne Irlantiin. Ajattelisin niin, mutta en sanoisi. Jos oisit siinä.

Jos oisit siinä, niin leikkisin varmasti, että olen päässyt eteenpäin. En enää uskaltaisi ikinä näyttää sulle miten paljon merkitset, koska sehän olisi, ei pelkästään henkinen, vaan todennäköisesti ihan oikea itsemurha. Mä oon surrut sut kerran pois, tai ainakin puolet susta ja pystyn nyt jotenkuten hengittämään ilman sua. En pystyisi siihen toista kertaa, mun keuhkot surkastuis ja näivettyis pieniksi mustiksi kapseleiksi ja sitten kaikki loppuisi.

Mä ajattelen sua oikeastaan joka päivä. Ei, en kokoajan, en tietenkään, mutta usein. Mietin missä oot, mitä teet ja mitä ajattelet. Oot edelleen Irlannissa, siinä on suunnilleen kaikki mitä tiedän. Me ei puhuta enää, ei ollenkaan, ei koskaan. Se olisi liikaa, varmaan molemmille. Vai kaipaatkohan sä mua? Haluaisin uskoa.

Jos oisit nyt tässä, tällä sohvalla, tässä suomalaisessa kyläpahasessa, niin haluaisin kertoa, mitä olen saavuttanut sen jälkeen kun lähdin luotasi. Haluaisin kertoa, että tämä Suomi on hyvä, tämä työ on hyvä, nämä ihmiset ovat hyviä ja hymyilisin sanojeni vakuudeksi. Sinä varmaan sanoisit jotain tyyliin, "tiesin aina että sinusta tulee jotakin hienoa, Socks". Kutsuit minua Sukiksi, koska minulla on aina ihmeellisiä, värikkäitä, lapsellisia sukkia. Sen lempinimen kuuleminen sattuisi vähän. Paljon. Hirvittävästi.

Sinä kuuntelisit minua ja tuijottaisit niin kuin teet, niin syvälle minuun, ettei kukaan muu ole koskaan katsonut, sinne jonnekin sydämen syvimpään sopukkaan, jossa rakkauteni sinua kohtaan asuu. Sinä kuuntelisit, sinä nyökkäisit, sinä hymyilisit, sinä sanoisit uskovasi, mutta et uskoisi sanaakaan. Koska minä rakastan sinua maailman loppuun saakka ja sinä tiedät sen. Me molemmat tiedämme, mutta siitä ei puhuta. Ei enää koskaan.

Vieläkin pilaat kesäpäivät, just ne kaikkein kauneimmat. Sateisethan ovat pilalla muutenkin, niistä et saa kunniaa. Aurinkoisina kesäpäivinä, kun kaduilla on ääniä ja nenään tunkeutuu mausteisin ruuan tuoksu, jossain soi ehkä musiikki, ihmiset nauraa - niinä hetkinä mä ajattelen sua ja meidän kesää.

Meidän kesä, kaksi vuotta sitten. Niin kauan jo? Niin vähän? Niin. Aika on tavallaan loppunut kun me loputtiin. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja ei yhtään mitään. Tavallaan lakkasin olemasta, kun mekin lakkasimme. Että me tapahduimme, täytyi minun uskaltaa. Uskaltaa muuttaa pois Suomesta, uskaltaa jättää kaikki tuttu ja turvallinen. Uskaltaa olla se minä, joka ihan oikeasti halusin olla. Haluan. Haluan edelleen, mutta sinun takiasi en uskalla.

Sinä olit parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Olit ääntä, tunnetta, rakkautta, vihaa. Huutoa ja kuiskausta, kipua ja nautintoa. Olit kaikkea, mitä ikinä voisin toivoa, enemmänkin. Ja sun menettäminen sattui enemmän kuin mikään. Mä menin täysin rikki. Menetin toivoni, jolloin menetin kaiken muunkin. En mä enää uskalla kokea sellaista rakkautta kun sun kanssa, sehän sattuu. Sehän sattuu aivan saatanan paljon ja mä kuolisin, jos menettäisin jotain sellaista taas.

Tai kuolin jo.

Mä oon vittu ihan kuollut. En tunne mitään, paitsi katkeruutta. Ja se on maailman oksettavin tunne.