Jos voisin palata ajassa taaksepäin, olisin sittenkin jäänyt luoksesi. Pysynyt vieressäsi niin kauan kunnes valo olisi minuun osunut, sen jälkeenkin. Olisin kuunnellut sydäntäni, en järkeäni ja pysynyt siinä, koska se olisi ollut oikein ja niin kaikinpuolin tärkeää. Olisin saanut selvyyden, olisin varastanut lisää aikaa, olisin ollut suojassa arjelta, joka nyt ympäröi minua puristavalla ja lamauttavalla otteellaan. Kiire ei mihinkään, stressi ei mistään.
Merkityksettömyys. Mitä sillä oli väliä? Sinä sen sanoit, sinä tiesit ja ymmärsit. Minä olin taas oman elämäni järjen ääni, suuri Omatunto, joka tekee oikein kaikkia muita paitsi minua itseäni kohtaan. On helpompaa olla marttyyri, kun on ulkoapäin niin viaton. Suuret vetiset silmät kuin lammikot pimeyden keskellä. Jos katsot tarkkaan näet pohjalla suuren salaisuuden nimeltään elämän pelko.
Runnon rutiinilla päivästä toiseen, koska se on paljon helpompaa kuin ottaa askel johonkin vieraaseen. Haluaisin tehdä juuri sen mitä sydämeni käskee, mutta en pysty. En vain pysty. Se on liian suuri riski, mitä jos hajoan. Tuskin hajoaisin, korkeintaan vähän särkyisin. Tämä rutiini rikkoo minut todennäköisesti paljon nopeammin. Tiedän sen ja silti en uskalla. Auttaisitko minua?
Arvaa mitä sydämeni sanoo? Sinun nimesi. Päivästä toiseen, tunnista toiseen se huutaa sinua. Voisiko se onnistua, voisimmeko saada hyvän elämän yhdessä tai edes hetken? Miksei hetki voisi riittää?
Pelkään kaipaavani sinua, vaikka kaipaan sinua jo nyt. Oletko idiootimpaa kuullut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti