Ne painajaiset palasivat kun rakas ystävä lähti. Kun hän oli täällä, olin turvassa, vaikka hän onkin niin pikkuinen. Hänen rakkautensa suojasi minua pahoilta unilta. Nyt olen taas vailla kilpeä, vailla puolustajaa. Kaipaan häntä niin kovin.
Ne painajaiset ovat järjettömiä. Tunnelma on painostava ja pilvet vääristyneitä. Kaikki on niissä unissa niin väärin. Koira ei hengitä ja kotikin on ihan väärä. Se on aina se meidän koti, jota ei enää ole. Ja se silta, joka on oikeasti turvallinen ja tuttu, pettää joka kerta. Ja silti minä ajan sitä kerta toisensa jälkeen, varmaan päästäkseni sinun luoksesi. Mutta ethän sinä ole siellä. Et enää. Koskaan.
Miksen saisi levätä edes unissa? Valveaikani on jo yhtä painajaista, mikseivät unet voisi olla kauniita ja pehmeitä? Haluaisin nukkua ja herätä hymyillen. Nukkua ja nähdä unta unelmista, paremmasta huomisesta. "Mutta sinähän olet niin onnekas!" Olenko? Millä tavalla? Sekö, että pääsin hänestä irti tekee minusta onnekkaan? Onnellisen? Onko se edes sama asia. En minä onnellinen ainakaan ole. Onnekas? En tunne olevani sitäkään, mutta ehkä olen kuitenkin. Vapaa minä olen, kaikesta paitsi itsestäni. Ja tämä onkin aikamoinen vankila. Kaltereina nämä pelottavat ajatukseni, kahleina tämä heikko itsetuntoni ja raiskattu kehoni. Kenellä niihin on avaimet?
Et tehnyt minusta onnellista, mutta sinun kanssani en muistanut omia kahleitani. Oli helppo kahlita itseni sinuun ja syyttää sinua pahasta olosta. Nyt en voi syyttää sinua. Vain itseäni. Taistelen itseni vielä vapaaksi, mutta tarvitsen siihen voimia, joita minulla ei ole. Tarvitsen unta, jollaista en saa. Tarvitsentarvitsetarvitsen. Palasen sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti