Ja kaipuu saapui neljäntenä päivänä. Tuli mustassa sumussaan ja täytti jokaisen nurkan tässä asunnossa. Ja minussakin. Yritin juosta valoon, mutta pimeyttä ei voi paeta. Se seuraa kuin varjo kulkijaansa, löytää sinut mistä tahansa.

Käännyin siis ympäri ja kohtasin sen. Katsoin kaipausta suoraan silmiin ja mietin mistä se johtuu. Tai kenestä. Minusta, hänestä vai ei kummastakaan. Kesästä, tästä talosta, näistä päivistä? Vastaus on niin ilmiselvä ja silti se ei kerro. Jatkaa vain kaivautumistaan minuun. Voi luoja.

Tiedätkö mikä on ikävän ja kaipauksen ero? Ikävä ei tee sinuun haavoja, eikä se ole pimeää. Ikävä saa usein onnellisen lopun, rakastetut kohtaavat jälleen ja ilo kuplii kuin shampanja. Kaipaus on toisenlainen. Se muuttaa sydämesi taakse ja tekee sinne kodin. Se sykkii polttavaa kipuaan aina kun vähiten sitä odotat. Rauhattomin se on noina pimeinä iltoina, jolloin antaisit mitä tahansa ettet olisi niin yksin ja niin täällä. Ikävällä on nimi, kaipauksella ei ole edes muotoa.

Kipua. Vähän kuin kasvukipua. Tiedätkö, sellaista jomottavaa ja painavaa, mutta kun koitat saada siitä otteen, se katoaa. Tarvitsen lääkkeen kaipaukseen, ehkä löysinkin sen jo. Mutta jostain on myös luovuttava. 1+1=0.

Siis hyvästi sinä tai he.