On päiviä jolloin en tee muuta kuin putoan. Putoanputoanputoan. Se on sellainen loputon kuilu. Loputon pimeys ja tyhjyys, jossa tiivistyy kaikki se paha. Minulla on ikävä jotakin sellaista mitä ei enää ole olemassa. Ei ole ollut vuosikausiin. Minulla on ikävä sellaista ystävyyttä, joka maistui karkkikaulanauhoilta. Sellaista kotia, jonka seinät oli maalattu kullalla ja rakkaudella. Sellaisia päiviä, jolloin oli niin helppo hengittää. Silloin kun minä vielä riitin itselleni. Nyt olen riittämätön. En jaksa omaa seuraani, omia ajatuksiani, omaa kehoani. Raiskattu ruma ja arpinen keho. Riisutut, kylmät ja uskomattoman sairaat ajatukset. Vaihtaisin paikkaa kenen tahansa kanssa. Mikä tahansa vankila olisi parempi kuin tämä, jonka olen itselleni rakentanut.
Elämäni kauhein päivä oli 31.8.2006. Silloin putosin korkeammalta kuin koskaan. Sillä tavalla en halua pudota enää milloinkaan. Muistikuvat ovat hämäriä, mutta häpeän tunnen yhä kuin se olisi tapahtunut eilen. Miten ihmeessä pilasinkin kaiken niin? Miten ihmeessä saatoin olla niin typerä? Syytin sinua S, jostain sellaisesta, jonka olin luvannut jo antaa anteeksi. Miksi palasin siihen vihaan taas kerran? Tiedän nyt, että et vain kestänyt sitä enää. Et kestänyt kamalia syytöksiäni ja veitsenterävää kieltäni. Anna anteeksi. (Et anna.) Ja niin sinä lähdit. Ja niin minä huusin. Roikuin sinussa, roikuin siinä sydämenpysäyttävässä hetkessä, joka oli niin musta, että luulin sokeutuvani. Siinä hetkessä olin varma, että maailma pysähtyy nyt. Että aurinko ei enää koskaan nouse. En enää koskaan herää uuteen päivään, enkä enää koskaan ole onnellinen. 1.9.2006 aurinko nousi kuitenkin. Ja minä heräsin, mutta ei, en ollut onnellinen. En ollut onnellinen 2.9. enkä 3.9. jolloin sinä täytit vuosia. Täytit vuosia ilman minua. Kävelin väkisin noiden harmaiden päivien läpi sisulla, jota löytyy vain suomalaisesta naisesta. Loin ympärilleni muurin, jonka läpi pääsi vain yksi. Pelotin itseäni ja kaikkia ympärilläni olevia. Olin harmaa ihmisen raato, ruma ja likainen ja voi, niin väsynyt.
Ei, en voi kertoa teille miten selvisin. En tiedä, en muista. Ehkä en selvinnytkään. Totuin kipuun ja syyttävään mieleeni. Totuin alistumaan kurjuuteeni. Ehkä ei olisi pitänyt. Kaipaan sinua edelleen niinä päivinä, kun putoan. Vain sinä voisit minut sieltä nostaa. Sinulla on ne turkoosit silmät, jotka valaisevat puoli huonetta. Ja se hymy, joka antaa minulle sellaisen turvan ettei mikään muu. Mutta en näe sitä hymyä enää koskaan. Etkä enää koskaan vie minua siihen paikkaan, jossa olen ollut onnellisin.
Miten ihminen selviää tälläisestä putoamisesta? Näistä tyhjistä, mitättömistä, pimeistä päivistä. En tiedä. Minä vain odotan niiden loppuvan. Odotan, että ne laahaavat ylitseni ja löydän taas valonhäivän johon tarrautua. Tarraudun kaikin voimin ja hymyilen niin, että poskia kiristää. Ilo voittaa hetkeksi. Hetken ajan olen onnellinen. Hetkeksi unohdan kaiken menneen, enkä kaipaa mitään. En edes sinua. Hetken aikaa minulla on ympärilläni kaikki mitä tarvitsen. Katson taakseni ja naurahdan. Sinne sinä jäät, johonkin kauas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti