Nyt on pakko irrottaa siitä unelmasta. Se valui sormieni lävitse jo kauan aikaa sitten. Itselleen on niin helppo selitellä kaikenlaisia tarinoita. Ehkä se ei uskalla soittaa. Ehkä sillä on ollut kiire. Ehkä sekin leikkii vaikeasti tavoiteltavaa, ihan niin kuin minäkin. Joopa joo. Ehkä sitä ei vaan kiinnosta. Ehkä on tullut aika lopettaa tämä itsepetos ja jatkaa matkaa. Ja kyllä mä tästäkin selviän. Olen selvinnyt pahemmastakin. Kyllä tämän itsetunnon saa vielä korjattua. Kyllä musta tulee taas joskus ehjä ja kokonainen ja upea. Joopa joo.
Miksen osaa elää elämää itseäni varten? En riitä itselleni syyksi olla täällä. Tarvitsen aina jonkun, jota tehdä onnelliseksi. Jonkun jota palvella. Helvetti miten säälittävää. Ihan uskomatonta. Mun pitäis olla oman elämäni tärkein ihminen. Tämän tylsän ja puuduttavan tragikomedian päätähti. Oikee stara. Joopa joo.
Ja haista sinäkin kusipää kukkanen, joka ihan ensimmäisenä sait minut tuntemaan itseni niin pieneksi ja merkityksettömäksi. Katkeruus rumentaa, mutta entä sitten. Mä vihaan sua enkä ikinä anna anteeksi. Vellon oikein siinä vihassa. Lainehdin raivon aalloilla ja nautin siitä, että sua sattuu. Sua kaduttaa. Ihan varmaan kaduttaa. Joopa joo.
Nämäkin sanat kumpuavat jostain syvältä, jonne en löydä kuin vahingossa. Viha toimii tänään paremmin kuin suru ja ahdistus. VIHAAN VIHAAN VIHAAN. Kädet nyrkissä, rystyset valkoisena vihaan tänään kaikkea ja kaikkia ja poljen maata ja huudan ja kiukkuan ja silmäni iskevät salamaa. En ole surullinen enää koskaan, vihaan vaan. VIHAAN. Joopa joo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti